keskiviikko 30. syyskuuta 2015

18. Kerho-ohjelma

 
Ensimmäisenä arkipäivänä loppiaisen jälkeen Grace käveli taas kouluun sisarustensa ja tohtorilan lasten kanssa kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Yhtäkkiä kotona vietetyt viikot tuntuivat kuin unelta, suloiselta mutta kaukaiselta. Kuhiseva koulunpiha, luokkatoverien tapaaminen, toinen toistaan seuraavat oppitunnit palasivat taas luontevaksi osaksi hänen elämäänsä.

Mutta jotakin oli silti muuttunut.

-Minkä tähden sinä et tullut mukaan? kysyi Axel Barclay Gracelta, kun he palasivat sisään iltapäivän välitunnilta eräänä kirpeänä tammikuun päivänä. Axel oli ollut laskemassa mäkeä lähes kaikkien koulun poikien ja hurjimpien tyttöjen kanssa kummulta, jonka korkeutta ja liukkautta koululaiset itse lisäsivät kasaamalla sen huipulle lunta ja kaatamalla rinteeseen vettä.

-Minä kävelin mieluummin, Grace sanoi ystävällisesti.

Axel katsoi häneen.

-Mistä lähtien sinä olet mieluummin kävellyt kuin tehnyt jotakin oikeaa? hän kysyi vähän pettyneenä. -Vai oletko sinä vain taas päättänyt olla hillitty ja naisellinen?

Grace räpäytti silmiään.

-En minä tiedä, hän sanoi vähän hämmentyneenä.

Sillä yhtäkkiä hän tajusi, ettei ollut päättänyt yhtään mitään. Hänestä oli vain oikeasti ollut hauskempi kävellä käsikoukkua Coran kanssa ja puhella kaikenlaisesta, kuin tulla hirmuista vauhtia alas korkeaa mäkeä, koko ajan peläten, että kierisi kelkasta lumikinokseen tai että hameenhelmat nousisivat liian korkealle. Mutta mistä lähtien hän oli välittänyt sellaisista asioista?

Tunneillakin oli toisenlaista. Toki Grace yhä unohtui välillä unelmiinsa, mutta enimmäkseen hän seurasi ja oli tarkkaavainen. Ja läksyt hän oli ottanut tavakseen lukea mahdollisuuksien mukaan heti kotiin tultuaan. Oli niin paljon hauskempi, kun ilta oli sitten aivan vapaa.

-Sinusta alkaa vain vähitellen tulla iso tyttö, äiti lohdutti häntä, kun Grace uskoi hänelle huolensa kaikesta tästä kummallisesta. -Mutta älä välitä, ei se käy käden käänteessä. Tulee vielä niitäkin päiviä, jolloin sinä menet mielelläsi laskemaan mäkeä, ja hyvä niin.

Pakkanen piti kaupungin luistinradan hyvässä kunnossa, ja siellä Grace kävi ahkerasti iltaisin ja sunnuntaisin. Siellä hän myös toisinaan ryhtyi kilpasille Gordonin ja Axelin kanssa, ja useimmiten voitti nämä, sillä hän oli tavattoman vikkelä jaloistaan myös luistimilla. Paluumatkalla koululaisilla oli tapana suurella joukolla pysähtyä rouva Keirin kahvilassa ja tuhlata taskurahojaan kuumaan suklaaseen ja leivoksiin, niin että heidän ruokahalunsa oli täysin pilalla, kun kotona olisi pitänyt syödä illallista.

Luistinradalla kävi myös aikuisia, ja erityisesti pastori Torran oli siellä usein. Hän puhutteli kaikenikäisiä luistelijoita, muisti ihmeellisellä tavalla niiden nimet, jotka oli nähnyt vaikka vain kerrankin, ja tutustui ystävällisen ja luontevan käytöksensä ansiosta helposti niihin, jotka eivät ennestään tuttuja olleet.

-Kuulehan, Grace, hän sanoi eräänä iltana, kun he osuivat yhtä aikaa luistinradan reunalla olevaan lautaiseen pukusuojaan kiinnittämään luistimiaan, -sinähän olet hyvä piirtämään, eikö niin?

-Minä kyllä piirrän mielelläni, Grace sanoi ujosti, sillä hän ei oikein vieläkään uskonut, jos hänen taitojaan kehuttiin.

Pastori selitti, että hän oli nyt saanut valmiiksi kerhosuunnitelman, jonka mukaan joka ilta seurakuntasalilla tapahtuisi jotakin eri-ikäisille lapsille ja nuorille. Tästä hän tahtoi nyt tehdä julisteen ja oli kuullut, että sen tekstaamista ja kuvitusta kannatti pyytää Grace Flemingiltä.

Grace vakuutti mielellään kyllä yrittävänsä, ja kysyi sitten varovasti, olisiko jonakin iltana tanssitunteja.

-Tiistaisin, pastori Torran sanoi hymyillen. -Ja lauantai-iltaisin äänilevytanssit kaikenikäisille. Pidätkö sinä tanssimisesta?

-Pidän, mutta olen kauhean huono, Grace tunnusti. -Prinssi opetti minua — minun veljeni, tarkoitan — mutta nyt hän on… Amerikassa.

Pastori nyökkäsi. Hän oli kyllä jo kuullut Stuart Flemingistä ja tämän katoamisesta Uuteen maailmaan, mitä kaikki kaupunkilaiset eivät pitäneet niinkään suurena tappiona. Nyt hän katsoi tuota hentoa tyttöä, jonka punaiset kiharat olivat kahdella paksulla palmikolla, ja jonka siniset silmät olivat kirkkaat ja luottavaiset. Itse asiassa hän oli kuullut paljon koko Koivurannan perheestä — yhtä ja toista, riippuen siitä, kenen kanssa heistä keskusteli — ja käynytkin jo useamman kerran kirjakaupassa ostoksilla. Niinpä pastori Torran, joka oli nuoruudestaan huolimatta tarkkanäköinen, oli jo ehtinyt tehdä omat johtopäätöksensä monista asioista.

-Jospa minä käyn huomenna tuomassa myymälään tekstin, jonka haluan julisteeseen, hän sanoi. –Riittää tietenkin, että teet yhden kappaleen. Minä saan niitä kopioiduksi sanomalehtitalolla.

-Minä teen parhaani, Grace sanoi iloisesti.

Samassa Faith kompasteli sisään.

-Minun pitää lähteä kotiin, hän sanoi surkeana Gracelle. -Remmi…

Hän näki papin ja hämmentyi.

-Katkesiko luistimenremmesi? kysyi Alec Torran ystävällisesti. -Minulla on aina ylimääräinen mukana, kun lähden luistelemaan. Tulepa tänne.

Hän vaihtoi näppärästi remmen Faithin luistimeen, auttoi kiristämään sen tarpeeksi lujasti ja toivotti hymyillen tytöille mukavaa iltaa, ennen kuin lähti ulos jäälle.

-Oh! kuiskasi Faith ja puristi Gracen kättä. -Eikö hän ole ihana!

-Kuka? Grace kysyi hämmentyneenä. -Tule nyt, täällä on paha seistä terillä.

-No — hän! Faith antoi vetää itsensä lautahökkelistä jäälle lähes tiedottomassa tilassa. -Pastori Torran!

-Ihana? Grace toisti. -Hänhän on pappi!

-Entä sitten? Annie-tätikin meni naimisiin papin kanssa!

Grace tuijotti sisartaan.

-Ethän sinä voi mennä hänen kanssaan naimisiin, sinä olet vasta neljäntoista!

-Minä täytän viisitoista kesällä, Faith napautti. -Ja käyn koulua enää ensi vuoden.

-Niin mutta… hänhän on varmaan samanikäinen kuin — kuin Meggie-serkku Glasgow’ssa!

-Ei se ole paljon, Faith sanoi huolettomasti. -Ja Annie-tätikin on paljon nuorempi Napier-setää. Ja Alice-täti Fergus-setää!

Grace pyöritteli silmiään.

-Luuletko sinä hänen kosivan sen tähden, että hänellä sattui olemaan ylimääräinen luistimenremmi?

-Älä ole typerä, Faith tuhahti. -En tietenkään luule! Eihän hän tunne minua vielä kunnolla. Mutta kunhan hän tutustuu minuun… Luuletko, että hän pitää enemmän lyhyestä vai pitkästä tukasta?

-Häntä pukee kyllä lyhyt paremmin, Grace irvisti. -Ja mitä sinä sitä paitsi aiot tehdä Willille? Tai Kylelle tai Ferris Buchananille tai kaikille muille?

-Mitä sinä heistä tahdot?

-En minä heistä mitään tahdo! Mutta he kaikki tahtovat sinut. Minkä tähden sinun pitää ruveta puhumaan typeryyksiä pastori Torranista, kun sinulla on sopivan ikäisiä ihailijoita vaikka muille jakaa!

-Sinä et ymmärrä, Faith sanoi ylhäisesti. -Minä menen luistelemaan.

Hän sujahti tiehensä ja joutui saman tien useamman ”sopivan ikäisen” nuorukaisen piirittämäksi. Grace huokasi, puisteli päätään ja lähti toiseen suuntaan.

-Hei, siinä sinä olet! Gordon MacDonald liukui hänen vierelleen. -Luulin jo, ettet tulekaan.

-Minä puhelin pastori Torranin kanssa, Grace sanoi. Yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut hauskan tehtävän, ja kertoi Gordonille tulevasta kerho-ohjelmasta ja julisteesta.

-Sinä teet siitä hienon, Gordon sanoi rohkaisevasti. -Ja sitten kun sinä olet kuuluisa taiteilija, keräilijät maksavat hirveitä summia siitä työstä, kun se oli sinun varhaistuotantoasi!

Grace alkoi nauraa sekä Gordonin mahtipontisille sanavalinnoille että ajatukselle keräilijöistä, jotka taistelisivat hänen julistepiirustuksistaan.

-Minä lupaan säästää sinulle jotakin varhaistuotannostani, hän virnisti.

He luistelivat eteenpäin, kunnes tapasivat joukon koulutovereitaan. Cora MacRob ei ollut koskaan luistelemassa, sillä hänen vanhempansa eivät aikoneet haaskata vähiä rahojaan sellaiseen turhuuteen kuin luistimiin, saati päästää tyttöä koulun jälkeen kevytmielisiin huvituksiin, kun tämän työpanosta tarvittiin kotona. Mutta melkein koko muu koulu oli paikalla.

Maisie Armstrongilla oli oikea luistelupuku, jossa oli leveä helma ja valkoista joutsenenuntuvaa, ja hän keräsi ihailevia katseita liukuessaan arvokkaasti eteenpäin. Tosin arvokkuus johti lähinnä siitä, että Maisie ei ollut erikoisen hyvä luistelussa ja joutui keskittymään tarkasti pysyäkseen pystyssä.

Sen sijaan Grace ja Jane Paton ja Beth Cairn alkoivat harjoitella piruetteja Sonja Henien tapaan ja aiheuttivat melkoista hämminkiä, kun joko lopulta menettivät tasapainonsa ja romahtivat lapsijoukkoon tai pyörivät villisti sinne ja tänne törmäillen toisiinsa.

-Sinä halkaiset taas jonkin paikan päästäsi tuota menoa, ilmoitti Axel Barclay ja ojensi kätensä Gracelle, kun tämä nauraen ja pahoinvoivana lojui luistinrataa reunustavalla lumipenkalla ja koetti saada maailman tasaantumaan silmissään. -Minä luulin, että sinä olit ruvennut hillityksi ja naiselliseksi!

Grace kikatti ja antoi kiskoa itsensä pystyyn. Yhtäkkiä hän oli hyvin iloinen siitä, että äiti oli ollut sittenkin oikeassa. Ei hän ollut vielä iso tyttö, eikä tahtonutkaan olla. Oli niin hauskaa olla lapsi!

Samassa joku vihelsi kimakasti ja pitkään kaksi kertaa.

-Se on Donald, Grace sanoi ja irrottautui Axelin otteesta. -Minun pitää mennä.

-Viheltääkö hän sinua kuin koiraa? Axel kysyi moittivasti.

-Hän sanoo, että se on ainoa tapa saada klaani kokoon tällaisessa ihmispaljoudessa, Grace selitti. -Walteria ja Evania ei muuten saisi kotiin millään, kun he ovat päässeet jääpallopelin alkuun. Moira! Tule tänne, mennään kotiin syömään.

-Missä Faith on? Donald kysyi, kun neljä nuorempaa sisarusta oli piirittänyt hänet. -Eikö hän ollut sinun kanssasi, Gracie?

-Ei, en ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun sain luistimet jalkaan, Grace sanoi. -Eikö hän luistele Willin tai jonkun kanssa?

-Hän on tuolla! huusi Walter ja osoitti kädellään. -Hän luistelee pastori Torranin kanssa! Sen tähden pastori ei tullut pelaamaan meidän kanssamme, vaikka oli luvannut!

-Gracie, pidä joukko kasassa, Donald sanoi ja lähti hakemaan Faithia, sillä tämä tuntui olevan autuaan tietämätön kutsuvihellyksestä.

-Minäkin olisin halunnut luistella pastori Torranin kanssa, Moira sanoi pahantuulisesti, -hän on kiltti!

-Mennään jo riisumaan luistimia, niin päästään pikemmin syömään, Grace sanoi ja otti Moiraa kädestä. -Walter ja Evan, tulkaa!

Lautakopilla hän auttoi Moiraa riisumaan luistimet ja valvoi, että pojat sitoivat omansa yhteen, jottei teristä toinen putoaisi matkalla. Vasta kun he olivat olleet kauan valmiit ja Moira alkoi jo kitistä nälkäänsä, he kuulivat ulkoa Donaldin ja Faithin äänet. Kumpikin kuulosti vihaiselta, ja se oli outoa. Donald oli yleensä aina rauhallinen ja Faith yleensä aina hillitty.

-Mistä te tappelette? Walter kysyi ihastuneena, kun Faith astui suojaan ja alkoi vihaisin liikkein irrottaa luistimiaan.

-Emme mistään, sisar tiuskaisi. -Menkää vain, minä tulen perässä.

-Mennäänkö? Evan kuiskasi Gracelle. Hän oli vaistomaisesti ottanut tätä kädestä kuullessaan riidan ääniä.

-Me menemme kaikki yhdessä, Donald ilmoitti. -Minä en ainakaan rupea selittämään äidille…

-Ei sinun tarvitse mitään selittää! Faith tiuskaisi. Puhetyyli oli hänelle niin vieras, että sisarukset vain tuijottivat. Faith ei tosiaankaan yleensä tiuskinut eikä kiukutellut.

-Jos… jos me kävelemme hitaasti, Grace ehdotti Donaldille. Yhtäkkiä hän tunsi riidan vuoksi samanlaista ahdistusta kuin Evan. -Kyllä te saatte meidät kiinni ennen kuin ehdimme kotiin.

-Miksi Faye oli niin vihainen? Moira kuiskasi silmät suurina, kun he olivat päässeet kuuloetäisyyden päähän.

-En minä tiedä, Grace mutisi, vaikka melko varmasti tiesikin. Yhtäkkiä hän huomasi miettivänsä, miten paljon Faithin käytöksellä oli tekemistä sen asian kanssa, että Fanny oli joulun aikaan ollut niin aikuismainen.

Seuraavana iltana Grace ei mennyt luistinradalle. Äiti antoi hänen istua työhuoneensa pöydän ääressä, koska siinä oli hyvä lamppu ja rauhallista. Pastori Torran oli käynyt päivän aikana tuomassa isälle kauppaan kerho-ohjelman, ja nyt Grace tekstasi ja kuvitti sitä niin keskittyneesti, että hänen kielenkärkensä kulki suupielestä toiseen huvittavan näköisesti.

Vasta saatuaan tekstin valmiiksi ja kuvat luonnostelluksi ja tussatuksi Grace huokasi syvään, aivan kuin olisi pidättänyt hengitystään, ja rentoutui. Hän odottaisi vähän aikaa, ennen kuin alkaisi värittää, ettei sotkisi mitään.

-Siitähän tulee hieno, äiti sanoi ja kumartui hänen olkapäänsä yli. -Ja ohjelma on hieno. Pastori Torran on suunnitellut sen hyvin.

-Saanko minä mennä tanssitunneille? Grace kysyi toiveikkaasti.

-Tietysti, tyttö kulta. Äiti suuteli hänen hiuksiaan. -Nyt minä menen pois häiritsemästä. Illallinen on kohta valmis ja toiset tulevat ulkoa.

Ryhtyessään värittämään kuvia Grace toivoi hartaasti mielessään, että Faith olisi sinä iltana luistellut Willin tai Kylen tai Edina MacMahonin tai vaikka Rona Munron kanssa. Jotenkin hän tunsi, että jos vain sisar olisi tehnyt niin, tämä olisi kohta taas oma entinen kiltti itsensä eikä… eikä jollakin tavalla pelottava.

Mutta kun sisarukset palasivat kotiin, Grace näki heti Donaldin ilmeestä, että tämä oli taas vihainen. Ja Faith sanoi, että hänellä oli päänsärkyä, eikä hän tahtonut illallista, vaan menisi jo vuoteeseen. Äiti tietysti huolestui ja kattoi Faithille tarjottimen ja etsi kaapista lääkepulveria, vaikka isä huomautti, että jos tyttö oli jaksanut luistella koko illan, tämä tuskin oli kuolemantaudissa.

-Minä voin viedä sen, Grace sanoi nopeasti ja tarttui tarjottimeen.

-Voi miten kilttiä sinulta, äiti sanoi ja hymyili.

Grace nousi rappuset varovasti, joka askeleeseen keskittyen, eikä kompastunut tai pudottanut mitään sittenkään, kun avasi tyttöjen huoneen oven. Faith makasi vuoteellaan päiväpeiton päällä, kädet niskan takana, ja tuijotti kattoon. Hänen poskensa olivat märät.

-Äiti lähetti syömistä ja päänsärkypulverin, Grace sanoi ja laski tarjottimen jakkaralle Faithin vuoteen viereen, aivan kuin ei olisi huomannut mitään outoa sisaressaan.

-Ei minun ole nälkä, Faith vastasi tylysti.

-Kyllä sinun pitää syödä, muuten äiti soittaa Fergus-sedälle, ja siitä testistä sinä et pääse läpi, Grace tokaisi. -Jos hän huomaa, että sinä huijaat, hän määrää jotakin kamalaa lääkettä. Gordon yritti kerran väittää olevansa kipeä, jottei hänen olisi tarvinnut mennä kouluun, kun hän ei ollut lukenut maantieteen kokeeseen. Hän laittoi kuumemittarin lämpöpatterin väliin ja kaikkea, mutta Fergus-setä huomasi, että hän pinnaa, ja määräsi hänelle risiiniöljyä.

-Älä lörpöttele, Faith mutisi ja hieroi silmiään.

-Suuttuiko Don sinuun taas? Mitä varten?

-Don on typerä! Kaikki ovat typeriä! Faith sinkoutui istumaan vuoteessa, sieppasi leipäpalan tarjottimelta ja mulkoili sitä. -Kukaan ei ymmärrä!

Grace työnsi kätensä esiliinantaskuihin ja rykäisi.

-Luistelitko sinä taas pastori Torranin seurassa? hän kysyi.

-En. Hän pelasi jääpalloa pikkupoikien kanssa. Minä odotin kyllä kauan, että hän lopettaisi, mutta kai hän ei voinut. Faith haukkasi leipää ja pureskeli raivokkaasti.

-Kuule… Grace asetteli sanojaan, sillä hän ei todellakaan ollut tottunut neuvomaan vanhempaa sisartaan. -Minä vain mietin… Rouva Wallace sanoo aina, ettei hieno nainen tee koskaan itseään tykö.

-Rouva Wallace! Siinäpä onkin varsinainen nykyajan elämän tuntija! Faith tuhahti.

-Minun mielestäni rouva Wallace on viisas, Grace uskaltautui vastustamaan. -Ja äitikin sanoo, ettei meidän pitäisi puhua mitään ihailijoista tai sellaisesta niin kauan kuin käymme koulua. Ja isä sanoo, ettei oikeastaan sen jälkeenkään.

-Oletko sinä tosiaan noin lapsellinen! Faith paiskasi leivänlopun keittolautaselle, niin että ruokaa roiskui ympäri tarjotinta. -Äiti sitä ja isä tätä! Etkö sinä käsitä, että he haluavat vain pitää meidät lieassa ja vahtia meitä!

-Niin mutta eivät he sitä pahalla tee, Grace tohti huomauttaa, sillä hänen uskonsa äidin ja isän viisauteen ei ollut vielä saanut pahaakaan kolausta.

-Annie-täti oli seitsemäntoista, kun meni kihloihin, Faith ilmoitti. -Ja Eliza-täti oli kahdeksantoista, kun hän meni naimisiin! Kyllä minä tiedän!

-Niin mutta sinä olet vasta neljäntoista, tohti Grace taas muistuttaa.

-Minä täytän viisitoista kesällä! Faith melkein huusi.

-Sitä paitsi ei se riitä, että sinä pidät pastori Torranista, jatkoi Grace päättäväisesti. -Hänenkin pitäisi pitää sinusta.

-Tietysti hän pitää minusta! Faith nykäisi kullanvärisiä palmikoitaan. -Kaikki pitävät minusta.

-Niin mutta…

-Mutta mitä?

Grace oli aikonut sanoa, että oli pidettävä toisesta kauhean paljon, jos aikoi tämän kanssa naimisiin, mutta hän ei tohtinutkaan. Faithin siniset silmät olivat niin jääkylmät, että hän aivan vapisi. Hän ei ollut koskaan nähnyt niitä sellaisina.

Ja sitä paitsi — mistä hän tiesi, vaikka Faith olisi oikeassa? Sillä tottahan se oli, että kaikki pitivät tästä.

-Minä menen syömään, hän sanoi, kääntyi ja lähti alakertaan.

Muutamaa päivää myöhemmin seurakunnan nuortenkerhoista kertovia julisteita oli levitetty ympäri kaupunkia. Ja kuten kaikki uudet asiat, tämäkin herätti paljon erilaisia mielipiteitä.

-Tanssitunteja! pärski rouva Wallace. -Shakkikerho! Urheilukerho! Kirjallisuuskerho! En ole koskaan kuullut mitään naurettavampaa.

-Olisiko sitten parempi, että nuoret maleksisivat vapaa-aikanaan asemalla tai kadulla ja keksisivät ties mitä koiruuksia, tiedusteli isä.

-Kun minä olin nuori, ei ollut keksittykään sellaista turhuutta kuin ”vapaa-aika”, ilmoitti rouva Wallace. -Meillä riitti kyllä töitä aamusta iltaan!

-Mutta eikö se ollut eri mälsää? Moira kysyi säälivästi.

Äiti kääntyi yhtäkkiä selin ja alkoi nyppiä keittiön ikkunalla olevaa pelargoniaa, vaikka siinä ei ollut sillä hetkellä yhtään kuivaa kukkaa. Rouva Wallace puolestaan tuijotti Moiraa, kuin ei olisi ymmärtänyt tämän kysymystä.

-Nuori nainen, hän sitten sanoi, -kun minä olin lapsi, ei meiltä kysytty, onko jokin ikävää vai ei!

-No, sanoi Moira, -asiat ovat sitten jossakin määrin parantuneet, vai mitä?

-Duncan! äiti sanoi tukahtuneesti, kun isä räjähti nauramaan, -älä rohkaise heitä! Moira, sinä olit nyt nenäkäs.

-Niin mutta… Moira aloitti hämmästyneenä.

-Kas niin, isä sanoi nopeasti vakavoituen, vaikka hänen harmaat silmänsä nauroivat yhä, -mihin kerhoihin te aiotte osallistua?

Seuraavasta viikosta alkaen jokainen Koivurannan lapsista oli vuorollaan omissa menoissaan. Donald innostui urheilukerhosta lähestulkoon yhtä lujasti kuin tekniikasta, sillä, kuten hän selitti, näissä asioissa oli jotakin samaa. Evan pysyi uskollisena partiolle, joka oli sekin nyt otettu kerho-ohjelmaan, niin että pastori Torran ja Malcolm Armstrong hoitivat vartion kokoukset vuorotellen.

Kaikkien suureksi ällistykseksi Walter, jonka itsehillintä ja keskittymiskyky toivat yleensä mieleen lähinnä nitroglyseriinin, valitsi shakkikerhon ja menestyi siellä aivan loistavasti Niall Ramsayn ja Torquil MacDonaldin kanssa. Ja vaikka Moira ei saanutkaan pikkutyttöjen ompelukerhoa, hän sukelsi suurella riemulla kirjallisuuskerhon avaamiin uusiin maailmoihin ja hämmästytti äitiään kyselemällä tämän kirjojen teemoista ja synopsiksesta.

Grace ja Faith päättivät lähteä tanssitunneille, ja isä määräsi sinne myös Donaldin. Sillä vaikka poika piti kovasti kaikesta urheilusta, tanssimisen hän koki äärimmäisen vastenmieliseksi.

-Kuvitteletko sinä minun päästävän sinut kouluun Glasgow’hun sellaisena moukkana, ettet voi osallistua siellä seuraelämään? isä sanoi ankarasti. -Tanssitaidosta ei ole ollut koskaan kenellekään mitään haittaa.

-Kauppias on tietysti oikeassa, sanoi rouva Wallace, -mutta minusta on sentään liioittelua, että pastori Torran järjestää tansseja seurakuntasalissa lauantai-iltaisin. Sehän on pyhän aatto, ja silloin pitäisi ihmisten ajatella vakavampia asioita eikä maallisia huvituksia!

-Sehän on kaikille avoin tilaisuus, isä sanoi. -Missä nuoret voivat turvallisemmin tavata toisiaan kuin seurakunnan tansseissa, jonne vanhemmatkin voivat tulla, ja jossa ei tarjoilla mitään limonadia väkevämpää!

Rouva Wallace näytti aivan siltä, kuin olisi aikonut sanoa, että hänen nuoruudessaan nuorilla ei ollut mitään tarvetta tavata toisiaan saati juoda limonadia, mutta hän puristi suunsa kiinni.

-Me kävimme usein tanssiaisissa lauantai-iltaisin silloin aikoinaan, muistatko, Sappho, isä sanoi, ja äiti hymyili ja sanoi kyllä muistavansa. -Enkä minä pitäisi mahdottomana, vaikka menisimme hiukan verestämään vanhoja taitojamme!

-Kunhan se vain on oikeaa tanssia, eikä tätä kauheaa charlestonia, äiti sanoi. -Vasen polveni, se, jonka loukkasin Prinssin ikäisenä, ei pidä sellaisesta sätkyttelystä. Hänen äänensä värähti vähän, kuten aina, kun hän mainitsi Stuartin.

-Oikeaa tanssia tietysti, isä sanoi.

Yhtäkkiä hän nousi, meni olohuoneeseen, otti hyllystä yhden gramofonilevyistä ja laittoi sen soittimeen. Ja sitten hän tuli ja kumarsi äidille, joka alkoi nauraa ja koetti estellä, mutta suostui lopulta.

Grace huokasi autuaana katsellessaan, miten äiti ja isä tanssivat, vaikka äidillä oli esiliina edessään ja tohvelit jalassa, kuten aina silloin, kun hän oli kirjoittanut koko päivän ja halusi tehdä sen mukavasti, ja vaikka isä joutui potkimaan mattoja sivuun, jotta he eivät olisi kompastuneet, ja väistelemään Lancelotia, joka luuli tätä joksikin uudeksi leikiksi ja pyöri pentumaisesti heidän jaloissaan.

Rouva Wallace pyyhkäisi silmiään oman esiliinansa nurkkaan puhumatta enää mitään tanssiaisten sopimattomuudesta, Moira nojasi poskeaan Gracen käsivarteen, ja jopa Donald ja Walter ja Evan näyttivät suhtautuvan kunnioittaen siihen määrätietoisuuteen ja näennäiseen kepeyteen, millä isä johdatti äidin keittiöstä eteiseen ja sieltä olohuoneeseen ja takaisin keittiöön, koska yhdessäkään huoneessa ei yksistään olisi ollut tarpeeksi tilaa.

-Sinä olet aivan mahdoton, äiti sanoi nauraen ja punottavin poskin, kun levy loppui.

-Ja te olette hyvin hurmaava, armollinen rouva, isä sanoi ja suuteli äidin kättä.

Grace sattui vilkaisemaan Faithia, joka istui puulaatikolla Emma Wood sylissään. Sisar oli painanut kasvonsa kissan turkkiin, ja yhtäkkiä Gracesta tuntui, että Fayeen sattui kipeästi.

tiistai 29. syyskuuta 2015

17. Kaksi naimatonta miestä kaupungissa

 
Stuartin postikortti piti koko perheen varpaisillaan joulunajan. Se oli kuin teräase, joka oli avannut uudestaan jo hiukan arpeutuneen haavan ja palauttanut kivun. Fort Williamin poliisilaitokselta otettiin yhteys Scotland Yardiin ja sieltä Yhdysvaltoihin, ja Stuart Flemingin etsintäkuulutus laajennettiin koko liittovaltioon, mutta paljon muuta ei voitu tehdä.

-Emme me voi vain istua murehtimassa, sanoi Betty selvittyään ensijärkytyksestään. -Ei se auta häntä eikä meitä.

-No mutta rouva kulta, sanoi rouva Wallace moittivasti, -onko nyt sopivaa siltikään suunnitella vieraskutsuja tässä tilanteessa!

-Eivät ne ole mitkään kutsut, Betty korjasi. -Herra Barclay vain tulee lasten kanssa illalliselle uudenvuodenaattona. Se on mielestäni vähintä, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen.

Rouva Wallace tuhahteli ja paiskoi astioita pesualtaaseen, kuten aina ollessaan pahalla tuulella.

-Minusta teillä ei ole mitään velvollisuuksia sitä perhettä kohtaan! hän mutisi. -Poika on aiheuttanut Gracielle aivan tarpeeksi harmia.

-Ei ole, Betty sanoi napakasti. -Hän ei aloittanut tappelua lumilinnassa eikä lyönyt Gracieta! Barclayt ovat asuneet kaupungissa puoli vuotta, emmekä ole kutsuneet heitä käymään, vaikka Axel on Gracen luokkatoveri ja Iona Moiran ystäviä. On siis jo korkea aika. Ja vaikka herra Barclay epäilemättä pitää lapsista erinomaista huolta, en minä usko leskimiehen kykenevän kokkaamaan niin hyvää ruokaa, etteivätkö he uudenvuodenaaattona mieluusti tulisi nauttimaan teidän laittamaanne illallista.

Rouva Wallace mutisi jotakin epämääräistä tälle imartelulle, mutta ei vastustellut enempää, ja Betty huokasi helpotuksesta. Joskus hän väsyi siihen päättäväisyyteen, millä rouva Wallace heitä holhosi.

Niin Adam Barclay saapui lasten kanssa Koivurantaan uudenvuodeniltana. Hän osoittautui varsin hauskaksi seuramieheksi, jonka kanssa kuka tahansa tunsi itsensä helposti vanhaksi tuttavaksi. Grace ajatteli, että herra Barclayssa oli paljon samaa kuin Axelissa, tai tietysti toisinpäin.

Ja miten hauskaa olikaan tavata Axel ja Iona pitkästä aikaa! Ilta kului niin nopeasti, että lasten leikit yläkerrassa olivat vielä aivan kesken, kun heitä huudeltiin alas toivottamaan uusi vuosi tervetulleeksi. He pukeutuivat päällysvaatteisiin ja menivät ulos verannalle kuuntelemaan kaupungilta kantautuvaa kirkonkellojen soittoa ja toivottamaan toisilleen hyvää uutta vuotta kilistämällä omenamehulasillisilla.

-Meillä ei juoda tämän väkevämpää, Duncan sanoi vähän anteeksipyytäen. -Sodan jälkeen minä… minä olen koettanut pysytellä erossa…

Herra Barclay keskeytti hienotunteisesti kysyen, missä päin herra Fleming oli palvellut sodan aikana. Kun selvisi, että he molemmat olivat olleet Flanderissa ja mukana Passchendaelen taistelussa, keskustelu virisi uudelleen, eikä Barclayn perheen kotiinlähdöstä puhuttu enää mitään. Vähin äänin Betty sijasi Ionalle patjan tyttöjen ja Axelille poikien huoneen lattialle ja sytytti herra Barclayta varten tulen vierashuoneen uuniin.

Ja niin vieraat nukkuivat muutamat aamuyön tunnit Koivurannassa ja olivat läsnä vielä uuden vuoden ensimmäisellä aamiaisellakin, mikä oli lapsista aivan käsittämättömän hauskaa.

-Minä olen hirveän häpeissäni, rouva Fleming, sanoi herra Barclay nolona, kun he vihdoin jättivät hyvästejä. -Mitä te mahdatte minusta ajatella. Ei minulla ole tapana tällä tavalla tunkeutua yövieraaksi, saati antaa lasten valvoa pikkutunneille! Yleensä laitan heidät nukkumaan aina säännöllisesti, ja…

Betty alkoi nauraa.

-Ette kai te kuvittele, että arvostelen teidän kasvatustapojenne? hän kysyi. -Hyvä tavaton, onhan vain imartelevaa, että vieraat viihtyvät!

-Kaipa minä olen tuntenut itseni vähän yksinäiseksi, herra Barclay tunnusti. -Tarkoitan, että tietysti työni kautta tutustun ihmisiin, mutta emme me ole juurikaan kyläilleet. Naiset osaisivat hoitaa sellaiset asiat jotenkin luontevammin, ja… Hän vaikeni hetkeksi ja puri huultaan.

-No, meille teillä on nyt tuttu tie, Duncan sanoi. -Tervetuloa uudelleen milloin tahansa. On aina mukava tavata aseveljiä.

Kun Barclayt olivat lähteneet, Betty kokosi mietteissään aamiaisastioita pöydästä. Hän oli niin syvissä ajatuksissa, että pelästyi, kun kuuli kynnykseltä Duncanin äänen:

-Sappho, minä pyydän, älä tee sitä.

-Huh! Minä en huomannut, että olet siinä. Mitä sinä tarkoitat? Tietysti pöytä pitää korjata. Faith ja Grace ja Moira saavat tiskata ja kuivata astiat ja laittaa ne pois, en minä sitä aio tehdä, menen kyllä kohta lepäämään.

Mutta Duncan puisti päätään.

-Minä näen sinun päähäsi, hän sanoi pahaenteisesti. -Siellä pyörii filminauha kuin Ewan Irvinen elokuvakoneessa, kun käyt läpi kaikkia kaupungin naimattomia sopivan ikäisiä naisia. Anna Adam Barclayn olla rauhassa.

Betty punastui.

-Hän sanoi itse olevansa yksinäinen! Ei lesken elämä kahden lapsen kanssa ole…

-Se ei ole sinun asiasi, Duncan sanoi tuimasti. -Etkö nyt jo tällä ikää voi jättää toisten ihmisten elämän järjestelemisen.

-Ei minun ikäni tähän kuulu, Betty sanoi vähän loukkaantuneena. -Enkä minä ole mitään tehnyt!

-Et vielä. Mutta sinä aiot tehdä. Kuten aina. Jätä aikuinen mies rauhaan! Barclay ei ole sitä lajia, joka ei tohtisi itse hakea naisten tuttavuutta, mikäli tahtoisi.

-Olenko minä sitten joskus tehnyt jotakin typerästi? Betty tiedusteli ja pamautti lautaset pesualtaaseen kuin rouva Wallace konsanaan. -Ymmärtääkseni kaikki parit, joita minä olen hiukan edesauttanut…

-”Edesauttaa” on aika lievä sana, Duncan virnisti. -Muistatko, kun lähestulkoon raahasit Fergusin sairaalasta kosimaan Alicea? Tai soittelit melkein Ylähuoneeseen asti saadaksesi Davylle suosituskirjeen Miriamin vanhempia varten?

-En minä tiedä, onko heillä kenelläkään asiassa mitään valittamista, Betty huomautti. -Hyvä tavaton, laske irti!

Duncan ei laskenut, ja Walter, joka sattui kurkistamaan keittiöön, teki seitsemänvuotiaan kärkkäydellä pahoinvointia osoittavia eleitä nähdessään vanhempiensa suutelevan tiskipöydän luona.

Kun tytöt myöhemmin pesivät ja kuivasivat astioita, Faith pohti unelmoiden, mahtaisiko herra Barclay mennä joskus uusiin naimisiin.

-Hänhän on kauhean vanha, Moira huomautti ja hankasi pyyhkeellä teekupin pintaa, kunnes posliini vinkui pellavan alla. -Melkein yhtä vanha kuin äiti!

-Älä ole lapsellinen, Faith puuskahti kädet tiskivedessä. -Kyllä vanhatkin ihmiset menevät uudestaan naimisiin. Fergus-setäkin oli hirveän vanha kun meni naimisiin Alice-tädin kanssa.

-Minä en tahdo että Axel saa äitipuolta! Grace ilmoitti. Hän nosteli astioita kaappiin kieli keskellä suuta. -Ne ovat aina kamalia. Ainakin saduissa.

-Niin mutta ajatelkaa nyt, miten romanttista se olisi! Faith huokasi. -Herra Barclay on ollut niin kauan yksin, ja sitten hän löytäisi itselleen uuden rakkauden!

Moira näytti vähän epäilevältä.

-Iona sanoo, että hänen isänsä rakasti eri paljon hänen äitiään. Ei silloin ole sopivaa löytää uutta rakkautta!

-Niin, Grace säesti. -Kirjoissa ainakin ihmiset rakastuvat aina loppuelämäksi! Ajattele, jos isä olisi kuollut sodassa, niin kuin luultiin. Olisiko äiti ottanut heti jonkun uuden miehen?

Faith roiskautti saippuavettä heidän kummankin päälle.

-Te sekoitatte nyt asioita! hän sanoi. -Ensinnäkin kukaan ei ole puhunut heti ottamisesta. Herra Barclay on ollut leski vuosikaudet! Ja sitä paitsi on aivan eri asia olla nais- kuin miesleski. Naiset aina pärjäävät, mutta miehet eivät. Isä ei ainakaan edes tiedä, missä hänen kauluksensa ovat, kun äiti etsii ne aina hänelle. Eikä hän tiedä, missä teetä ja hunajaa säilytetään…

He tirskahtivat vähän. Edellistalvena äiti oli vilustunut pahasti ja olisi tahtonut eräänä yönä juoda kuumaa teetä tukalan olonsa helpottamiseksi, mutta isän oli pitänyt herättää Faith avuksi, koska hän ei ollut löytänyt teetarpeita keittiön kaapeista. Tapaus oli ollut pitkään perheen sisäinen vitsi, jolle Duncan itse oli nauranut puoleksi nolona.

-Niin mutta herra Barclay osaa laittaa ruokaa, Grace sitten huomautti. -Hän osaa paistaa aamiaiseksi munia ja tehdä parempia eväsleipiä kuin Coran äiti ja laittaa iltapäivällä ruokaa uuniin hautumaan, niin että Axel ja Iona saavat syödäkseen, kun menevät koulusta.

-Ja sitä paitsi hän voisi ottaa kotiapulaisen, muistutti Moira. -Silloin hänen ei tarvitsisi mennä naimisiin. Samassa tyttö rypisti kulmiaan vähän huolestuneena. -Onneksi äiti ja isä olivat jo naimisissa, ennen kuin rouva Wallace tuli meille. Olisikohan isä ottanut äitiä ollenkaan, jos hänellä olisi ollut jo rouva Wallace?

-Te olette toivottomia, Faith tiuskaisi ja veti tulpan pesualtaasta. -Kakaroita!

-Sinä olet aivan hassu, Grace huomautti. -Ei herra Barclayn ole mikään pakko mennä naimisiin. Ei se uusi pappikaan ole.

-Kuka? Moira kysyi.

-Etkö sinä kuunnellut, kun isä kertoi? Seurakunta on palkannut apupapin, kun kirkkoherra Morrison ei enää yksin ehdi kaikkea. Isä sanoi, että se on joku vastavalmistunut ja kauhean nuori.

-No niin, Moira sanoi tyytyväisenä, -sellaisen pitääkin mennä naimisiin.

Uuden papin saapuminen seurakuntaan herätti huomattavasti keskustelua. Kirkkoherra Morrison toki alkoi olla jo iäkäs, mutta hänen tyyliinsä oli totuttu. Sen sijaan vastavalmistunut papinalku kauhisti varsinkin vanhempaa väkeä.

-Kai sinä olet kuullut, mitä tuollaiset nuoret papit ovat saaneet aikaan etelän seurakunnissa, rouva Dunn sanoi luottamuksellisesti Bettylle, kun he kohtasivat Armstrongin kaupan edustalla uudenvuoden ja loppiaisen välipäivinä. -Rossin serkku asuu Anstrutherissa, ja siellä oli kuulemma apupappi saarnassa sanonut, ettei luomiskertomusta pidä ottaa sanasta sanaan totena, vaan että se on vain eräs tapa kuvata evoluutiota. Voitko käsittää! Jos minä olisin piispa…

Ja rouva Dunn puisti päätään selkeästi pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut piispallisia oikeuksia kurittomien pappien taltuttamiseen.

-No, Betty sanoi totisena, -en minä tiedä, onko sekään nyt kristillisten arvojen kunnioitukselle hyväksi, että kirkkoherra Morrison alkoi Jeremy Lyonin hautajaisissa lukea käsikirjasta vihkikaavaa ruumiinsiunauksen sijasta. Ellei kanttori Shaw olisi ollut kerrankin terävänä ja alkanut soittaa virttä hänen puheensa päälle, tilanne olisi käynyt oikein kiusalliseksi.

-Niin, no, Grant Morrisonista alkaa tulla vanha, rouva Dunnin oli myönnettävä. -Mutta sitä suuremmalla syyllä olisi pastoriksi pitänyt ottaa joku luotettava ja kokenut pappi eikä mitään nuorta huikentelijaa!

-Jostakinhan nuorten huikentelijoidenkin pitää aloittaa, huomautti Brenda MacMahon, joka osui paikalle. -Emmekä me tiedä hänestä vielä mitään, joten paras odottaa ja katsoa.

-Mitä Duncan on hänestä sanonut? rouva Dunn kysyi ahnaasti. -Olihan hakijoita muitakin. Miksi vanhimmisto valitsi juuri hänet?

-Hänellä on hyvät arvosanat, Betty sanoi ympäripyöreästi. -Ja hän on opiskeluaikanaan tehnyt vapaaehtoistyötä nuorten parissa.

-Nuorten parissa! rouva Dunn tuhahti. -Entäs me vanhat sitten? Meidätkö jätetään kuuntelemaan Morrisonin vihkikaavaa?

Betty peitti hymynsä.

-Tietysti hän on koko seurakunnan pappi. Mutta kokouksessa oli ajateltu, että olisi hyväksi, jos uusi viranhaltija osaisi toimia nuorison kanssa. Nykyisenä maailmanaikana ei ole niin helppoa saada nuoria kiinnitetyksi seurakuntaan.

-No, sanoi rouva Dunn ja järjesteli paketteja ostoskassissaan, -jos minä olisin teidän kaltaisenne nuori äiti, huolehtisin kyllä siitä, että lapset löytävät tiensä kirkkoon!

-Voi kiitos, sanoi Brenda nauraen, -”nuori äiti” oli parasta, mitä minä olen kuullut aikoihin!

-Toivottavasti vain hän ei ole liian komea, jatkoi rouva Dunn. -Ei ole sopivaa, jos tytöt tulevat kirkkoon vain katsomaan hyvännäköistä pappia. Ei mutta hyvänen aika, joko auto tulee? Minun pitää mennä.

Hän kiiruhti linja-autopysäkille, ja Brenda hymyili melkein hellästi.

-Mukavaa nähdä Kirsty joskus noin puheliaana ja tohkeissaan, hän sanoi. -Hänen elämänsä on aika yksitoikkoista.

Betty nyökkäsi ja ajatteli syrjäistä Dunnin tilaa, jolla olisi vanhan parin turvana ja ilona voinut kasvaa nuori perhe, ellei olisi tullut sotaa ja ellei joku saksalainen olisi saanut Alistair Dunnia kuularuiskunsa tähtäimeen. Kuka siellä olisi mahtanut olla emäntänä? Olisiko Ruth sittenkin aikaa myöten suostunut? Olisiko Bettykin voinut nousta linja-autoon ja noin vain piipahtaa tätä tapaamassa iltapäiväteellä?

Mutta niin ei ollut käynyt. Alistairin hauta oli jossakin Flanderissa, ja Ruth niitti kunniaa Euroopan valkokankailla.

-Kas vain, tuolta tulee Shona Saunders, Brenda samassa sanoi. -Uskonpa, että Gwen pääsee näillä minuuteilla ompelijalta, minä häivyn.

Brenda katosi hakemaan tytärtään, ja Betty vilkuili paniikinomaisesti ympärilleen miettien, syöksyisikö takaisin Armstrongille ja pyytäisi Malcolmilta piilopaikkaa silakkatynnyrien takaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun Shona Saunders jo huhuili häntä.

-Olipa mainiota että osuimme yhteen, Shona sanoi ihastuneena. -Joko sinä olet tavannut hänet?

-Kenet? Betty kysyi häkeltyneenä siitä, että Shona käyttäytyi suorastaan ystävällisesti.

-Uuden papin tietysti! Minä kuulin rouva Coburnilta, että hän on jo muuttanut pappilaan.

-Niin, kyllä hänen pitikin muuttaa heti uudeltavuodelta.

-En ole tavannut vielä rouva Morrisonia, joten en ole saanut kysytyksi enempää, Shona sanoi harmistuneesti, aivan kuin häneltä olisi jäänyt jokin tärkeä tehtävä hoitamatta. Sitten hän astui lähelle Bettyä ja töytäisi tätä etusormellaan käsivarteen. -Mutta ajattelin, että sinä olet ehkä jo tutustunut häneen.

-Ja mikä saa sinut ajattelemaan niin? Betty kysyi ja astui askeleen taaksepäin. Harva asia inhotti häntä enemmän kuin tulla töytäistyksi käsivarteen sellaisen ihmisen taholta, jonka seuraa hän tuskin sieti saati haki.

-Oh, sanoi Shona ja avasi silmänsä viattomasti ammolleen, -hän on kuulemma hyvin komea!

Betty ei halunnut edes ajatella, millä logiikalla Shona yhdisti nämä kaksi asiaa toisiinsa, tai mistä tämä saattoi tietää mitään uuden papin ulkonäöstä, ellei ollut vielä päässyt kuulustelemaan rouva Morrison parkaa.

-No, sen me näemme sunnuntaina jumalanpalveluksessa, Betty sanoi ja katsoi huomiotaherättävästi kelloaan. -Minun täytyy varmaan…

-Oi, niin, tietysti, sanoi Shona petollisen myötätuntoisesti, -sinulla on tietenkin nyt kovin paljon muuta ajateltavaa. Kuulin, että Stuart sentään lähetti kortin. Voi, täytyy olla kauheaa tajuta, että on epäonnistunut kasvatustyössään niin täydellisesti! Kyllä saa olla kiitollinen, kun ei itsellä ole mitään ongelmia lasten kanssa.

Betty huokasi vähän. Saundersien kolmesta lapsesta vasta Tyra oli edes kouluiässä. Wynda aloittaisi koulun syksyllä, mutta Reed oli vasta muutaman vuoden, joten Shonan huojennus oli ehkä hivenen ennenaikaista. Varsinkin, kun Tyra ei ollut suorastaan mikään koulun päivänsäde, mikäli Sean Ramsayn ohimennen ja Moiran varsin suorasukaisesti esiintuomiin seikkoihin oli uskomista.

-Ja miten Archie viihtyy Saksassa? Shona sukelsi seuraavaan aiheeseen ja kiihdytti vauhtia. -Ajatella, että Duncan sai aikoinaan oikein kunniamerkin taistelusta heikäläisiä vastaan, ja sitten menetitte Ruthin sinne! Ja tietysti laittaa miettimään, minkälaista on olla naimisissa juutalaisperheessä — tarkoitan, että eihän se ole sama kuin löytää kunnollinen kristitty mies, vai mitä. Vaikka tietysti Ruthin kohdalla on tyydyttävä siihen, mitä saa. Näinkin hänen ja sen miehen kuvan lehdessä hiljakkoin. Näköjään nykypäivänä saa ihomaalilla ja hiusvärillä ihmeitä aikaan.

Betty puri huultaan. Duncan oli tuonut ennen joulua kaupasta kuvalehden, jonka seurapiirisivulla oli ollut kuva Ruthista ja Felixistä jossakin ensi-iltajuhlassa. Ruth oli tosiaankin näyttänyt vieraalta sminkattuna ja lyhyt tukka värjättynä — Betty ei oikein pitänyt siitä, että tämä värjäsi, vaikka ymmärsikin mustan tukan sopivan filmitähdelle paremmin kuin maantienvärisen — ja hän oli niin hartaasti toivonut, etteivät ainakaan kaikki kaupungin rouvat olisi nähneet samaa kuvaa.

-Kiitos, Archie viihtyy oikein hyvin ja oppii paljon, hän vastasi Shonan alkuperäiseen kysymykseen. -Kas, tuolla menee Fiona Cameron. Suothan anteeksi, Shona, mutta minä olen yrittänyt tavoittaa häntä, meidän on puhuttava eräästä naisyhdistyksen asiasta.

Se oli puhdas valhe, mutta Betty ei välittänyt siitä ravistautuessaan irti Shona Saundersista ja melkein juostessaan Fionan perään.

-Minä näin teidät, tämä sanoi nauraen, kun Betty työnsi kätensä hänen kainaloonsa. -Ja päätin, että käyn sittenkin ensiksi lihakauppiaan luona, ennen kuin menen Armstrongille.

-Shona on toivoton, Betty mutisi. Hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään niitä asioita, joita Duncan oli paljastanut sodasta palattuaan, mutta kykeni suhtautumaan Saundersin perheeseen hädin tuskin kohteliaasti. -Ja kaikki muutkin ovat tulleet hulluiksi. Saattaisi luulla, ettei koko kaupunkiin ole vuosisataan muuttanut yhtään uutta asukasta ennen tätä vuodenvaihdetta.

-Oh, sinä tarkoitat pastori Torrania, Fiona virnisti tyttömäisesti. -Voitko kuvitella, että rouva Cairn soitti minulle kysyäkseen, mahtaako tämä olla kihloissa. Epäilen, että hänellä on tekeillä kieroja suunnitelmia Isobelin hyväksi.

-No, onko hän kihloissa? Betty tiedusteli kujeillen.

-Ai, sinäkään et tiedä? En minä liioin. Joskus en voi olla miettimättä, mitä hyötyä on olla naimisissa seurakunnan päättäviin elimiin kuuluvan miehen kanssa, kun he eivät ymmärrä selvittää tällaisia asioita. Fiona puisti päätään mukamas masentuneena. -No, ainakin kaupungin naisväellä on paremmat olot kuin aikoihin. Nuoremmat tytöt saavat rakastua pastoriin ja vanhemmat haaveilla apteekinapulaisesta. Niin niin, kyllä kai sinä tiedät, että herra Barclay parka on yhtä lailla juorujen aiheena!

-Shona ei ehtinyt vielä häneen asti, Betty sanoi vähän pisteliäästi.

Sunnuntaina, loppiaisaattona, Fort Williamin kirkossa oli enemmän väkeä kuin edes joulupäivänä. Oli mahdotonta löytää tarpeeksi tyhjää tilaa yhtään taaempaa, joten vastoin tapojaan Flemingit joutuivat etummaiseen penkkiin.

-Meidän täytynee ruveta vaihtelemaan seurakunnan viranhaltijoita tämän tuosta, jos vaikutus on tällainen, Duncan kuiskasi Bettyn korvaan. -Toivottavasti Morrison parka ei masennu tulokkaan suosiosta!

-Hän uskoo vakaasti ihmisten tulleen kuulemaan hänen saarnaansa, Betty kuiskasi vastaan. Hän oli tuntenut suurta kiusausta soittaa rouva Morrisonille ja kysellä viattomasti jotakin uudesta papista, mutta oli hillinnyt itsensä, ja hyvä niin. Kuulemma pappilassa puhelin oli soinut ja ovi käynyt tiuhaan tahtiin muutenkin.

Samassa sakastista tuli nuori pappi. Hän oli pitkä ja komeapiirteinen, kynttilänvalo läikehti hänen tummilla taipuisilla hiuksillaan, ja hänen äänensä oli lämmin ja miellyttävä, kun hän toivotti seurakunnan tervetulleeksi. Ja kun hän sitten aloitti liturgian, kohahti seurakunta, joka oli tottunut kirkkoherra Morrisonin jokseenkin nuotissa pysyvään, mutta välillä hiukan harhailevaan lauluääneen.

Joku naputti Bettyä virsikirjalla kipeästi olkapäähän takaapäin.

-Hän olisi kuulemma saanut kiinnityksen oopperaan, mutta valitsi kirkon! suhisi taaemmassa penkissä istuva Mairead Keir Bettyn korvaan ennemmin kuuluvasti kuin hienotunteisesti. -Ajattelepa, miten kalliilla paikoilla istuisimme nyt, jos hän olisi valinnut toisin!

-Äiti, sanoi Neil Keir matalasti ja näytti nololta. Vanhemmasta rouva Keiristä oli vuosien myötä tullut hiukan estoton puheissaan.

Betty kätki hymynsä. Mutta totta oli, ettei hän ollut aikoihin kuullut kenenkään laulavan noin. Edes Rosien taannoin radiosta tullut konsertti ei vetänyt vertoja pastori Torranille. Hän katsoi käytävän yli Aliceen, joka nyökkäsi. Ei ollut epäilystäkään siitä, kenet pyydettäisiin esiintymään naisyhdistyksen seuraavaan yleisötilaisuuteen.

Jumalanpalveluksen jälkeen sekä kirkkoherra Morrison että uusi pappi olivat kirkon ovella kättelemässä seurakuntalaisia. Kaikki kehuivat kilvan saarnaa, sillä kukaan ei missään nimessä tahtonut loukata seurakunnan vanhaa uskollista paimenta. Morrison säteili kiitossateessa niin, ettei lainkaan huomannut, miten vikkelästi väki siirtyi eteenpäin päästäkseen puheisiin Alec Torranin kanssa.

-Oh, te siis pidätte kaupungin kirjakauppaa? Torran sanoi ilahtuneena, kun Duncan esitteli itsensä ja perheensä. -Sinne minulla on varmaankin usein asiaa, sillä lukeminen on yksi mieluisimpia harrastuksiani. Ja rouva — tehän olette se kirjailijatar, eikö niin? Äitini ja sisareni rakastavat kirjojanne ja kertomuksianne yli kaiken. He tulevat hyvin iloisiksi, kun saan kertoa, että olette mukana seurakunnassa. Ja lasten kanssa me varmaan tapaamme pian, sillä minun on tarkoitus aloittaa seurakunnan nuorten toiminta mahdollisimman nopeasti. Kyllä, harrastuspiirejä ja tanssi-iltoja ja sellaista, ne ovat olleet hyvin suosittuja etelässä. Turvallista ja viatonta hauskanpitoa tänä aikana, jolloin niin monet joutuvat huonoille teille.

Hän toisti lasten nimet heitä kätellessään, aivan kuin olisi todella kyennyt painamaan ne mieleensä siinä kirkon ovensuussa, ja hymyili ja katsoi heihin lämpimillä tummilla silmillään, kuin he olisivat olleet hänelle sillä hetkellä maailman tärkeimmät ihmiset. Grace näki Faithin punastuvan ja nyökkäävän niiaamisen sijasta, ja tunsi itsekin itsensä oudon täysikasvuiseksi.

-No, Duncan kysyi, kun he olivat vaihtaneet kuulumisia muutamien tuttavien kanssa ja vihdoin selviytyneet kotimatkalle, -oletko sinä tyytyväinen?

Betty nauroi.

-Enemmän kuin tyytyväinen! Vaikka toki haluan vielä kuulla hänen saarnaavan — Morrison-parka ei ole koskaan oikein loistanut siinäkään lajissa. Mutta on ylellistä voida nauttia liturgiasta sen sijaan, että vain kouristuksenomaisesti jännittää sitä, pääseekö liturgi perille yhtä aikaa kanttorin kanssa. Ja hän vaikutti tavattoman sydämelliseltä ja huomaavaiselta.

-Hän ei ole vielä leipääntynyt, Duncan huomautti vähän kyynisesti. -Hän uskoo vielä voivansa muuttaa maailmaa.

-Ehkä hän muuttaakin! Kaikki se, mitä hän on suunnitellut nuorille, kuulosti oikein hauskalta. Vai mitä te sanotte, lapset?

-Kyle Paton tiesi, että pastori on ollut opiskeluaikanaan yliopiston jalkapallojoukkueessa, Donald sanoi. -Toivottavasti hän alkaa valmentaa täällä.

-Luuletko, äiti, että minäkin voisin oppia tanssimaan, jos hän järjestää sellaisia tanssi-iltoja? Grace huudahti innostuneena.

-Kyllä varmasti, kultaseni. Äiti nyökkäsi iloisesti. -Ja ilmeisesti hän oli jo puhunut Malcolm Armstrongin kanssa partiotoiminnasta, vai mitä Evan? Jos hyvin käy, hän alkaa toiseksi vetäjäksi, ja silloin Walterkin pääsee mukaan.

-Minä toivoisin, että hänellä olisi rouva! sanoi Moira haikeasti. -Mary-täti sanoi, että Edinburghissa pastorin rouva pitää ompelukerhoa pikkutytöille! Minä tahtoisin oppia ompelemaan itse nukenvaatteita.

-Älä sure, tyttöseni, Duncan sanoi huvittuneena. -Jos Torranin suosio jatkuu tällaisena, hänellä on rouva jo ennen pääsiäistä. Älä yhtään katso minuun rumasti, Sappho. Kai sinä huomasit, miten häntä piiritettiin!

-Ei sinun ole silti tarpeen puhua tuollaisia lasten kuullen, Betty sanoi terävästi. -No, Faith, mitä sinä pidit hänestä?

Faith säpsähti, aivan kuin olisi havahtunut syvistä ajatuksista.

-Minäkö? Oh — kyllähän minä pidin.

maanantai 28. syyskuuta 2015

16. Jouluna

 
Joulukuun 15. päivänä
”Aika on kulunut kauhean nopeasti. Tuntuu, kuin olisi ikuisuus siitä, kun olen viimeksi ollut koulussa. Enkä olisi uskonut, että poissaolo voisi olla näin hauskaa!

Tietysti minun on välillä ikävä koko luokkaa, mutta Maisie ja Jane tulevat meille aina silloin tällöin näyttämään läksyt, ja joskus jopa Cora saa äidiltään luvan tulla koulusta päin käymään. Gordonkin käy toisinaan, mutta ei niin usein kun toivoisin. En tiedä, eikö Alice-täti päästä, vai eikö äiti anna hänen tulla, mutta olen vähän pahoillani, kun en näe häntä niin kuin ennen.

 On kuitenkin niin mukavaa saada olla kahden kesken äidin tai isän tai rouva Wallacen kanssa. Sitten minusta ei yhtään tunnu illalla ikävältä, kun saan heistä vain osan.”

Joulukuun 17. päivänä
”Olen aivan mykistynyt siitä, mitä on tapahtunut!

Eilen aamulla isä kysyi, tahtoisinko piirtää hänelle jotakin. Tietysti tahdoin, sillä piirrän kauhean mielelläni. Sitten isä kysyi, osaanko kirjoittaa selkeästi. Sanoin osaavani, vaikka en yhtään tiennyt, miksi hän sellaisia kyseli.

Minun piti tehdä joulumainos kaupan oveen!

Isä antoi minulle paksun paperin ja tussikynän, ja sain käyttää omia syntymäpäivälahjaksi saamiani värikyniä. Sitten hän antoi listan joulutarjouksista ja selitti, että tahtoi minun kirjoittavan ne oikein siististi paperin keskelle ja sitten piirtävän jotakin kaunista ja jouluista ympärille, jotta hän voisi laittaa paperin kaupan oveen sisään tulevien asiakkaiden nähtäväksi.

Se oli kauhean hauskaa työtä. Kirjoitin niin huolellisesti kuin osasin, ja ihmeekseni en pudottanut yhtään tussiväriä paperille enkä pyyhkäissyt märkää tekstiä hihallani. Muutenkin olen viime aikoina sotkenut ja kompuroinut vähemmän kuin aiemmin, ja olen siitä iloinen. Kun kotona ei ole päiväsaikaan niin monta ihmistä, ehdin keskittyä ja tehdä asiat huolellisemmin.

Kirjoitettuani tekstin aloin piirtää, ja se vasta mukavaa oli! Piirsin lapset laskemassa pulkkamäkeä ja tanssimassa joulukuusen ympärillä, ja piirsin kirkon, joka loisti valoa ja jonne meni ihmisiä. Väritin kaiken niin huolellisesti kuin osasin, ja olin aika tyytyväinen.

Mutta sitten isä tuli katsomaan, miten minä edistyin siinä takahuoneen kirjoituspöydän ääressä. Ja hän vain katsoi ja katsoi paperia, ja sitten hän kysyi:

-Sinäkö tämän piirsit, Gracie?

Vastasin, että tietysti minä. Mikä kummallinen kysymys! Luuliko isä, että joku vieras oli häneltä salaa livahtanut takahuoneeseen?

Isä katsoi aina vain kuvaa, ja minua alkoi melkein itkettää. Olinko sittenkin tehnyt jotakin hullusti? Enkö ollutkaan osannut?

Mutta sitten isä puisti päätään ja katsoi kuvasta minuun.

-Hyvä tavaton, tyttö, hän sanoi. -Sinullahan on lahjoja enemmän kuin edes tiesin. Jos sinä piirrät tällä tavalla kolmetoistavuotiaana…

Hän puisti taas päätään.

-Kuulehan, Gracie, hän sitten sanoi ja kumartui eteeni niin, että katsoi minua suoraan silmiin, -saanko minä ottaa tästä valokuvan ja laittaa sen sanomalehteen?

-Sanomalehteen? minä toistin vähän vapisevalla äänellä, sillä sydämeni jyskytti haljetakseen sen tähden, mitä isä oli sanonut. Lahjoja! Minullako?

-Niin, isä sanoi. -Olisin laittanut joka tapauksessa ilmoituksen, ja tässähän se on — miksi minä antaisin sen tavalliseen tapaan ladottavaksi, kun se on tässä sellaisessa muodossa, ettei kukaan voi olla sitä ihailematta!

-T-tietysti, minä änkytin. En käsittänyt, miksi isä kysyi minulta lupaa sellaiseen, mutta hän selitti, että kuva on minun tekemäni, ja että vain minä saan määrätä, mitä sille tapahtuu.

Niin minä sitten autoin isää ottamaan piirroksestani valokuvan. Se ei tietystikään ollut aivan samanlainen kuin piirros, koska värit näkyivät vain harmaan eri sävyinä, mutta isä sanoi, ettei se haittaa.

Ja tänä aamuna kuva oli sanomalehdessä, etusivulla. Siinä, missä ovat kaikki ilmoitukset, ja niitä on paljon näin joulun alla. Joissakin muissakin ilmoituksissa oli kuvia, mutta mikään niistä ei ollut kokonaan kuvaa. Minä olin sekä kauhean nolo, sillä yhtäkkiä kuva näytti huonolta ja typerältä, että kauhean ylpeä, kun äiti ja jopa rouva Wallace kehuivat kuvaani, ja äiti leikkasi sen irti ja käski minun tallettaa sen päiväkirjani välissä.

Kun olin auttamassa myymälän puolella, siellä oli enemmän asiakkaita kuin aikoihin, ja monet mainitsivat isälle tämän hienosta ilmoituksesta ja hämmästyivät, kun isä sanoi, että minä olin piirtänyt sen.

Suljettuaan illalla myymälän isä otti lompakkonsa ja antoi minulle setelin.

-Muista aina arvostaa työtäsi ja pitää sitä korvauksen arvoisena, hän sanoi. -Saanko toistekin hyödyntää lahjojasi?

Minä olin aivan hämmästynyt ja taisin vähän punastua, mutta sitten minä vain otin isää kaulasta ja minua vähän itketti, sillä en tosiaankaan ole tottunut siihen, että minua näin kauheasti kehutaan ja kiitetään. Mutta isä vain taputti minua ja käski minun juosta tieheni, koska hän oli kuullut kerrottavan, että äiti oli viemässä tänä iltana Faithia ja Moiraa ja minua jouluostoksille.

Voi kuinka hauska olikaan olla jouluostoksilla, kun oli niin paljon rahaa! Äiti kyllä koetti kuiskata minulle, ettei minun pitäisi ’haaskata kuvituspalkkiotani’, kuten hän sanoi, vaan ostaa sillä jotakin itselleni. Mutta mitä iloa olisi ostaa vain itselleen!”

Joulukuun 18. päivänä
”Tänään olin ruokkimassa kanoja, kun kuulin äidin ja Alice-tädin äänet. Heillä on tapana puhella aidan yli, ja ilmeisesti äiti ei tiennyt, että olin kanakopissa. Minä en tahtoisi olla mikään salakuuntelija, mutta minkä tähden minä aina joudun tilanteisiin, joissa huomaan tulevani sellaiseksi!

-Laitatko sinä Gracen takaisin kouluun joulun jälkeen? kuului Alice-täti kysyvän.

-Tietysti, äiti vastasi. -Ei meillä ole mitään syytä pitää häntä enää poissa. Eiköhän kaikki hälinä ole siihen mennessä jo unohtunut.

Täti kysyi jotakin siitä, miten minä olen viihtynyt kotona, ja äiti vastasi, että oikein hyvin.

-Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että Gracelle olisi eduksi, jos hän saisi olla edes joskus huomion keskipisteenä, äiti jatkoi. -Hän on kiltti ja herttainen tyttö ja tarkoittaa hyvää, mutta tahtoo kompuroida silloin, kun kokee joutuvansa kilpasille muiden kanssa. Hän koettaa aina matkia Faithia tai muita ihanteitaan ja masentuu, kun ei onnistu siinä.

Punastuin siellä kanojen keskellä. Enhän minä koeta matkia! Minä tahtoisin olla kuten Faith!

-Minä en voi olla joskus ihmettelemättä, miten sinä oikein selviät heidän kanssaan, sanoi Alice-täti. -Ottaen huomioon, että minäkin joskus mietin, saako jokainen lapsistani tarpeeksi huomiota, ja heitä on sentään vain kolme kotona!

-Prinssi on aina tiennyt, että Grace tarvitsee vähän ylimääräistä lämpöä ja hellyyttä puhjetakseen kukkaan, äiti sanoi, ja hänen äänensä värähti, niin kuin se aina nykyään tekee, kun puhutaan Stuartista. -Niin että siinä mielessä sinun Gordonisi teki hyvän teon, kun antoi meille tekosyyn pitää Grace kotona!

-Älä nyt vain hänelle mene sitä sanomaan, Alice-täti puuskahti, ja äiti nauroi. Äidin nauru on kaunein ääni maailmassa!

-Oikeastaan on vähän sääli palata taas arkeen, äiti sitten sanoi. -Grace on ollut meidän auringonsäteemme nämä viikot. On ollut suloista seurata, miten hän on kehittynyt, tullut huolellisemmaksi ja rauhallisemmaksi ja naisellisemmaksi.

Huolellisemmaksi ja rauhallisemmaksi ja naisellisemmaksi! Hengitykseni melkein salpautui. Tarkoittiko äiti sitä todella! En kyllä olekaan kaatanut maitolasiani vähään aikaan, ja olen parsinut sukkani ja ommellut nappini kiinni silloin, kun tarve on vaatinut. Mutta nythän minulla on ollut aikaa. Entä, jos koulun alettua taas unohdan itseni ja käytökseni?

Mutta auringonsäde! Äiti sanoi minua auringonsäteeksi! Ei Faithia eikä Stuartia eikä ketään muutakaan, vaan minua!

-Grace on herttainen tyttö, Alice-täti sanoi, ja minun piti ottaa kiinni kananorresta, sillä jalkani tuntuivat pettävän. En ole elämässäni saanut näin monta kohteliaisuutta yhteen menoon, ja vielä salakuuntelijan ominaisuudessa! -Muistat varmaan, Bet, mitä minä suunnittelin silloin, kun Gordon syntyi.

-Ole vaiti, äiti sanoi, ja hänen äänensä ei ollut enää ollenkaan niin lempeä kuin äsken. -Sellaisesta on liian aikaista puhua — ja turhaa muutenkin.

-Etkö sinä sitten tahtoisi, että…

-Minä tahdon, että Gracesta tulee onnellinen, äiti keskeytti, vaikka hän aina sanoo meille, ettei toisen puhetta saa keskeyttää. -Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.

-He ovat parhaat ystävät, Alice-täti sanoi melkein moittivasti.

-Antaa sen ollakin niin, äiti ilmoitti. -Minun pitää mennä.

Pysyttelin kanakopissa vielä hyvän aikaa, sillä en tahtonut äidin huomaavan minua. Tiedän, että minun olisi pitänyt tulla heti paikalla esiin, kun kuulin äidin ja tädin puhuvan, mutta mistä saatoin tietää, että he puhuisivat minusta!

Nyt minulla olisi kyllä kiusaus tunnustaa kaikki äidille, sillä tahtoisin kysyä häneltä, mitä Alice-täti tarkoitti puheillaan, ja miksi äiti melkein suuttui niistä. Toivottavasti kyse ei ole siitä, ettei Gordon saisi olla paras ystäväni! Minä pidän hänestä niin kauheasti.”

Joulukuun 20. päivänä
”Tämä päivä meni teeaikaan asti oikein hauskasti. Minä autoin koko iltapäivän rouva Wallacea jouluvalmisteluissa, pesin paremman astiaston ja silitin pöytäliinan ja pellavaiset ruokaliinat, ja sellaista en ole koskaan aiemmin saanut tehdä. Eikä rouva Wallace edes varoittanut, etten saa rikkoa mitään tai polttaa mitään (aivan kuin minä tahallani rikkoisin tai polttaisin!), vaan kehui, että olen oikein huolellinen, ja että hän ei ollenkaan pärjäisi ilman minua.

Mutta sitten, kuten sanottua, tuli teeaika. Me kaikki hälisimme jo pöydän ympärillä, kun isä ilmestyi kaupan puolelta, ja hänellä oli kädessään pahvinen rasia, jonka ympärillä oli silkkinauha.

-Onko se äidille? Walter kysyi heti, sillä joskus isällä on äidille pieniä yllätyksiä, ja jos ne ovat suklaata, me saamme kaikki maistaa.

-Ei ole, isä sanoi ja näytti salaperäiseltä.

-Onko se minulle? Faithilta lipsahti, ja sitten hän lennähti aivan punaiseksi, ja Donald alkoi nauraa ja kysyi, haaveiliko Faith salaisista ihailijoista, sillä jos suklaa olisi ollut Will MacLeanilta, kai tämä olisi antanut sen Faithille käteen koulussa eikä suinkaan sitä isälle tuonut.

-Ei, ei tämä ole sinulle, isä sanoi, ja hänen harmaat silmänsä nauroivat tavalla, jota emme ole aikoihin nähneet.

-Onko se rouva Wallacelle? kysyi Evan kunnioittavalla äänellä.

Isä yskähti ja sanoi, että rouva Wallace epäilemättä olisi ansainnut suklaarasian, mutta että hän varmaankin saisi sellaisen herra Wallacelta.

-Onko se minulle? Moira kysyi ujosti, mutta taas isä puisti päätään.

Ja sitten kaikkien katseet kääntyivät minuun, ja minä lensin aivan punaiseksi, ymmärtämättä oikein itsekään miksi, ja isä ojensi minulle rasian ja sanoi:

-Tämä on Gracelle.

-Keneltä? kysyivät Faith ja Donald yhteen ääneen ja tuijottivat minua, kuin olisin tehnyt jotakin suuresti sopimatonta.

-Grace varmaan kertoo itse, jos näkee hyväksi, isä sanoi ja istuutui paikalleen pöydän päähän.

Minä tuijotin suklaarasiaa pöydällä. Se oli vaaleanpunainen, ja sen kannessa oli kuva pajukorista, jossa oli ruusuja ja kaksi kissanpentua, ja sen ympäri oli solmittu leveä vaaleanpunainen silkkinauha, jonka alle oli sujautettu joulukortti. Pöydässä oli äkkiä aivan hiljaista, kun minä vedin kortin esiin ja käänsin tekstipuolen näkyviin.
 ’Hyvää joulua, Gracie! Anteeksi kaikki harmi, jota olen aiheuttanut! Minun on sinua ikävä, toivottavasti nähdään pian. Axel.’
Mitään sanomatta käänsin kortin taas kuvapuoli ylöspäin ja työnsin takaisin nauhan alle.

-No? rouva Wallacelta lipsahti.

-Annetaanpa Gracen olla rauhassa, äiti sanoi napakasti. -Kuka ottaa lihapiirakkaa?

-Anteeksi nyt, rouva kulta, rouva Wallace mutisi ja ojensi piirakkavatia, -mutta minun lapsuudessani ei ollut tapana, että pikkutytöt olisivat saaneet lahjoja ilman, että…

Pikkutytöt!

-Minä tiedän kyllä, keneltä se on, isä onneksi keskeytti. -Niin että voitte olla aivan huoleti sen puolesta.

-Se ei ole Gordonilta, koska hän ei olisi ikinä tuonut sitä kauppaan, sanoi Faith miettiväisesti.

-Sitten sen täytyy olla toiselta sankarilta, Donald sanoi. -Barclaylta!

-Ole vaiti, isä sanoi. -Älä kiusaa sisartasi.

Minä keskityin syömään piirakanpalaani ja juomaan teetäni, ja heti kun ateria oli ohi, sieppasin suklaarasian ja juoksin yläkertaan. Ehdin saada kortin päiväkirjani väliin ja päiväkirjan takaisin herra Wallacen tekemään lukittavaan arkkuun, jossa sitä nykyään säilytän, ennen kuin Faith ja Moira tömistivät perässäni.

-Otatteko suklaata? kysyin ystävällisesti, avasin rasian ja tarjosin heille.

Faith tuijotti minua kulmat kurtussa.

-Kaikki vain hemmottelevat sinua! hän sanoi kiukkuisesti. -Sinä olet saanut laiskotella kotona viikkotolkulla, ja nyt isä ja äiti antavat sinun olla noin vain kertomatta mitään, vaikka sitten nousee kauhea meteli, jos minä…

-Oletko shinäkin shaanut shuklaata? Moira kysyi silmät suurina ja posket pullottaen, sillä se pikku ahmatti oli tunkenut kaksi konvehtia suuhunsa yhtä aikaa.

-Voi miten typerä sinä olet! Faith paiskautui vuoteelleen ja käänsi meille selkänsä.

-Hän on pahalla päällä, kun Will kysyi Lily MacBridea luishtelemaan kanshaan illalla, Moira tiedotti.

Minä aivan kauhistuin tätä uutista ja ymmärsin, miksi Faith oli niin kiukkuinen. Tietotoimisto Moira selitti minulle auliisti, että Will oli kysynyt Faithia ensin, mutta sitten näiden välille oli tullut jotakin erimielisyyttä, ja Will oli suuttunut ja kysynyt Lilya, ja että tämän jälkeen Kyle Paton oli tullut kysymään Faithia, mutta Faith oli vain nakellut niskojaan, ja että oli aivan Faithin oma syy, että hän joutui olemaan kotona, kun muut juhlivat joululomaa, ja että sen tähden minä voisin oikeastaan jakaa suklaarasian sisällön Moiran kanssa ja olla tarjoamatta lainkaan Faithille.

Minä tietysti suhtauduin Faithiin paljon myötätuntoisemmin. Olimme molemmat sitä mieltä, että Will on kauhean typerä, ja että oikeastaan Kyle on aika miellyttävä, ja että ehkä Faithin kannattaisi sittenkin lähteä käymään luistinradalla, noin niin kuin vain katsomassa. Ja samassa Donald tuli kysymään, oliko kukaan muu lähdössä luistinradalle, sillä hän on siitä hauska poika, ettei hän kulje kenenkään erityisen kanssa, vaan aivan häpeämättä pyytää sisariaan mukaansa.

Lopulta me lähdimme kaikki luistelemaan, ja tohtorilasta lähdettiin myös, ja minä luistelin kauan Gordonin kanssa ja saimme puhella kaikenlaista. Mutta kun Axel ja Iona tulivat jäälle, minä sanoin olevani väsynyt ja tahtovani kotiin, ja Gordon lähti saattamaan minua. Tiedän, että minun olisi pitänyt kiittää Axelia suklaasta, mutta jotenkin ajattelin, että sitä ei pitäisi tehdä keskellä vilkasta luistinrataa.”

Joulukuun 22. päivänä
”Olen varmaan kauhean paha ihminen, mutta minusta on melkein surullista, että joululoma on alkanut. Tietysti on mukavaa, että kaikki ovat kotona — paitsi tietysti Archie ja Stuart, josta ei ole vieläkään kuulunut mitään — mutta nyt en enää saa puhua rauhassa kenenkään kanssa.

Olin kaikessa tässä hälinässä aivan unohtanut ne kirjeet, jotka ovat olleet tarkasti tallessa tämän päiväkirjan välissä. Kun sitten eilen kuulimme Fannyn olevan tulossa joululomalle Glasgow’sta, muistin ne taas.

Tuntuu kauhean pahalta, että kukaan ei tiedä, missä Stuart on nyt. Aluksi hänen katoamisensa oli jännittävää, niin kuin romaaneissa, mutta romaaneissa lukija sentään aina tietää, mitä päähenkilölle kuuluu! Olen muutenkin miettinyt pääni puhki, mitä teen noiden kirjeiden kanssa, ja nyt mietin vielä enemmän, annanko Stuartinkin kirjeen Fannylle. Mutta kun sitten tohtorilasta tultiin meille jumalanpalveluksen jälkeen, kävin kuitenkin hakemassa molemmat kirjeet esiliinantaskuuni.

Fannysta on tullut entistä kauniimpi. Hän näyttää paljon vanhemmalta kuin Faith, vaikka ei heillä ole montakaan kuukautta ikäeroa. Hänen pukunsa ovat melkein kuin aikuisella, ja hän käyttäytyy jo aivan täysikasvuisesti. Ensimmäisen kerran elämässäni minä näin, että Faith on jollekulle kateellinen, sillä sitä hän aivan selvästi oli.

Kun tee oli juotu ja kaikki muut menivät olohuoneeseen, minä jäin sattumalta viimeiseksi keittiöön Fannyn kanssa ja tein päätökseni. Otin kirjeet taskustani ja työnsin ne mitään sanomatta Fannyn käteen. Hän näytti hämmästyneeltä, sitten hän katsoi kirjekuoria ja punastui ja työnsi ne nopeasti hameensa taskuun.

-Kuka näistä tietää? hän kysyi.

-Vain minä, sanoin.

-Antaa sen ollakin niin, Fanny vastasi.

Saattaisi kuvitella, että oloni olisi helpottunut, kun olen päässyt kuriirinvirastani. Mutta jostakin syystä olen tuntenut itseni kauhean vaivautuneeksi.”

Joulukuun 26. päivänä
”Voi, miten ihana joulu meillä on! Niin kuin aina, tietysti.

Jouluaamuna olohuoneemme käy joka vuosi liian pieneksi. Me odotamme aina niin kauan, että kaikki ovat hereillä ja pukeissa, niin ettei kukaan saa varaslähtöä lahjoihin, ja sitten me hyökkäämme tutkimaan sukkiamme ja teemme kukin oman ’leirimme’ johonkin kohtaan huonetta. Äiti ja isä harppovat meidän lahjakasojemme yli ja vain nauravat sille, että olemme sotkeneet juuri siivotun huoneen.

Minä sain vesivärini. Oi, kyllä totisesti sain! En ole elämässäni nähnyt sellaisia vesivärejä. Olin odottanut vain aivan tavallista pahvikansiota värinappeineen, mutta tämä on kokonainen salkku, jossa on lukemattomia erisävyisiä värinappeja ja useita erilaisia siveltimiä ja pikku kuppeja värien sekoittamista varten. Olin aivan mykistynyt, mutta äiti hymyili ja sanoi, että he isän kanssa toivoivat värien auttavan minua kehittämään piirustustaitoani.

Ja sitten sain tietysti kirjoja ja makeisia ja palmikkonauhat ja sukat ja vaaleanpunaisen verkkopussillisen appelsiineja ja dominopelin ja kauniin lakatun kynäkotelon ja aivan oikean nahkalaukun koulukirjoille. Mutta suurin yllätys oli laatikko, jonka kannessa oli Faberin tehtaan merkki, ja siellä sisällä oli paksu luonnoslehtiö ja sarja erilaisia lyijykyniä piirustamista varten. Se oli Ruthilta ja Felixiltä, sillä he lähettävät meille aina suuren paketin ennen joulua, ja äiti ja isä onnistuvat joka vuosi hakemaan sen postista ja kätkemään niin, etten tällä kerralla edes minä, joka sentään olen ollut kotona kaikki päivät ennen joulua, tietänyt, milloin se oli tullut!

Kaikki saivat tietysti heiltä lahjoja, aivan niin kuin äiti ja isä olivat lähettäneet lahjoja heille, mutta minä en ehtinyt katsoa kenenkään muiden paketteja. Avasin luonnoslehtiön ja valitsin yhden lyijykynistä ja aloin piirtää. Ajatella, että voin nyt tehdä joko lyijykynätöitä tai vesiväritöitä tai värikynätöitä!

Piirsin kuvan äidistä ja isästä, kun äiti istui sohvalla omat lahjansa sylissään ja isä sohvan käsinojalla pitäen kättään äidin hartioilla. Ja piirsin Donaldin, joka auttoi Walteria kokoamaan tämän saamaa junarataa, ja Faithin, joka sovitteli uusia hansikkaitaan, ja Evanin, joka leikki rakennussarjallaan, ja Moiran, joka puki nukelleen sen uutta vaatekertaa, ja Emma Woodin, joka pesi kasvojaan juotuaan koko kupillisen kermaa jouluaamun kunniaksi, ja Lancelotin, joka makasi autuaana vuoteellaan eteisessä ja järsi mehukasta ydinluuta.

Piirsin koko aamun, kokeilin eri kyniä, opettelin tekemään yksityiskohtia ja toisaalta varjostamaan. Kirkkoon en tietysti voinut ottaa kyniä ja paperia, mutta koetin painaa mieleeni, millaisia varjoja kynttilänliekit loivat seinälle, ja miten kirkkoherra Morrisonin kasukan liepeet laskeutuivat, ja piirsin ne kotona.

-Sinä olet aivan mahdoton, sanoi isä. Sitten hän katsoi piirustuksiani, ja puisti taas päätänsä niin kuin silloin, kun piirsin kaupan mainoksen, ja sanoi, että minä vien häneltä kohta leivän suusta, sillä ’sinä osaat kuvata ihmiset juuri sellaisina kuin heidät näet, ja sitä minä en koskaan ole kameralla oppinut’. En oikein ymmärrä, mitä hän tarkoitti.

Mutta tietysti minä laitoin kynät sivuun jouluaterian ajaksi, ja se oli niin hauska, niin hauska, kuten aina. Äiti ja isä kertoivat lapsuutensa jouluista, ja siitä joulusta, jolloin he menivät naimisiin, ja vaikka me olemme kuulleet sen kaiken monta kertaa, haluamme kuulla aina uudestaan. Ja ruokalajien välillä me esitimme arvoituksia, ja Moira on niin kekseliäs, että arvasi kaikki oikein ja sai palkinnon.

Walter oli oudon hiljainen, ja lopulta äiti kysyi, mikä hänellä oli hätänä. Silloin hän kysyi surkeana, eivätkö Mary ja Ben ja Anneliese saa ikinä yhtään joululahjaa, kun rouva Wallace oli sanonut, ettei Berliinissä vietetä joulua. Isä ja äiti hämmästyivät, ja isä sanoi, että totta kai Berliinissä vietetään joulua, että Saksa on oikein joulunvieton kotimaa, ja että sodassa saksalaisilla oli joulukuusia jopa juoksuhaudoissa.

Sitten äiti ymmärsi, mitä rouva Wallace oli tarkoittanut, ja selitti, että Felix ja hänen vanhempansa ja sisarensa perhe ovat juutalaisia, eivätkä vietä mitään kristillisiä juhlia. Mutta hän sanoi, että Felix hankkii aina joulukuusen ja lahjoja Ruthille ja lapsille ja menee näiden kanssa kirkkoon, ja samoin Ruth on mukana viettämässä juutalaisten hanukka-juhlaa, joka on vähän kuin joulu, silloin poltetaan kynttilöitä ja saadaan lahjoja, vaikka juhlan syy onkin eri kuin kristityillä.

Kun Walter kuuli tämän, hänen silmänsä laajenivat suunnattomiksi ja hän näytti aivan pöyristyneeltä.

-Saavatko Mary ja Ben ja Anneliese kahdet lahjat? hän huusi. Ja nyt hän oli niin järkyttynyt, että me vain nauroimme ja nauroimme.

Mutta sitten äiti vakavoitui ja pyyhki silmiään, ja isä käski meidän rauhoittua ja syödä ruokamme. Ja minä ymmärsin, että he ajattelivat Ruthia ja Archieta ja Stuartia, jotka ovat kaikki poissa, mutta varmasti ennen kaikkea Stuartia, joka on eniten poissa, kun ei kukaan tiedä missä hän on.

Ihana joulupäivä huipentui siihen, että puhelin soi illalla ja keskus sanoi, että se on Euroopan sisäinen puhelu. Me kokoonnuimme kaikki takahuoneeseen puhelimen ääreen ja isä piti torvea niin, että saatoimme kuulla, kun ensiksi Ruth ja sitten Archie puhuivat, ja me huusimme omia kuulumisiamme kovalla äänellä, jotta ne olisivat menneet mikrofoniin. Oli niin ihmeellistä kuulla Archien ääni sieltä kaukaa, kaukaa Berliinistä asti! Hän voi hyvin, ja viihtyy hyvin, ja on saanut olla mukana elokuvastudioilla ja oppinut kauhean paljon.

-Missähän… äiti aloitti vavahtavalla äänellä, kun puhelu loppui. Mutta isä koetti vakuuttaa hänelle, että Stuart osaa pitää huolen itsestään ja tällä on kaikki hyvin. Voi, miten minä toivon, että se olisi totta!

Tänään me olimme Kuusikukkulalla, joka oli taas aivan täynnä ihmisiä. Minä olin ottanut uudet kynäni ja luonnoslehtiön mukaan ja piirsin monta, monta kuvaa. Isä käski minun näyttää niitä Rob-enolle ja Jamie-enolle, ja minä kuulin heidän puhuvan keskenään jotakin jostakin taideakatemiasta. Mutta en tiedä, liittyikö se mitenkään minuun, sillä minähän käyn vielä koulua.”

Joulukuun 27. päivänä
”Posti tuodaan meillä myymälään, ja isä tuo lounastunnilla sisään aamupostissa tulleet yksityiskirjeet ja illalla kaupan sulkeuduttua samoin päiväpostin, sillä hän ei juuri koskaan tule kesken päivän käymään kotona muuta kuin syömässä.

Mutta tänään hän tuli, ja hän oli aivan kalpea, ja hän huusi äitiä, joka oli yläkerrassa. Äiti kiiruhti puoliväliin portaita ja isä antoi kaiteen yli hänen käteensä postikortin, ja äiti meni yhtä kalpeaksi ja putosi istumaan rappusille.

Me pelästyimme kaikki, ja rouva Wallace käski jo Donaldin juosta hakemaan Fergus-setää, mutta äiti kielsi. Ja sitten hän nousi ja tuli alas ja antoi meidän lukea kortin.

Se oli kirkasvärinen joulukortti, joka oli osoitettu vain Koivurantaan, ilman vastaanottajan nimeä. Tekstipuolelle oli painettu hyvän joulun toivotus, ja sen alle oli kirjoitettu lyijykynällä ja niin tutulla käsialalla: ’Kaikki hyvin. Terveisiä. Stuart.’

Äiti itki, ja Faith itki, mutta isä meni puhelimeen ja jätti välioven auki, niin että me kuulimme hänen soittavan poliisiasemalle. Kortissa ei ollut mitään lähettäjän osoitetta, mutta yksi kirkasväristen postimerkkien päälle lyöty leima oli sen verran selkeä, että siinä luki Charlestonin kaupungin nimi, niin kuin siinä tanssissa, ja Länsi-Virginia, ja isä tahtoi puhelimessa tietää, ’miten poika on voinut päästä Länsi-Virginiaan asti, jos hänet on kerran etsintäkuulutettu New Yorkin osavaltiossa, ja tekevätkö amerikkalaiset poliisit ylipäätään mitään leipänsä eteen’.

En tiedä, saiko hän vastausta kysymykseensä, mutta Evan ja minä haimme karttakirjan ja katsoimme, missä on Länsi-Virginian osavaltio. Toivoimme, että se olisi rannikolla, koska sehän saattaisi tarkoittaa, että Stuart on tulossa kotiin. Mutta ei se ole. Se on sisämaahan päin.

Illalla Alice-täti ja Fergus-setä tulivat käymään, ja taas katsottiin karttaa. Poliisiasemalta oli luvattu olla uudestaan yhteydessä amerikkalaisiin poliiseihin, mutta minä näin äidin ja isän ilmeistä, etteivät he elättele paljoakaan toivoa sen suhteen.

-Ainakin hän ilmoitti itsestään, Alice-täti koetti lohduttaa äitiä.

-Postikortti! äiti nyyhkytti. -Ja minä luulin, ettei minun tarvitse enää nähdä yhtään postikorttia!

Se oli minusta vähän oudosti sanottu, koska kyllähän meille tulee postikortteja useinkin. Mutta Alice-täti selitti äidin tarkoittavan niitä postikortteja, joita isä oli lähettänyt sodasta silloin, kun ei ollut ehtinyt taistelujen keskellä kirjoittaa kirjeitä. Niissä oli kuulemma lukenut vain päivämäärä, kellonaika ja teksti ’elossa’.

Minä näin, kun Fanny katsoi tuota postikorttia, ja hänen ilmeensä oli vähän outo. En tiedä, mitä hän ajatteli.”

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

15. Yllättävä loma

 
-Mitä sinä olet toivonut joululahjaksi? kysyi Jane Paton Gracelta eräänä harmaana joulukuisena päivänä, kun tytöt istuivat luokan ikkunalaudalla syömässä eväitään.

-Uusia vesivärejä, Grace sanoi hajamielisesti ja loi haikeita katseita pihalle. Siellä oli meneillään lumisota, ja ellei Grace olisi taas edellisenä iltana vakaasti päättänyt tulla hillityksi ja viehättäväksi tytöksi — tämä oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat Gordonin kanssa laskeneet alas porraskaidetta tohtorilan yläkerrasta, ja Grace oli tarttunut hameenhelmastaan kiinni tukipylvään koristenuppiin, niin että Alice-tädin oli pitänyt irrottaa hänet — hän olisi mennyt mukaan.

-Entä mitä muuta? Maisie kysyi.

-En mitään muuta.

-Et mitään muuta? Maisie ja Jane tuijottivat häntä. -Pelkkiä vesivärejä? Etkö sinä saa kuin yhden lahjan?

-Tietysti saan, Grace sanoi turhautuneesti. Hän oli joutunut käymään melkein saman keskustelun joka vuosi. Maisien ja Janen tuntui olevan mahdotonta käsittää, että kahdeksan lapsen perheessä oli aivan turha esittää kovin pitkiä lahjatoivelistoja. Oli paljon järkevämpää toivoa yhtä lahjaa, jonka todella halusi, koska silloin sen todennäköisesti myös sai. -Kirjoja ja makeisia ja varmaan uudet palmikkonauhat ja ehkä vielä jotakin Berliinistä.

Hänen viimeiset sanansa mykistivät tytöt, jotka olivat kirjojen ja makeisten kohdalla jo luoneet säälinsekaisia katseita toisiinsa. ”Jotakin Berliinistä” merkitsi lahjaa eurooppalaisen filmitaivaan huipulta, ja se nosti Grace Flemingin heidän silmissään jalustalle, jota edes yksinäinen orpo lahjatoive ei horjuttanut.

-Tule, Cora, Grace sanoi ja liukui alas ikkunalaudalta täysin unohtaen, että oli ruvennut hillityksi ja viehättäväksi, -mennään mukaan lumisotaan!

-Ette kai te tosissanne… Maisie huudahti, mutta Grace oli jo vetänyt Coran mukanaan. Hän tiesi, että MacRobeilla yksi lahja merkitsi sananmukaisesti yhtä lahjaa, ja sekin olisi jotakin tarpeellista ja käytännöllistä, eikä hän todellakaan aikonut altistaa Coraa Maisien ja Janen säälittelylle. Oli siis paras poistua niin kauas, etteivät tytöt taatusti seuraisi.

Gracen ja Coran saapumista ulos taistelukentälle tervehdittiin riemuhuudoin, sillä sota oli käymässä liian tasaväkiseksi ja tuoreet joukot voisivat vaikuttaa voittoon merkittävästi.

-Tule tänne meidän puolellemme, Grace! huusi Gordon MacDonald, joka puolusti urhoollisesti ulkorakennuksen kulmalle edellispäivänä valmistunutta lumilinnaa.

-Ei, tule tänne! huusi Axel Barclay vastaan, sillä hänen piiritysjoukkonsa eivät olleet edenneet ollenkaan niin kuin hän oli toivonut.

Grace rypisti kulmiaan. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että Axel ja Gordon olisivat eri puolilla, saati että hän joutuisi valitsemaan näiden väliltä. Mutta Gordon oli hänen paras ystävänsä, eikä tätä tietystikään sopinut jättää pulaan.

-Mene vain, Cora kuiskasi ja viittasi lumilinnan suuntaan. -Minä jään tänne.

Niin he erosivat, Grace sukelsi linnoituksen turviin ja Cora lumikuoppaan maastoutuneiden hyökkääjien joukkoon.

-Päästäkää Grace eteen, Gordon komensi. -Hän on paras heittämään.

Linnoituksen puolustus oli suunniteltu erinomaisesti. Muutamat ensiluokkalaiset oli määrätty pyörittämään jatkuvasti lumipalloja, joten ammuksista ei tullut pulaa. Nähdessään Walterin heidän joukossaan Grace pyysi, että saisi juuri Walterin pyörittämät pallot, sillä tämä osasi tehdä täsmälleen oikean kokoisia ja painoisia.

-Ne tulevat! huusi Megan Irvine, joka oli nimetty tähystäjäksi.

Vihollinen aikoi todellakin valloittaa linnakkeen rynnäköllä, mutta tuli torjutuksi nopeammin ja nolommin kuin kukaan olisi osannut aavistaa. Gracen vahva ja tarkka käsivarsi sai jokaisen lumipallon osumaan, ja hänen taitonsa innosti muitakin puolustajia. Hyökkääjä perääntyi vastustamattoman rumputulen alta ja vetäytyi takaisin asemiin neuvottelemaan.

-Kello soi kohta, Gordon sanoi tyytyväisenä. -Eivät ne enää kykene mihinkään. Se on ihan oikein Barclaylle.

Grace rypisti kulmiaan samalla kun auttoi lumipallojen pyörittämisessä.

-Ei kai tässä nyt sentään mistään henkilökohtaisesta kilpailusta ole kyse, hän huomautti.

Gordon ei ollut kuulevinaan häntä, vaan meni katsomaan, miten Evanin ja Niall Ramsayn tekemä linnoituksen takaseinän vahvistustyö sujui. Kunnon sotapäällikön tavoin hän oli järjestänyt väkeään joka puolelle lumilinnaa, niin että vihollisella ei ollut mahdollisuutta hyökätä huomaamatta mistään päin.

Mutta tästä kaikesta huolimatta oli yksi suunta, jota Gordon ei ollut ottanut huomioon: kukaan hänen joukoistaan ei valvonut ilmatilaa. Yhtäkkiä joulukuista harmautta viilsi hurja intiaanihuuto, ja Axel Barclay pudotti itsensä ulkorakennuksen katonreunalta keskelle linnoitusta, suoraan ammusvarastoon, joka mureni hänen allaan täysin käyttökelvottomaksi.

Nähdessään päällikkönsä voitokkaan soluttautumisen linnaan piiritysjoukot lähtivät huutaen uuteen hyökkäykseen. Vaikka puolustajat tekivät kaikkensa, he eivät kyenneet torjumaan tulijoita, kun lumipalloja ei ollut enää pinokaupalla valmiina, vaan niitä piti pyörittää sitä mukaa kuin heitti.

Ja niin sortui tuo uljas linnoitus, ja sen puolustajien kohtalo oli yhtä kauhea kuin häviäjien yleensäkin. Pienimmät armahdettiin, jottei opettajien tarvinnut puuttua asiaan, mutta päällystö joutui ankarien kostotoimien uhriksi. Axel keskittyi pesemään erityisesti Gracea niin perusteellisesti, että tämä saattoi vain huitoa epätoivoisesti käsillään ja syljeskellä lunta suustaan.

Yhtäkkiä joku tarttui Axelia kauluksesta, riuhtaisi tämän pystyyn Gracen kimpusta ja paiskasi vasten linnoituksen muuria, niin että se sortui voittoisan päällikön painon alla kaataen tämän selälleen.

-Jätä hänet rauhaan! Gordon tiuskaisi kädet nyrkissä ja mustat silmät liekeissä. -Ei hän ole sinun yksityisomaisuuttasi, Barclay!

-Sinunko sitten, MacDonald? Axel ähkäisi ja kömpi pystyyn. -En olisi uskonut, että olet noin huono häviäjä!

-Ja sinä olet raukka, kun käyt tyttöjen kimppuun!

-Gordon, älä ole idiootti, pärski Grace, joka oli saanut puisteltua sen verran lunta hiuksistaan ja vaatteistaan, että pääsi pystyyn. -Tämähän on vain leikkiä!

-Ei se siltä näyttänyt! Gordon nykäisi niskaansa.

Yleiset rangaistustoimenpiteet heidän ympärillään hiljenivät, kun lumisodan osapuolet tajusivat, että nyt oli tekeillä jotakin uutta. Axel vilkaisi ympärilleen ja havaitsi, että osa häneen suunnatuista katseista oli vahingoniloisia. Kaikkien syksyn kuukausien jälkeenkin hän oli vielä muukalainen, jonka oli silloin tällöin varmuuden vuoksi todistettava paremmuutensa.

-Ei Grace minun nähdäkseni pyytänyt sinua puhumaan puolestaan! poika tiuskaisi ja astui lähemmäksi. -Sinun on turha sekaantua muiden asioihin.

-Axel, Grace sanoi moittivasti. -Tulkaa nyt järkiinne!

Häntä ei kuunneltu.

-Sinun on turha tulla tänne neuvomaan, miten meidän pitää olla, Gordon tuiskahti.

-Kyllä minä neuvon, silloin kun näen, että joku typerys ei muuten selviä!

-Älkää, Grace huudahti ja yritti tarttua Gordonia käsivarresta. Mutta samassa silmänräpäyksessä Gordon heilautti kätensä iskuun. Lyönti sivalsi liian lähellä seissyttä Gracea, ja sen paras terä oli jo menetetty, kun nyrkki törmäsi Axeliin. Tämä puolestaan hyökkäsi Gordonin kimppuun ja kiskaisi tältä jalat alta napakalla painiotteella.

Tappelu pääsi tuskin kunnolla alkamaan, kun se jo lopetettiin. Kenenkään huomaamatta kello oli soinut, ja samaan aikaan Iona Barclay oli juossut itkien kertomaan valvomassa olleelle neiti Lyonille, että ”Gordon MacDonald tappaa minun veljeni”.

Tämä pelko osoittautui hiukan aiheettomaksi, sillä kun neiti Lyon ehti ulkorakennukselle ja lumilinnan jäännöksille asti, oli Axel Barclay juuri työntämässä Gordon MacDonaldia pää edellä lumikinokseen. Grace istui kauempana, ja Moira ja Cora koettivat tyrehdyttää lumella hänen haljenneen huulensa verenvuotoa.

Kesti kauan, ennen kuin tilanne oli sen verran rauhoittunut, että neiti Lyonille oli selvinnyt tapahtumien kulku ja suurimmat syylliset. Hän kuljetti Axelin ja Gordonin lähestulkoon korvasta rehtorin kansliaan. Grace komennettiin mukaan todistajan ominaisuudessa, joskin neiti Lyonilla oli vahva epäilys Grace Flemingin sekaantumisesta ylipäänsä kaikkeen häiriöön, mitä koulussa tapahtui.

Onneksi Sean Ramsay oli rauhallisempi ja vähemmän ennakkoluuloinen siitä huolimatta, että Grace oli viettänyt erinäisiä hetkiä kansliassa nuhdeltavana aivan syystä. Nyt rehtori näki heti, että kaikki lapset olivat poissa tolaltaan ja suoritti vain lyhyen kuulustelun, jonka jälkeen määräsi molemmat pojat jälki-istuntoon ja saamaan muistutuksen sekä lähetti hakemaan Faithia luokasta, jotta tämä saattaisi Gracen kotiin hoivattavaksi.

Myöhemmin iltapäivällä tohtori MacDonald totesi Koivurannan tyttöjen kamarissa, ettei Gracella ollut aivotärähdystä ja että huuleen tuskin jäisi arpea huolimatta kahdesta ompeleesta, jotka siihen oli laitettava.

-Ei Gordon tarkoittanut sitä, Grace sanoi syyllisyydentuntoisesti peittonsa alta. Äiti oli määrännyt hänet vuoteeseen lämpimien huopien alle kuumavesipullon kanssa nähdessään, miten järkyttynyt ja vapiseva tyttö oli — ja lisäksi läpimärkä lumisodan jäljiltä. -Ei hän tarkoittanut lyödä minua! Minä vain osuin tielle!

-Pojalla ei pitäisi olla tarvetta lyödä yhtään ketään, tohtori sanoi tuimasti napsauttaessaan laukkunsa kiinni. -Odottakoon vain, kun saan hänet käsiini!

-Meidän pojistamme voidaan olla monta mieltä, äiti sanoi viattomasti, -mutta ainakaan Stuartille tai Archielle ei tullut mieleen lyödä Fannya.

-Betty, tohtori varoitti.

-Minä nyt vain huomautin, tämä vastasi. -Jos teidän lapsenne ovat tuolla tavoin kasvatettuja, meidän pitänee huolehtia siitä, että he eivät ole pahemmin tekemisissä meidän lastemme kanssa.

-Hyvä on, hyvä on! Tohtori kohotti kättään antautumisen merkiksi. -Minä olen pahoillani siitä syksyisestä — ja minä olen pahoillani tämänpäiväisestä — ja mikäli minusta riippuu, Gordon vasta pahoillaan onkin. Pidä tyttö vuoteessa ainakin huomiseen, ettei hän saa keuhkokuumetta, ja jos hän oksentaa, soita heti. Lumisotaa! Taidan piipahtaa apteekilla vaihtamassa pari sanaa Barclayn kanssa.

Kun äiti oli lähtenyt saattamaan tohtoria ulos, Faith pujahti kamariin. Hän tunsi itsensä tavattoman ylpeäksi ja tärkeäksi, kun häntä oli tultu hakemaan kesken tunnin ja hän oli saanut huolehtia siitä, että itkevä ja verinen Grace saatiin kunnialla kotiin.

-Minkälaista se oli? hän nyt kuiskasi kateuden ja ihailun sekaisella äänellä.

-Mikä niin? Grace haukotteli. Fergus-setä oli pistänyt hänen huuleensa puudutusainetta ennen kuin ompeli, ja hän tunsi olonsa raukeaksi ja ja suloisen lämpimäksi ja olisi mieluiten nukkunut vähän.

-No se, kun pojat tappelivat sinusta!

-Oletko sinä hullu! Grace puuskahti ja irvisti, sillä alahuuli oli oudon tunnoton ja kiristävä. -Eiväthän he minusta tapelleet! Gordon vain heittäytyi typeräksi ja suututti Axelin.

-Sinä olet typerä, Faith tokaisi. -Etkö sinä käsitä, että he molemmat pitävät sinusta.

-Itse olet typerä! puuskahti Grace. -Olisi kauheaa, elleivät he pitäisi minusta, sillä en minä halua olla vihoissa kenenkään kanssa.

Faith pyöritteli silmiään ja tuhahti.

-Kakara! hän laukaisi sellaisella antaumuksella, johon vain vanhempi sisar pystyy.

Kun Grace seuraavana aamuna kiiruhti alahuuli kivistäen alakertaan, äiti sanoi, ettei hänen tarvitsisi mennä kouluun.

-Me isän kanssa olemme sitä mieltä, että sinä voit olla kotona nämä muutamat viikot ennen joulua, hän selitti. -Minä soitin jo illalla Josielle, ja hän on samaa mieltä.

-Mutta minä jään jälkeen! Grace huudahti tietämättä, olisiko enemmän helpottunut vai huolissaan, kun hänen ei tarvinnut mennä koko luokan ihmeteltäväksi ja tavata sen kummemmin Axelia kuin Gordoniakaan.

-Äiti katsoo, ettet sinä jää jälkeen, isä sanoi. -Ja rouva Wallacella on sinulle varmasti jotakin tehtävää jouluvalmisteluissa.

-Tyttö osaa leipoa voirinkeleitä vaikka unissaan, kunhan jouluun päästään, rouva Wallace ilmoitti äänensävyllä, joka sai lauseen kuulostamaan uhkaukselta.

-Jos minäkin tappelen, niin saanko minäkin jäädä kotiin? Walter kysyi toiveikkaasti, sillä hän piti kovasti voirinkeleistä. -Ja jos tappelen Torquilin kanssa, niin saammeko molemmat?

-Ette, isä sanoi. -Ette tapella ettekä jäädä kotiin. Jos tässä taloudessa vielä joku sekaantuu väkivaltaisuuksiin, minä järjestän hänelle taatusti aikaaviepää tekemistä varastokirjojen pölyttämisessä ja täytekynäsäiliöiden laskemisessa.

Tämä hirmuinen uhkaus mykisti lapset täysin, ja harvinaisen vaitonaisina nämä livahtivat koulutielle. Gracesta tuntui omituiselta jäädä aamiaispöytään muiden mentyä, mutta hän koetti keskittyä puuron syöntiin ja teen juontiin siten, ettei koskisi millään kuumalla kipeää huultaan.

-Näytähän sitä, äiti sanoi, ja kuuliaisesti Grace nousi ja meni äidin luo. -Se ei vuoda ollenkaan ja on oikein siisti. Fergus teki hyvää työtä.

-Toivottavasti Fergus on tehnyt hyvää työtä myös antaessaan pojalleen selkään, isä mutisi ja laski kuppinsa lautaselle. -Ellei ole, minun tekisi mieleni…

-Niin mutta isä, Grace huomautti, -juurihan sinä sanoit, että jos sekaantuu väkivaltaisuuksiin, joutuu pölyttämään kirjoja!

Isä nauroi, ja sitä ei ollut kovin usein tapahtunut sen jälkeen, kun tieto Stuartin katoamisesta oli tullut.

-Mokoma neiti näsäviisas, hän sanoi ja nipisti Gracea poskesta. -Alat tulla liiaksi äitiisi, jotta pärjäisin sinulle.

Aamiaisen jälkeen äiti käski Gracea ottamaan koulukirjansa ja tulemaan hänen työhuoneeseensa. Ruthin vuoteen tilalle oli hankittu vuodesohva, johon Grace sai nyt tehdä itselleen pesän. He kävivät äidin kanssa läpi päivän läksyt, ja sitten äiti meni pöydän ääreen kirjoittamaan ja Grace jäi laskemaan laskujaan ja tekemään muita tehtäviään, jotta äiti voisi tarkistaa ne myöhemmin.

Pieni huone oli lämmin ja kodikas. Äidin kynä rapisi paperia vasten, lamppu paloi ja ulkona aamu alkoi sinertää. Emma Wood oli käpertynyt nukkumaan Gracen jalkoihin vuodesohvalle, ja Lancelot makasi harmaantunut kuono etukäpälien päällä tuijottaen Gracea. Se oli selvästi hiukan huolissaan siitä, että yksi karitsalaumasta oli tällä tavalla kotona ja muut eivät.

Grace ymmärsi Lancelotia, sillä yhtä omituiselta tämä tuntui hänestä. Hän ei koskaan, missään tilanteessa, ollut saanut olla kotona vain äidin ja isän ja rouva Wallacen kanssa. Pikkutyttönä Faithilla oli ollut tapana kertoa Gracelle tarinaa siitä, miten tämä voisi nähdä huonekalujen tanssivan ja Lancelotin ja silloisen Ystävä-kissan puhelevan keskenään aivan ymmärrettävästi, jos hiipisi keskiyön jälkeen hiljaa alas rappusia ja kurkistaisi kaiteen raosta. Grace oli monta kertaa aikonut tehdä sen, mutta oli aina nukahtanut ennen puolta yötä.

Nyt tuntui siltä, että hän oli päässyt hiipimään tuohon satumaailmaan. Näin hiljaistako kotona oli aamupäivisin, kun isä oli myymälässä, äiti kirjoitti ja rouva Wallace tiskasi ja siivosi ja laittoi ruokaa? Näin rauhallistako oli lounaspöydässä, kun vain he neljä olivat syömässä? Tältäkö tuntui saada äidin ja isän täysi huomio — ja valitettavasti myös rouva Wallacen, sillä nyt hän ei voinut työntää pikkelsiään piiloon perunankuorien alle.

Lounaan jälkeen äiti kuulusteli hänen läksynsä ja sanoi sitten, että hän voisi ottaa kipulääkkeen ja levätä teeaikaan asti. Grace sai käpertyä vuodesohvalle isoäidin virkkaaman peiton alle ja ottaa kirjan luettavakseen, mutta hän ehti tuskin lukea paria sivua, kun lääke alkoi vaikuttaa, silmät painuivat kiinni ja hän nukahti Emma Woodin kehräykseen.

Ensimmäisen kerran Grace todella käsitti, mitä rouva Wallace tarkoitti puhuessaan ”huutavista lapsista”, kun ensimmäisinä Moira ja Walter ilmaantuivat kotiin ja sitten vähitellen Evan ja Faith ja Donaldkin. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että he olisivat erityisen meluisia, mutta hiljaisen ja rauhallisen päivän jälkeen meteli tuntui vähän aikaa melkein sietämättömältä, ennen kuin hän taas tottui siihen.

Illalla ovi kävi ja tohtorilan väki ilmestyi eteiseen. Gus ja Torquil livahtivat heti yläkertaan leikkimään, mutta Gordon työnnettiin vanhempiensa edellä olohuoneeseen. Grace oli maannut sohvalla pää Faithin sylissä kuuntelemassa kaikkea sitä jännittävää, mitä koulussa oli tapahtunut, ja näytti enemmän potilaalta kuin miksi itsensä tunsikaan.

Gordon kalpeni nähdessään tytön nousevan istumaan suunympärys turvoksissa ja silmät vähän sumeina kipulääkkeestä. Hän vilkaisi vanhempiinsa kuin turvaa hakien, näki isänsä rypistävän varoittavasti kulmiaan ja kääntyi taas Graceen.

-A-anteeksi, hän mutisi. -Minä en tarkoittanut… Mutta sinun ei olisi pitänyt tulla väliin!

-Gordon, kuului tohtorin varoittava ääni kynnykseltä.

-Anteeksi, Gordon toisti ja ojensi kätensä. -Se oli vahinko. En minä koskaan sinua tahallani löisi, vaikka oletkin aika ärsyttävä joskus.

-Gordon, kuului nyt Alice-tädin ääni kynnykseltä.

Grace alkoi nauraa ja tarttui pojan käteen.

-Ei se mitään, hän sanoi. -Kyllä minä tästä tokenen. Mutta älä rupea enää toiste tappelemaan Axelin kanssa, ethän?

Gordon mutisi jotakin, jonka saattoi tulkita yhtä hyvin myöntymykseksi kuin kielloksi. Tohtori, joka ilmeisesti totesi, ettei hänen perillisensä kykenisi tämän parempaan anteeksipyyntöön, työnsi nyt päätään puistellen Gordonin sivuun ja meni tutkimaan Gracen.

-Kyllä se tästä, hän sanoi. -Ellei sinulla ole edelleenkään pahoinvointia tai päänsärkyä, ei ole hätää. Haava paranee ja mustelmat katoavat aikanaan, jouluksi saat jo ompeleet pois.

-Sinun tilallasi nauttisin tästä pienestä lomasta, Alice-täti sanoi hymyillen.

Hämmästyksekseen Grace todellakin nautti. Hän oli ensin pitänyt kotiin jäämistä rangaistuksena, aivan kuin arestina, mutta sitä se ei ollut. Päivät kuluivat niin nopeasti ja hauskasti, että hän itsekin aivan hämmästyi.

Aamupäivisin äiti opetti häntä, ja hän teki läksyjään huomatakseen ilokseen, ettei ollut vähääkään jäljessä muusta luokasta, kun Jane Paton tai Maisie Armstrong tulivat käymään ja kertoivat, mitä luokka oli viimeksi opiskellut. Lukeminen yksin ei ollut lopulta ollenkaan ikävää, sillä hän saattoi kysyä äidiltä kaikesta, mitä ei ymmärtänyt ja mitä ei olisi viitsinyt luokassa kysyä. Joskus he keskustelivat pitkään jostakin läksyn kohdasta, kunnes Grace varmasti käsitti, mistä oli kysymys.

Iltapäivisin hän auttoi äitiä tai rouva Wallacea. Äiti antoi hänelle joskus oikoluettavaksi puhtaaksikirjoittamiaan tekstejä, sillä Gracella oli tarkat silmät ja hän huomasi kaikki lyöntivirheet, joita äiti ei ollut huomannut. Toisinaan taas äiti luki hänelle puolivalmista tarinaansa ja kysyi, mitä mieltä hän siitä oli, ja mihin suuntaan sen pitäisi hänen mielestään kääntyä. Gracesta oli kauhean hauskaa päästä sanomaan mielipiteensä henkilöistä ja tapahtumista, sillä äiti tuntui ottavan hänet aivan vakavasti. Mutta melkein parasta oli se, että he joskus puhelivat kaikesta muusta, aivan kahden kesken, ja äiti tosiaan kuunteli Gracea ja vastaili tämän kysymyksiin.

Rouva Wallacen auttaminen ei ollut aina yhtä hauskaa, sillä silloin piti tomuttaa mattoja tai pyyhkiä pölyjä tai tiskata. Mutta toisaalta oli mukavaa puuhailla rouva Wallacenkin kanssa kahdestaan, sillä silloin tämä puheli kaikenlaista: kaupungin asukkaista ja omasta lapsuudestaan ja Regina-tyttärensä lapsuudesta ja niistä ajoista, jolloin hän oli tullut palvelukseen Koivurantaan ja Stuart oli syntynyt ja sitten Archie ja he kaikki muut. Ja jonkin ajan kuluttua rouva Wallace ei enää laittanut Gracea vain siivoamaan, vaan todellakin opetti tätä tekemään voirinkeleitä ja hedelmäkakkua ja perunamuhennosta ja patapaistia.

Kun Gracen kasvot alkoivat olla ennallaan, hän pääsi toisinaan iltapäivisin auttamaan isää myymälässä ja valokuvaamossa. Hän oppi säätämään valoja ja järjestämään negatiiveja ja purkamaan lehtinippuja telineeseen. Ja isä antoi hänen auttaa jouluikkunan järjestelemisessä ja jopa käyttää kassakonetta melkein yksin silloin, kun Eliza-täti tuli jouluostoksille.

-Sinustahan tulee näppärä kauppias, täti sanoi nauraen. -Mitä Prinssi ja Archie sanovat, jos viet heiltä leivän suusta? Voi anteeksi, Duncan, en minä tarkoittanut — minä puhun aina läpiä päähäni, tiedäthän sinä. Onko Stuartista kuulunut?

Isä, joka oli rypistänyt kulmiaan, sanoi lyhyesti, ettei ollut, ja että Betty varmaan ilahtuisi vierailusta, ja niin Eliza-täti meni ostoksineen takahuoneen läpi asunnon puolelle.

Grace, joka oli hiukan poissa tolaltaan siitä kunniasta, että oli saanut kassakoneen tottelemaan itseään, muisti, miten Sean-setä oli sodan muistopäivänä kutsunut Eliza-tätiä perhoseksi. Se oli hyvin sanottu, hän ajatteli. Eliza-täti ei sopinut ollenkaan olemaan kenenkään äiti. Eliza-tädillä oli shinglattu tukka, ja hänen hameenhelmansa oli niin lyhyt, että hänen istuessaan polvet näkyivät, ja hän käytti silkkisukkia arkisinkin, ja hänellä oli korvissa reiät ja niissä kultaiset renkaat. Hän oli iloinen ja sievä ja tuoksui joltakin makealta hajuvedeltä.

Mutta sittenkin Gracen mielestä äidin pitkä tukka oli paljon kauniimpi, silloin kun se oli päiväsaikaan runsaalla nutturalla niskassa ja silloin, kun äiti palmikoi sen yöksi. Ja hänen mielestään äiti oli kauhean tyylikäs, vaikka tämän leninki ylsi melkein nilkkoihin eikä hänellä ollut silkkisukkia ja koruja kuin juhlissa. Mutta jos hän laittoi hajuvettä, se toi mieleen kesän ja vapauden, sillä se oli kieloa.

Sillä miten kukaan olisi saattanut kertoa omista huolistaan ja salaisuuksistaan sellaiselle äidille, joka näytti ennemmin sisarelta? Miten Eliza-täti silkkisukissaan ja kultarenkaissaan saattoi pitää sylissä Niallia tai Catrinaa muutoin kuin silloin, kun nämäkin olivat vasta kylpeneitä ja pyhäpuvuissaan? Hänen äitinsä otti heidät syliin lohduttaakseen silloinkin, kun he olivat sotkeneet itsensä, kuten sinä iltapäivänä, jolloin Gracen huuli oli vuotanut verta.

-Mitä sinä mietit niin totisena, Gracie? isä samassa kysyi.

-Äiti on kauhean kaunis, Grace sanoi epävarmasti. -Paljon kauniimpi kuin Eliza-täti, eikö olekin?

Isä katsoi häneen vähän hämmästyneenä, sitten hänen silmiinsä tuli jotakin lempeää ja hän kosketti Gracen hiuksia.

-Sinä taidat olla viisas tyttö, hän sanoi.