lauantai 31. lokakuuta 2015

49. Hopeisista silmälasikoteloista

Bettyn ensimmäinen ajatus oli kohauttaa olkapäitään, astua ovesta ja sulkea se takanaan. Mitä se häneen kuului, vaikka Duncan joisi itsensä tolkuttomaan tilaan, vaikka tuo pullo johtaisi seuraavaan ja seuraavaan — pitäköön Beverly Chadsworth hänestä huolta!

Mutta sitten Betty ajatteli Duncanin isää ja äitiä seinän takana ja lapsia kaukana kotona. Jos hänen vallassaan oli säästää nämä siltä surulta ja tuskalta, minkä tuon korkin avautuminen toisi, hänen piti tehdä se, halusi hän sitä tai ei.

-Mistä sinä sen sait? hän kysyi vastahakoisesti.

-Mistä luulisit? Korkki narahti hiukan lisää. -En muistanutkaan, miten hyvät valikoimat suuressa kaupungissa voi olla.

Betty nielaisi.

-Anna se tänne, hän melkein kuiskasi ja ojensi kätensä.

-Annatko sinä minun puhua?

-Jos sinä annat pullon tänne.

He katsoivat hetken toisiaan kuin kaksi uhkapeluria, jotka miettivät, mitä korttia toinen pimittää. Sitten Duncan ojensi pullon, ja Betty melkein sieppasi sen hänen kädestään.

-Istu alas, Duncan sanoi.

-Minä joudan seistä, Betty vastasi ja puristi vuodevaatteita tiukasti, sillä häntä paleli.

He katselivat taas hetkisen toisiaan. Himmeän jalkalampun armeliaassa valossa Betty ajatteli, että Duncan olisi voinut yhtä hyvin olla kaksikymmenvuotias, kun harmaita hiuksia ja otsan uurteita ei näkynyt niin selvästi. Havainto sai hänet yhtäkkiä pohjattoman surulliseksi.

-Beverly on joskus... melkoinen kiusanhenki, Duncan sitten sanoi. -Tarkoitan, että hän — hän ärsytti sinua tahallaan, kun näki epäluulosi. Ellet olisi antanut sen tapahtua...

-Jos sinä yrität sanoa, että tämä kaikki on minun syytäni...

-Ei, en aio, Duncan keskeytti nopeasti. 

He olivat taas hiljaa, Duncan näytti hakevan sanoja. Sitten hän aloitti:

-Beverlyn mies kuoli viime jouluna. Kustannusyhtiö oli konkurssissa, mitään perintöä ei jäänyt, koti oli myyty, eikä Beverly totisesti ole oppinut hankkimaan itse omaa elantoaan.

-Näköjään hän kuitenkin osaa hankkia suojelijoita, Betty sanoi myrkyllisesti.

Duncan ei ollut kuulevinaan.

-Ainoa, mitä hän omisti, oli talo täällä kaukana Edinburghissa. Se on herra Bissetin lapsuudenkoti, jonka oli testamentannut Beverlylle ja johon Phillip Chadsworthilla tai yhtiöllä ei ollut mitään oikeutta. En tiedä mistä Bev raapi kokoon rahat…

-Minä voin arvata, mutisi Betty.

-Älä viitsi. Duncan rypisti kulmiaan. -Hän raapi kokoon rahat ja matkusti Skotlantiin sekä myydäkseen talon että koettaakseen ottaa selvää isänsä suvusta, jolta saattaisi saada turvaa ja apua.

-Bissetin suku lienee hänestä ylpeä!

Duncanin leukaperät kiristyivät, mutta hän jatkoi:

-Kovin läheisiä sukulaisia ei ole enää elossa, eivätkä jäljellä olevat ole tunteneet suurtakaan velvollisuutta olla avuksi, kun suvun juhlitun menestyjän imperiumi on palanut tuhkaksi ja tuhlaajatytär palaa yhden matkalaukun kanssa isänsä synnyinmaahan.

-Jos sinä yrität herättää minun myötätuntoni…

-Minä yritän vain selittää. Beverly koetti hakea keitä tahansa tuttavia, joista voisi olla apua, ja sitten hän… muisti isäni ja minut.

-Olithan ollut hänelle suureksi iloksi New Yorkissa!

-Beatrice, ellet sinä vaikene… Duncan astui askeleen eteenpäin kuin olisi aikonut siepata viskipullon Bettyn kädestä.

-Hyvä on. Betty puristi pulloa rintaansa vasten vuodevaatteiden suojassa.

-Hän etsi Flemingin kirjakaupan ja tuli sisään kysymään isää. Duncan nielaisi. -Alan sanoi hänelle, että isä on vakavasti sairas, mutta että… minä olen käymässä kaupungissa.

-Ja niin sinä menit alas ja unohdit sen jälkeen kaiken muun, kuten esimerkiksi vihkivalasi!

-Lopeta! Duncan korotti ääntään niin, että hätkähti itsekin. He seisoivat hetken kumpikin vaiti, mutta mikään ääni seinän takaa ei onneksi ilmaissut, että Duncanin vanhemmat olisivat heränneet. -Minä en unohtanut yhtään mitään. Mutta enhän minä voinut jättää häntä siihen, kynnykselle, niin kuin kerjäläistä! Lupasin lähteä hänen mukaansa katsomaan talon papereita ja neuvomaan myyntiasioissa, jos suinkin pystyisin.

-Edinburghissa on lakimiehiä!

-Ei hänellä ole varaa lakimiehiin, koeta nyt käsittää! Hänellä on tuskin muuta kuin puku yllään.

-Senhän sinä varmaan tiedät hyvinkin!

-Voi hyvä Jumala… Duncan hieroi nenänjuurtaan, ja hänen oikean kätensä pikkusormi vapisi holtittomasti. -Kävin hänen kanssaan katsomassa taloa ja papereita, mutta sitten huomasin, että hänellä ei ollut hallussaan niitä kaikkia, eikä myyntiä voinut järjestää ilman. Beverly tiesi, missä pankissa hänen isällään on ollut tallelokero, mutta kello oli jo niin paljon, ettemme enää päässeet sinne. Talon avain sentään oli ollut Teddy-sedällä Valloissa, niin että Beverly on voinut yöpyä siellä.

-Hän tietysti esittelikin sinulle paikkoja!

Duncan yritti olla, kuin ei kuulisi.

-Tänä aamuna me kävimme pankissa ja Bev sai tallelokeron sisällön haltuunsa. Ja sen jälkeen menimme talolle käymään loppuja asiakirjoja läpi ja minä koetin neuvoa häntä rakennuksen myyntiin laittamisessa. Lähdimme lounaalle — jonka sinä keskeytit niin dramaattisesti — ja sitten autoin häntä etsimään luotettavan ja kohtuuhintaisen kiinteistönvälittäjän. Jos kaikki käy hyvin, Bev saa talosta hinnan, jolla elättää itsensä.

Duncan vaikeni. Hiljaisuus humisi huoneessa, jostakin kaukaa kuului auton torven ääni.

-Yritätkö sinä väittää minulle, Betty sanoi ivallisesti, -että olit maailman ainoa mies, joka saattoi tarjota ihanalle rouva Chadsworthille apua ja turvaa!

-En minä väitä mitään sellaista, Duncan sanoi hiljaa. -Mutta tiedän olevani koko lailla ainoa ystävä, joka hänellä on tässä maanosassa. Eikä minulla ole tapana jättää ystäviäni pulaan.

-Ystävä tosiaan! Te taisitte olla New Yorkissa paljon muuta kuin ystäviä!

-Betty, jos meren takana jotakin tapahtuikin, sen ei pitäisi koskea sinuun millään tavalla. Minä olin poikamies, ja itsehän olit minut sinne ajanut, kun et tahtonut naimisiin kanssani.

-Jos niin on, mikset sinä kertonut, että ihana rouva Chadsworth sulostuttaa nykyään Eurooppaa läsnäolollaan? Et kertonut eilen, kun me kysyimme, etkä kertonut tänä aamuna!

-Sen tähden, Duncan sanoi kärsimättömästi, -että tiesin täsmälleen, millaisen metelin sinä nostaisit asiasta!

-A-ha! sanoi Betty terävästi. -Minulla on siis syy — ”nostaa meteli”, kuten sinä sanot.

-Ei ole. Ei mitään syytä. Tein typerästi, kun en kertonut, mutta kuvittelin kaiken käyvän kivuttomammin niin. Sinä olit vähän hysteerinen Beverlyn suhteen toissa syksynä, kun Stuart… Duncan nielaisi. -Minä vannon, Betty, että kerroin totuuden. En ole tehnyt mitään, mitä minun pitäisi hävetä tai katua.

-Vai niin! Betty paiskasi tyynyn ja täkin käsistään, jotka alkoivat puutua. -Entä paitasi? Ompelin kauluksen kiinni aamulla, mutta se ei ollut ommeltu enää iltapäivällä. Oliko sinulla joku syy riisua paitasi?

-Oli. Duncan katsoi häntä silmiin. -Olin aamulla etuajassa pankin luona ja aikaa kuluttaakseni piipahdin läheisessä herrainvaatehtimossa. Itse olet sanonut, että minun pitäisi hankkia uusia paitoja! Leikkaukset ovat muuttuneet, myyjä tahtoi että sovitan. Ratkoin ompeleesi sovituskopissa. 

-Uusia paitoja, tuhahti Betty. -Niin todella! Missä sinun uudet paitasi ovat, jos saan kysyä?

Duncan astui lipaston luo ja nosti sen päältä laatikon, jossa oli miesten vaateliikkeen nimi.

-Kaksi kappaletta, hän sanoi. -Kiinteät kaulukset. Minun kaulukseni ovat aina hukassa, kuten tiedät. Haluatko nähdä kuitin?

Betty ojensi kätensä, katsoi kuittia ja tuhahti.

-Ei kellonaikaa, hän sanoi voitonriemuisesti. -Sinä olet voinut hakea nuo kotiin tullessasi!

-Betty, älä ole vainoharhainen! Hyvä tavaton, en minä ole mikään sinun kertomustesi roisto!

-Minusta alkaa tuntua yhä vahvemmin siltä, että olet, Betty tiuskaisi. -Perintötalo ja tallelokero ja kiinteistönvälittäjä ja uusia paitoja — mutta millä sinä selität tämän!

Jo kolmannen kerran hän tempasi sinä päivänä taskustaan huulipunatahraisen nenäliinan, ja tunsi melkein sairaalloista tyytyväisyyttä nähdessään, että Duncan kalpeni. Kas niin!

-Voi Luoja, Duncan mutisi. -Minun piti heittää tuo roskasäiliöön.

-Epäilemättä!

-Betty, se ei ole sitä, miltä se näyttää!

-Väitätkö sinä, ettei tämä ole ihanan rouva Chadsworthin huulipunaa!

Duncan huokasi.

-Ei, en väitä, hän mutisi.

-Väitätkö sitten, että hänen huulipuikkonsa oli sinun taskussasi ja hylsy aukesi ja tahri liinan?

-Betty, minä en koskaan väittäisi mitään noin typerää!

-Kerro sitten totuus!

Duncan työnsi kätensä syvälle housuntaskuihin kuin syyllinen pikkupoika.

-Hyvä on, hän mutisi. -Hyvä on. Hän suuteli minua.

Bettystä tuntui, kuin hänen keuhkonsa olisi ruhjottu kasaan. Siis sittenkin. Paitalaatikko oli jo saanut pienen toivonkipinän heräämään hänen sisällään, mutta nyt nenäliina tukahdutti sen lopullisesti.

-Vain suuteli! Mitään muuta ei tapahtunut! Duncan parahti tuskaisasti, kun Betty ei sanonut mitään. -Hän — minua! Ei toisinpäin!

-Aivan kuin sillä olisi jotakin merkitystä, Betty sopersi.

-Totta kai sillä on merkitystä! Betty, Bev on tavattoman reipasotteinen. Hän oli sitä ennen ja hän on sitä vieläkin. Ja hän on tottunut saamaan haluamansa. Kun me eilen pääsimme Bissetin talolle, hän… No, hän kai kuvitteli, että lähtemällä hänen mukaansa olin osoittanut olevani halukas… vanhojen muisteluun. Täysin varoittamatta hän suuteli minua.

-Ja sinä tietysti työnsit hänet heti luotasi!

-Niin tein. Duncan katsoi Bettyyn vakavasti. -Niin tein. Ja sanoin, että jos hän yrittäisi jotakin sellaista vielä toisen kerran, hän saisi kaupitella talonsa yksinään vaikka toripöydässä. Ja että hän joutaisi hankkia huulipunaa, joka ei sotkisi niin hirvittävästi, koska minun nenäliinani meni pilalle ja se pitäisi heittää pois.

-Kuvitteletko sinä, että minä uskon tuon!

Duncan katsoi häntä silmiin.

-Minulla ei ole muuta toivoa, kuin että sinä uskot minua, hän sanoi yhtäkkiä epätoivoisella äänellä. -Minä voin todistaa käyneeni vaateliikkeessä aamulla — kaivan sen myyjän esiin vaikka kivenkolosta, jos tahdot — ja voin todistaa käyneeni aamulla myös pankissa ja iltapäivällä kiinteistönvälittäjällä. Ellei se riitä sinulle…

-Sinä voit hankkia todistajia kaupungilta, mutta sisältä talosta on vain yksi todistaja — tämä! Betty piteli nenäliinaa kahden sormen välissä, kuin olisi pelännyt saavansa siitä jonkin taudin.

-Minä kerroin sinulle, mitä tapahtui. Ellet sinä usko sitä…

-Uskoisitko sinä, jos minä kertoisin jotakin tuollaista! Suuteli sinua varoittamatta ja sinä torjuit hänet heti, niin varmaankin!

-Uskoisin, Duncan sanoi vakavasti ja katsoi Bettyyn harmailla silmillään. -Uskoisin. Sillä minä luotan sinuun. Minä luotin sinuun jopa silloin, kun ilmaannuit kotiin viime keväänä täydellisenä flapperina illastettuasi Melvillen kanssa!

-Mutta epäilit minua, kun tulit sodasta!

-Hyvä tavaton, Betty, siitä on toistakymmentä vuotta! Minä olin ollut poissa niin kauan, en ollut oma itseni — ja silloinkaan minä en pohjimmiltaan uskonut niitä rumia juoruja…

”Kuuntele häntä”, sanoi pieni ääni Bettyn sydämessä. ”Jos hän haluaisi valehdella, hän olisi keksinyt jotakin uskottavampaa.”

”Typeryyksiä!” sanoi toinen ääni. ”Usko silmiäsi!”

”Silmät voivat käsittää väärin”, sanoi ensimmäinen ääni. ”Jos Duncan olisi uskonut vain silmiään viime kevään Melville-jupakassa…”

”Se on eri asia!” toinen ääni pisti väliin. ”Madeleine on oikeassa. Miehet ovat viettiensä vietävissä. Ei yksikään mies pysty vastustamaan kaunista naista!”

”Jopa Madeleine oli sitä mieltä, ettei se voi olla totta!” parkaisi ensimmäinen ääni.

Huolimatta tästä Bettyn sydämessä käydystä kiivaasta keskustelusta oli huoneessa aivan hiljaista. Duncan ei puhunut mitään, vaan katsoi Bettyyn rukoilevasti. Ja Betty puristi pulloa kädessään tuntien ensimmäistä kertaa elämässään halua kokeilla itse sitä keinoa, jolla Duncan oli aikoinaan hankkinut unohduksen.

-Minä haluan olla sinulle rehellinen, Duncan yhtäkkiä sanoi tuskallisesti, aivan kuin olisi taistellut itsensä kanssa ja tullut lopulta siihen tulokseen, ettei voinut olla enää vaiti. -Minä tunsin kiusausta, Betty.

Betty äännähti, ja tuomitseva ääni hänen sydämessään huusi: ”Kas niin!”

-Minä tunsin kiusausta, Duncan toisti. -En sen tähden, että Beverly viehättäisi minua missään suhteessa — niin pahalta kuin tämä kuulostaakin. Mutta yhden ohikiitävän silmänräpäyksen minä — minä olisin tahtonut olla taas nuori.

-Mitä sinä puhut! Betty puuskahti.

-Minä täytän viisikymmentä tänä kesänä, Bet.

-Miten se mihinkään liittyy!

-Isä ei jaksa enää kauan, ja kun hän on poissa — ja sitten äiti — Betty, sitten ei ole enää ketään minun ja kuoleman välissä!

-Jos sinä koetat nyt herättää minun myötätuntoni itsesi suhteen…

-Betty, yritä ymmärtää! Minä en ole enää nuoruuteni voimissa. Minä tiedän, että keskipäivä on ohitettu. Aurinko paistaa vielä, mutta hetki hetkeltä alempaa.

-Älä runoile minulle!

Duncan puisti tuskastuneena päätään.

-En minä vaadi, että sinä ymmärrät, hän mutisi. -Tai ehkä minä… toivoin sitä.

-Minun pitäisi kai olla kiitollinen, ettet sentään vaihtanut minua nuorempaan!

-Betty, ei kyse ollut mistään sellaisesta. En minä ole niin epätoivoinen! Mutta… äh, en minä tiedä. Kun hän heittäytyi syliini, minä… kai minä olin taas hetken New Yorkissa. Ei, en sillä tavalla, että siellä olisi tapahtunut mitään — Betty, älä näytä tuolta — vaan minä olin taas nuori mies, parhaissa voimissani, koko maailma jalkojeni juuressa, kaikki mahdollisuudet, kaikki tiet avoinna edessäni — kruununprinssi, jonka tarvitsi vain kättään ojentaa, ja — ja mikä minä nyt olen!

”Kuuletko, mitä hän puhuu?” kuiskasi pieni ääni Bettyn sydämessä. ”Sinä ymmärrät häntä. Minä tiedän, että sinä ymmärrät. Sillä olethan sinäkin tuntenut samoin. Ei ole helppoa ikääntyä!”

”Ole vaiti!” tiuskaisi toinen ääni. ”Vain mies voi sortua tuollaiseen lapsellisuuteen. Kuten Davy, joka oli vähällä jättää perheensä päästäkseen seikkailemaan kuin pikkupoika!”

-Mikä sinä sitten nyt olet? Betty kysyi vavahtavalla äänellä.

Duncan naurahti kitkerästi.

-Melkein viisikymmenvuotias kirjakauppias, joka elää kädestä suuhun tämän viheliäisen laman tähden. Valokuvaaja, jonka nimi näkyy halpoihin kehyksiin laitetuissa kuvissa ihmisten piironkien pitsiliinojen päällä ja muutaman maaseudun sanomalehden sivuilla. Kaupunginvaltuutettu, seurakunnan vanhimmiston jäsen, koulun johtokunnan puheenjohtaja, aseveliyhdistyksen puheenjohtaja, raittiusyhdistyksen sihteeri… Porvarillisen kunniallinen ja äärimmäisen ikävä keski-ikäinen mies, joka saa ensi kesänä vastaanottaa lukuisia kukkakoreja ja hopeisia silmälasikoteloita ja kaiverrettuja kynttilänjalkoja merkiksi siitä, että elämä on ohi!

-Sinä olit vähällä päästä raittiusyhdistyksen sihteerin tehtävästä, Betty huomautti ja kohotti pulloa. -Oliko siinä kaikki?

-Minä koetan selittää sinulle niitä tunteita ja ajatuksia, joita minun pääni läpi ehti kiitää sinä silmänräpäyksenä, kun Bev… Duncan puri huultaan. -Jumalan kiitos se oli vain silmänräpäys, se oli vain kiusaus, minä sysäsin sen pois samalla tavalla kuin hänet. Sillä minä muistin myös olevani kahdeksan koko lailla onnistuneen lapsen isä, ja hyvin kauniin ja lahjakkaan naisen puoliso.

-Älä imartele, Betty sanoi kuivasti.

-Ja ennen kaikkea minä muistin, että rakastan sinua enemmän kuin mitään tai ketään koko tässä maailmassa. Että sinun tähtesi minä palasin kuoleman rajalta sekä Amerikasta että saksalaisten linjojen takaa. Sinun takiasi minä olen taistellut vuosia sitä toista, voimakkaampaa vihollista vastaan. Ja — voi Luoja, Betty, minä en käsitä, mikä minuun meni, miten saatoin antaa itseni edes harkita... Anna anteeksi, Betty.

Betty seisoi paikallaan ja kuunteli sydäntään. Siellä oli ensin aivan hiljaista, sitten ääni — se lempeämpi — kuiskasi: ”No! Mene jo! Sinähän haluat, eikö niin?” Toinen ääni, se tuomitsevampi, tuhahti happamasti, mutta ei enää ryhtynyt väittelemään.

Ja niin Betty astui tyyny- ja täkkimytyn yli, varovasti, kuin olisi liikkunut hauraalla jäällä. Hän jäi vähän matkan päähän Duncanista ja katsoi tätä silmiin. Eikä Duncan väistänyt hänen katsettaan.

-Kirkkoherra Morrison sanoo, ettei kiusaus ole synti, Betty sanoi hiljaa.

Duncan ojensi hiukan arastellen molemmat kätensä, ja silmänräpäyksen verran Betty aikoi tarttua niihin, antaa Duncanin suudella itseään, painautua itkemään pois kipuaan tämän paidanrintamusta vasten — paidan, josta puuttui nappi. 

Mutta hän ei sittenkään voinut. Muisto siitä, kuka viimeksi oli heittäytynyt Duncanin syliin ja suudellut tätä, vaikka kuinkakin niin päin, oli hänen päässään liian kirkkaana. Se oli kuin elokuvan kohtaus, palanen värifilmiä, jossa kohtalokkaalla naisella oli ruosteenpunaista huulipunaa. Eikö Betty milloinkaan herättänyt Duncanissa kaipuuta nuoruuteen?

-Sappho, Duncan mutisi onnettomana ja antoi käsiensä vaipua. -Uskothan sinä minua!

-Minä... minä en tiedä, Betty mumisi. -Minä en tiedä. Päivällä olin vähällä jäädä Maryn luo — tai Oageille — ja soittaa Jamielle ja pyytää häntä laittamaan eropaperit vireille! Olisit todella saanut palata kaipaamiisi poikamiespäiviin.

-Älä, Duncan voihkaisi. -Minä vannon…

-Älä nyt vanno enää yhtään mitään. Betty puisti rajusti päätään. -Sinä et lähtenyt perääni.

-En. Olin aivan poissa tolaltani, kun tupsahdit yhtäkkiä ravintolaan ja käyttäydyitte Beverlyn kanssa — no, minä olin melkein varma, että käytte toistenne tukkaan. Siinä mielessä on tietysti parempi, että vain minä jouduin uhriksi. Duncan kosketti vaistomaisesti poskeaan. -Kun katosit raitiotievaunussa, olisin varmaan lähtenyt juosten perääsi, ellei Bev olisi vetänyt minua takaisin sisään ja sanonut, että hankkisin keuhkokuumeen.

-Ja sinä tietysti uskoit häntä heti, Betty sanoi hiukan kirpeästi.

Duncan koetti taas tarttua häneen, mutta Betty astui askeleen taaksepäin, ja mies huokasi alistuneesti. 

-Tietysti, tämä sanoi. -En minä tahtonut saada keuhkokuumetta, koska halusin päästä puhumaan kanssasi!

-Mikset sitten tullut? Me menimme Maryn luo, etkö sinä arvannut?

-Arvasin. Mutta en uskaltanut luottaa siihen, että tahtoisit puhua kanssani, ennen kuin vähän rauhoittuisit. Ja lankosi tuntien arvelin, että hän ei tahdo mitään dramaattisia kohtauksia kotinsa porraskäytävässä. Päätin, että hoidan Beverlyn taloasiat loppuun ja tulen kotiin odottamaan sinua. Kun palasin, äiti mainitsi Mallyn soitosta ja sanoi sinun menevän illaksi Oageille. Silloin olin vähiltä lähteä riehumaan heidän porraskäytäväänsä!

-Mutta et lähtenyt, Betty sanoi vähän haikeasti.

-Ajattelin, että ehkä odottamisesi täällä on minulle sopiva rangaistus. Sillä älä luule, etten tietäisi, miten typerästi olen toiminut. Minä vain — minä vain kuvittelin pääseväni vähemmällä, jos en hiiskuisi sinulle Beverlystä!

-Kun herrat tulevat tiettyyn ikään, he alkavat saada kaikenlaisia ajatuksia, mutisi Betty. -Rouva Wallace sanoi niin. Mitä ajatuksia sinulla oli tästä? Hän nosti taas viskipulloa.

Duncan värähti.

-Ostin sen kotimatkalla, hän sanoi. -Kiristysvälineeksi, sanon sen suoraan. Mutta… hyvin vähän olisi tarvittu, etten…

-Sinä ostit tämän iltapäivällä, ja tämä on yhä avaamaton? Betty sanoi hiljaa. -Oli aikoja, jolloin sinä et olisi pystynyt tuohon, Duncan Fleming.

-En minä tahtonut pystyä nytkään, Duncan sanoi ja vetäytyi yhtäkkiä puolestaan kauemmaksi, kuin Betty tai paremminkin tämän kädessä oleva esine olisivat uhanneet häntä. -Vie se pois. Ole hyvä. Minä vain ajattelin, että ellet sinä tule kotiin tai — tai kuuntele minua — millään ei ole mitään väliä. Vie se pois.

Hänen äänensä oli yhtäkkiä niin tuskainen, että Betty käännähti ja melkein juoksi keittiöön. Hän avasi korkin, kaatoi pullon sisällön viemäriin ja laski perään runsaasti kuumaa vettä, jottei Elsie-täti tuntisi aamulla alkoholin hajua. Sitten hän palasi tyhjän pullon kanssa vierashuoneeseen.

Duncan oli istuutunut nojatuoliin ikkunan luo ja nojasi päätä käsiinsä.

-Saakohan mistään tupakkaa tähän aikaan illasta, hän mutisi.

-Älä höpise, Betty sanoi arkisesti. -Rangaistuksista puheenollen!

Duncan hymähti.

-Minä olen joskus muistellut vähän haikeana sitä aikaa, jolloin kosiskelin sinua ja kaikki oli vasta edessä, hän sanoi. -Nyt muistin taas, että siinä ajassa oli toinenkin puolensa, sillä enhän minä silloin voinut tietää, miten lopulta käy. Eikä näin vanha mies enää kestäisi sellaista jännitystä.

Betty kumartui kätkemään tyhjää pulloa matkalaukkuun hävitettäväksi myöhemmin niin, ettei Duncanin äiti näkisi sitä.

-Ja minä kun aivan ajattelin, että sinä nimenomaan kostit vanhoja kalavelkoja! hän tuhahti. -Itse asiassahan minä taisin luvata sinut rouva Chadsworthille!

-Beverly parka, Duncan sanoi ja puisti päätään. -Älä tuomitse häntä, Sappho. Hänen elämänsä on ehkä näyttänyt täydelliseltä, mutta… No, nyt se ei enää ole sitä edes ulospäin. Toivottavasti talo menee kaupan. Kiinteistönvälittäjä oli toiveikas, vaikka ajat ovatkin mitä ovat.

-Sinä haluat siis jatkuvasti puhua hänestä? Betty kysyi, suoristautui ja toivoi, ettei Duncan kuulisi värähdystä hänen äänessään.

-Ei, en aio. Duncankin nousi ja ojensi toiveikkaasti kätensä. -Tule tänne. Anna minun koskea sinuun.

Mutta Betty väisti jälleen, kumartui ja nosti vuodevaatteet lattialta.

-Minä menen toiseen huoneeseen, hän sanoi hiljaa. -Ainakin täksi yöksi.

perjantai 30. lokakuuta 2015

48. Ystävien luona

Liikenteen melu humisi neljä kerrosta alempana. Kello naksutti seinällä tasaisesti, ja teekupista kohoava höyry peitti välillä vastapäisen seinätapetin ruusukuvion.
Betty istui pöydän ääressä ja tuijotti höyryn himmentämiä ruusuja. Noinko hänenkin onnensa oli haalistunut, muuttunut suttuiseksi ja epäselväksi?

Hän ei tiennyt, miten oli päätynyt siihen. Hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä oli tapahtunut raitiotievaunuun nousemisen jälkeen. Ilmeisesti Mary oli maksanut hänen matkansa, koska hän ei muistanut puhuneensa mitään rahastajan kanssa.

Ilmeisesti he olivat myös jääneet pois jossakin ja kävelleet, ja hänen oli täytynyt nousta portaita omin jaloin, koska Finlayden asuintalossa ei ollut hissiä. Ilmeisesti hän oli riisunut päällysvaatteensa ja istuutunut tähän ruokailuhuoneen pöydän ääreen ja odottanut, että taloudenhoitaja oli laittanut teetä. Ilmeisesti hän oli ottanut jotakin Maryn antamaa lääkettä, koska suussa maistui kitkerältä. Mutta hän ei muistanut siitä mitään.

-Betty. Mary tuli huoneeseen mukanaan lautasellinen voileipiä. -Syö vähän.

Betty katsoi lautasta, kuin ei olisi käsittänyt, miten nuo kolmionmuotoiset asiat mitenkään liittyivät syömiseen, tai mitä syöminen ylipäätään oli.

-Syö nyt. Bromuraali vaikuttaa kohta ja sitten sinä nukut vähän, ja sen jälkeen maailma ehkä näyttää vähän kirkkaammalta, Mary jatkoi sinnikkäästi. -Kas tässä. Rouva Muir laittoi sinne majoneesia ja kinkkua, kun sanoin, että pidät niistä aivan erikoisesti. Ja teesikin on juomatta. Autanko minä vähän?

Betty katsoi aivan kuin ulkopuolelta, miten Mary otti lautaselta voileivän, mursi siitä palan ja tarjosi hänelle. Yhtäkkiä huone alkoi keinua, ja hän tunsi Maryn tarttuvan itseään käsipuolesta ja auttavan pystyyn.

Sen jälkeen kaikki oli pimeää, kunnes hän avasi silmänsä. Yläpuolella olivat korkeat, ruusukuvioisilla tapeteilla peitetyt seinät ja valkoiseksi maalattu katto. Ruusukuvioisia tapetteja oli ollut rouva Cochranen täysihoitolassa Rose Streetillä joskus — joskus kauan sitten — kun jokin oli vielä ehjää ja kaunista…

Betty nosti päätään ja tajusi makaavansa ruokailutilan vuodesohvalla. Teetarpeet oli korjattu pöydältä ja jostakin kuului hiljaista puhetta. Sitten Mary kurkisti sisään.

-Sinä olet jo hereillä, hän sanoi vähän pettyneenä, kuin olisi toivonut Bettyn vielä nukkuvan. -Miten voit?

Ensin Betty ei ymmärtänyt, miksi sisar kysyi sellaista, ja miksi hän ylipäätään makasi tämän vuodesohvalla. Sitten muistikuva löi kuin moukari ja hän äännähti tuskallisesti. Mary kiiruhti sohvan luo, istuutui ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

 -Sinä voit jäädä tänne, hän kuiskasi. -Sijataan sinulle tähän vuode. Sinun ei tarvitse mennä takaisin. Sinä olet turvassa täällä.

-Ei, Betty sopersi. Hänen silmiään polttivat kyyneleet, mutta hän oli yhtäkkiä taas yhtä varma ja päättäväinen kuin aamulla Flemingien keittiössä tahrainen nenäliina kädessään. -Tietysti minun pitää mennä takaisin. Enhän minä voi paljastaa Duncanin vanhemmille — hänen isänsä sydän on loppumaisillaan, uutinen tappaisi hänet! Jos… jos minä saan vain olla vielä hetken… Ettei ilta siellä olisi niin pitkä… Vaikka tuskin Duncan tulee kovin aikaisin…

Yhtäkkiä Betty katsoi Maryyn toiveikkaasti.

-Onko hän soittanut?

Mary puisti hiljaa päätään.

-Hän olisi voinut soittaa. Hän arvasi kyllä, että tulemme tänne, Betty kuiskasi puoleksi itsekseen.

Samassa puhelin soi jossakin huoneistossa. Betty jähmettyi ja tunsi, miten Maryn kädet hänen ympärillään puristivat häntä tiukemmin. Joku vastasi, sitten askeleet lähestyivät ja Craig Finlay tuli sisään. Oliko jo niin myöhä, että Craig oli tullut toimistosta kotiin?

-Siellä on Madeleine Oag, hän sanoi melkein anteeksipyytävästi. -Kysyy sinua, Bet.

-Madeleine? Betty toisti, aivan kuin olisi ihmetellyt, kenestä puhuttiin.

-Hän oli soittanut ensiksi teille kotiin ja sitten Flemingeille ja anoppisi oli arvellut, että olet täällä, kun sinua ei ole kuulunut takaisin.

Craig näytti kiusaantuneelta. Hän oli hyvin tunnollinen ja arvostettu konttorinsa esimies, ja Betty saattoi aavistaa, että avioliittodraamat ja petetyiksi tulleet kälyt eivät oikein sopineet hänen täsmällisen elämänsä raameihin. Jostakin toisesta huoneesta kuului Ranaldin ja Islan leikin ääniä, jotka toivat niin kipeästi mieleen lapset kotona Fort Williamissa, että kyyneleet tulvahtivat taas Bettyn silmiin.

-Minä menen sanomaan, että voit huonosti, sanoi Mary ja nousi. Mutta Betty pidätti häntä.

-Minä puhun itse, hän sanoi.

Mallyn reipas ääni tulvi lankaa pitkin Bettyn luo toisaalta lohdullisena, toisaalta satuttavana. Mitä Mally sanoisi, jos tietäisi! Varmaankin, että juuri tuollaisia kaikki miehet olivat. Oliko Jerrykin?

-Mikä mainio sattuma, että olet kaupungissa! Sinä hyppäät nyt vuokra-autoon ja ajat meille, Mally ennemmin ilmoitti kuin kutsui. -Anoppisi sanoi, että appesi on ollut tänään oikein virkeä, ja että voit hyvin olla vielä illan poissa. Ei, älä nyt vastustele! Ota auto ja sano osoite, Jerry tulee alas vastaan ja maksaa. Ole vaiti nyt!

Kerrankin Madeleinen määräily tuntui Bettystä jollakin tavalla hyvältä. Hän tahtoi olla avuton ja muiden komenneltavissa, ettei hänen olisi tarvinnut ajatella.

-Hyvä on, hän sanoi, -minä tulen.

Mary ei halunnut kuullakaan, että Betty lähtisi mihinkään ”tuossa mielentilassa”. Mutta Betty ilmoitti, ettei tahtonut olla enempää vaivaksi. Hän kävisi Oageilla ja menisi sitten takaisin Flemingeille. Mitä sen jälkeen tapahtuisi — no, se selviäisi sitten.

Ja niin hän siistiytyi, kokosi ostoksensa ja nousi vuokra-autoon, jonka Craig hänelle soitti.

He ajoivat halki pimeän kaupungin. Katuvalot ja räikeät reklaamit välähtelivät auton ikkunoissa, räntäsade piiskasi tuulilasia ja takapenkillä haisi tupakalta ja joltakin halvalta hajuvedeltä. Ei Chanelin numero viideltä! Betty nojasi päätään selkänojaan ja kokosi itseään. Mally ja Jerry eivät saaneet huomata mitään. Pääasia, ettei hänen tarvinnut mennä vielä Flemingeille, mutta ei myöskään viivytellä Maryn ja Craigin vaivoina.

Auto hidasti ja ajoi jalkakäytävän viereen. Joku tuli kuljettajan ovelle, ja kun tämä avasi ikkunan, Betty kuuli Jerryn äänen sanovan, että hän maksaisi kyydin. Jerryn läsnäolo tuntui yhtäkkiä niin turvalliselta ja lohduttavalta, että Betty nieli kyyneleitä noustessaan autosta ja odottaessaan jalkakäytävällä, että Jerry työnsi lompakon taskuunsa ja kuljettaja veivasi ikkunan kiinni.

-No, Bet, hauska nähdä, Jerry sanoi. -Annahan tavarasi minulle.

-Ei, kyllä minä…

-Anna tänne vain, onhan minun toinen käteni vapaa. Jerry kuulosti hyväntuuliselta.

Betty ei ollut koskaan oikein tottunut näihin Jerryn sodanjälkeisten askelten ääniin — ei siihen outoon rytmiin, joka syntyi, kun toinen jalka oli toista lyhyempi, ja kopsahdukseen, joka kuului kävelykepistä. Jerry ontui pahasti, vaikka hänellä oli toisessa kengässä lisäpohja, ja Betty mietti, mahtoiko hänellä olla kipuja, mahtoiko hän nähdä painajaisia, kuten…

Ei, nyt hän ei ajattelisi Duncania.

Mutta se oli helpommin päätetty kuin toteutettu. Sillä kun he olivat Oagien eteisessä ja Madeleine riensi syleilemään häntä ja vei hänet riemusaatossa illallispöytään, oli tietysti kerrottava kuulumisia — ja koska Betty oli kaupungissa Duncanin isän sairauden tähden, oli kerrottava aivan erityisesti Flemingien kuulumisia. Hän koetti kuumeisesti puolestaan keksiä kaiken mahdollisen kyseltävän niin Jerryn työstä poikakoulussa kuin Madeleinen toimittajanurasta ja hiukan Moiraa vanhemman Catherinen koulunkäynnistä — voi, Moira, lapset, mitä nämä sanoisivat, miten hän selittäisi! — jotta ei olisi joutunut ajattelemaan Duncania.

-Kas niin, Mally sanoi, kun he olivat istuneet kaikessa rauhassa mainion illallisen ääressä. Madeleine valitti joutuneensa ”alistumaan käytännön ongelmien edessä” ja ottamaan päiväapulaisen, joka kävi siivoamassa ja laittamassa aamiaisen ja lounaan ja päivällisen, koska ”muuten minä olisin sidottu kotiin, kuten naiset aina ovat olleet, aivan kuin ei Jerry yhtä hyvin voisi opetella laittamaan ruokaa”. Illallisen hän oli kuitenkin kokannut itse, sillä hän oli edelleen tavattoman hyvä ruoanlaittaja. -Nyt Jerry pitää Betille seuraa ja me Catherinen kanssa katsomme, löytyisikö keittiöstä mitään hyvää jälkiruokaa.

-Minä tein sen! Catherinelta lipsahti, ja hänen silmänsä loistivat. -Aivan itse! Äiti ei yhtään neuvonut.

-Minä pelkään, Madeleine sanoi totisena, -että tuosta lapsesta tulee erinomainen kotirouva. Ja minä kun kuvittelin, että hän luo uraa!

-Ehkä hän luo uraa kotitalousalalla? Betty ehdotti lohduttavasti. -Hyvä tavaton, jälkiruokaa! Olisit varoittanut, ennen kuin tarjosit toisen kierroksen muhennosta. Autanko minä korjaamaan pöydän?

-Et, Mally ilmoitti lujasti. -Vie hänet nyt pois, Jerry, ennen kuin hän rupeaa kohteliaaksi!

Oagien olohuone oli pieni ja täynnä kirjoja ja papereita ja Madeleinen muistilehtiöitä. Jerryä ei sekamelska näyttänyt kuitenkaan häiritsevän, kun hän istuutui nojatuoliin ja veti savukerasiansa esiin. Takassa paloi tuli, ja sen kajastus sulki ulkopuolelle kaiken ikävän ja pelottavan, pimeän talvi-illan ja räntäsateen ja… Betty vavahti.

-Mikä sinulla on hätänä?

Betty melkein hypähti säikähdyksestä.

-Mitä sinä tarkoitat? hän sopersi.

Jerry puhalsi savurenkaita ilmaan ja katsoi häneen tyynillä sinisillä silmillään.

-Älä unohda, että minä tunnen sinut melko hyvin, hän sanoi lempeästi. -Sinä olet ollut koko illan kireä kuin viulunkieli. Mitä on tapahtunut?

-Ei mitään, Betty mutisi ja upposi lihavan, mukavan nojatuolin syvyyksiin.

Jerry tupakoi hetken hiljaa. Keittiön suunnalta kuului Catherinen innostunut ja Madeleinen huvittunut ääni näiden keskustellessa jostakin jälkiruokaan liittyvästä.

-Yksi asia ei ole muuttunut kaikkien näiden vuosien aikana, Bet, Jerry sitten sanoi vakavasti. -Yhä vielä minun hartain toiveeni on, että sinä olisit onnellinen. Etkä sinä ole.

-Älä nyt puhu typeryyksiä, Betty mutisi ja koetti epätoivoisesti keksiä jonkin keskustelunaiheen. Mutta Jerry ei antanut johdattaa itseään harhaan.

-Ei kai Duncan ole… langennut? hän kysyi hiljaa.

Betty vavahti taas. Langennut, totisesti!

-Ei hän juo, hän mutisi.

-Mitä se sitten on?

Hyvä Luoja, eikö Jerry aikonut antaa ollenkaan periksi!

-Kuvittelisi herra rehtorin saavan kuulustella kyllikseen kurittomia koulupoikia, niin ettet enää vapaa-ajallasi pitäisi puhutteluja! Betty naurahti.

-Betty. Jerry ojensi kätensä ja tarttui Bettyn tuolin käsinojalla lepäävään käteen.

Se oli liikaa. Betty ei kestänyt Jerryn käden puristusta, ei tämän ystävällistä ääntä, ei rehellisten silmien huolestunutta katsetta. Hän ei saanut enää pidellyksi itseään, vaan purskahti väkivaltaiseen itkuun.

Hän tunsi, miten Jerry hellitti otteensa, ja kuuli, miten tämä nousi ja ontui ovelle sanomaan jotakin Madeleinelle. Sitten ovi sulkeutui, mutta lähestyvät askeleet eivät olleen Jerryn, vaan joku laski tarjottimen pienelle sivupöydälle ja kiersi sitten kätensä Bettyn ympäri.

-Bet, rakkaani, mikä on? Madeleine kuiskasi. -Kerro minulle!

Ja täysin vastoin kaikkia lujia päätöksiään Betty kertoi, kertoi joka ainoan inhottavan yksityiskohdan. Madeleine kuunteli, kertaakaan keskeyttämättä, istuen nojatuolin käsinojalla ja tuuditellen Bettyä sylissään kuin tämä olisi ollut mielensä pahoittanut Catherine.

Kun Bettyn soperteleva puhe lopulta hiipui tukahtuneeseen nyyhkytykseen, Madeleine painoi poskensa hänen hiuksilleen.

-Minä en usko sitä, hän sanoi yksinkertaisesti.

-Mitä? Betty oli niin syvällä tuskassaan, ettei ensin ymmärtänyt.

-Minä en usko sitä. Kaikki miehet ovat itsekkäitä ja viettiensä vietävissä, ja monet ovat tyhmiä. Mutta Duncan ei ole tyhmä, ja hän rakastaa sinua tavalla, jota minä myönnän joskus kadehtivani. Mikset antanut hänen selittää?

-Mitä selittämistä siinä oli! Hän tuli sen naisen kanssa autiosta talosta — hän oli ratkonut ne ompeleet, joilla suljin hänen paitansa aamulla…

-Ja niin Tom Sawyer kävi uimassa, mutisi Madeleine. -Älä näytä noin hämmästyneeltä — minä luin lapsena paljon mieluummin Twainia kuin Alcottia, eikä mieheni työ poikakoulussa ole niitä muistikuvia ainakaan himmentänyt! Betty rakkaani, ompeleiden ratkomiseen voi olla sata muuta syytä kuin mitä sinä nyt epäilet.

-Mitä muka!

-Ehkä hän kävi liikkeessä sovittamassa uutta paitaa? Ehkä ompelit liian kireälle ja se alkoi kuristaa? Ehkä ompelit liian heikosti ja se ratkesi? Miksi sinun pitää heti ajatella pahinta! Duncan ei olisi ikimaailmassa…

-Entä tämä! Betty kaivoi taskustaan jälleen tuon kovan onnen nenäliinan.

-Hm, sanoi Madeleine, ja ensimmäisen kerran hänen varmuutensa tuntui järkkyvän. -Ethän sinä tiedä, mistä tuo on lähtöisin. Tarkoitan, että Jerryn nenäliina näytti koko lailla tuolta, kun olimme vieraisilla kotiseudullani ja ajattelematon serkkuni antoi Catherinen kokeilla ehostustarpeitaan, ”kun äitisi ei kuitenkaan sinua tässä opeta”. Jerry hermostui aika tavalla nähdessään tytön kasvot ihomaalissa ja huulipunassa ja pyyhki ne nenäliinaansa. Jos joku teidän tytöistänne…

-Meidän talossamme ei ole ihomaalia eikä huulipunaa, eikä kukaan tytöistä ole nähnytkään isäänsä päiväkausiin, Betty sanoi terävästi.

Madeleine huokasi.

-Minä en siltikään usko, hän sanoi vakavasti. -Yhtä hyvin voisit sanoa minulle, että Duncan on saksalainen vakooja tai neuvostovenäläinen agitaattori.

-Anna olla, Betty mutisi tuskastuneena. Hän olisi kaivannut myötätuntoa eikä järkeviä selitysyrityksiä.

-Sinä taidat tosiaan olla tolaltasi, Madeleine totesi. -Tahdotko jäädä yöksi? Sinun ei tarvitsisi nähdä Duncania vielä, ja aamulla monet asiat voivat tuntua valoisammilta.

Betty hymähti katkerasti.

-Valoisammilta! Olisitpa nähnyt sen naisen! Maalatut kynnet ja onduleeratut hiukset ja…

-Miehet ovat aika lapsellisia, Madeleine myönsi.

-Enkä minä voi jäädä, kiitos vain. Itse asiassa minun pitäisi mennä. Elsie-täti huolestuu. Duncanin vanhemmat eivät saa missään tapauksessa tietää, että…

-…että sinä aivan varmasti epäilet turhia, Madeleine sanoi lujasti ja nousi käsinojalta. -Istu nyt siinä ja syö jälkiruokasi. Catherine oli oikein pettynyt, kun hänet komennettiinkin yhtäkkiä vuoteeseen, ja minä tahdon voida kertoa hänelle aamulla, että sinä kehuit hänen tekosiaan.

Madeleinen perhe-elämä tuntui yhtäkkiä niin arkisen seesteiseltä ja onnelliselta, että kyyneleet valuivat taas Bettyn poskille, kun hän lusikoi vanukastaan. Ei, hänen piti ryhdistäytyä. Hänen piti lakata itkemästä, tai Elsie-täti huomaisi heti, että jokin oli vinossa.

-Oletko sinä — oletko sinä — koskaan epäillyt Jerryä? hän sopersi, ennen kuin ehti edes ajatella.

-Jos olisin, en ainakaan olisi sännännyt tieheni kuin mikäkin lapsilta kielletyn sankaritar! Madeleine istui viereisessä tuolissa kyynärpäitä polviin nojaten ja naputteli toisella kengänkärjellään lattiaa. Yhtäkkiä Betty huomasi ajattelevansa jotakin niin turhanpäiväistä, kuin että kenen tahansa toisen naisen yllä olisivat miesten puvunhousut ja kauluspaita ja matalakantaiset kävelykengät näyttäneet lähinnä naurettavilta, mutta Madeleinea ne pukivat erinomaisesti. -Ei, rakkaani, en ole. Se hyöty saksalaisesta kuularuiskusta oli, että hänen on vähän vaikea juosta vieraiden naisten perässä.

-Mally!

-Itsehän sinä tahdot nähdä Duncanin petollisena casanovana! Kuvitteletko sinä, että hän olisi yhtäkkiä neljännesvuosisadan jälkeen huomannut, ettet sinä riitäkään? Missä moinen ominaisuus olisi piillyt kaikki nämä vuodet?

-Hän oli melkoinen casanova aikoinaan, Betty mutisi ja tuijotti jälkiruokamaljan pohjaa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä vanukas oli maistunut. -Ja… hän tunsi… sen naisen New Yorkissa. Tämä on hänen isänsä ystävän tytär, ja isät olivat… he olivat kai lähinnä sopineet, että Duncan ja… se ihminen

-Tarjottiinko häntä Duncanille vaimoksi? Madeleine kysyi kiinnostuneena. -Hyvin tyypillistä! Naisia on kautta vuosisatojen käytetty kauppatavarana.

-Mally, Betty sanoi ankarammin kuin mihin olisi kuvitellut pystyvänsä, -minä en jaksa nyt ajatella naisasiaa!

-Sitä sinun nimenomaan pitäisi ajatella tällaisella hetkellä, Madeleine huomautti. -Mutta ellet ole sattunut huomaamaan, Duncan ei mennyt hänen kanssaan naimisiin.

-Ei, mutta… mistä minä tiedän…

-Mistä sinä tiedät, mitä heidän välillään tapahtui, ja alkoiko vanha suola janottaa? Et tiedäkään. Siksi sinun olisi pitänyt antaa Duncanin selittää.

-Ei ole mitään selittämistä! Ja mitä tulee ”kaikkiin näihin vuosiin” — Duncan on ollut niin paljon poissa, hänellä on voinut olla seikkailuja koko ajan!

Madeleine puisti päätään.

-Murhasta epäillylläkin on sentään oikeus puolustukseen, hän huomautti. -Isäsi ja veljesi ovat lakimiehiä, sinun pitäisi se tietää!

Samassa kello löi takanreunuksella. Betty laski jälkiruokamaljan tarjottimelle varmuuden vuoksi kaksin käsin, sillä hän pelkäsi pudottavansa sen.

-Minun pitää mennä, hän kuiskasi silmät kauhusta laajenneina. -Olen jo viipynyt liian kauan.

-Minä voisin soittaa anopillesi, Madeleine sanoi. -Sanon, että pitäisin sinut mielelläni täällä yön yli. He kyllä ilmoittavat, jos tapahtuu…

-Ei, Betty sanoi ja nousi. -Minä menen. En saisi nukutuksi kuitenkaan, sama se on missä valvon.

Madeleine hävisi huoneesta, ja kun Betty tuli eteiseen, Jerry veti päällystakkia ylleen.

-Mihin sinä aiot? Betty kysyi hämmästyneenä.

-Vien sinut kotiin, Jerry sanoi. -Et saa nyt mennä yksin.

-Älä ole hullu, Betty puuskahti. -Minä otan auton.

-Tietysti me otamme auton — ne ajat ovat takana, jolloin minä kykenin kävelemään mailikaupalla pitkin kaupunkia sinun kanssasi — mutta haluan nähdä, että pääset varmasti turvallisesti perille.

-Älä nyt laita vastaan, Madeleine sanoi. -Äläkä viisastele mitään naisten avuttomuudesta! Tuossa mielentilassa en antaisi kenenkään lähteä yksinään matkaan, edes vuokra-autossa.

Jerry otti Bettyn takin ja auttoi sen tämän ylle. Ja yhtäkkiä Betty tajusi, ettei Madeleine nähnyt mitään huolestuttavaa tai kummallista siinä, että hänen aviomiehensä, joka oli aikoinaan hyvin vakavasti ollut menossa Bettyn kanssa naimisiin, huolehti Bettystä nyt tällä tavalla ja aikoi lähteä saattamaan tätä kotiin. Miksi Betty ei pystynyt suhtautumaan samalla lailla Beverly Chadsworthiin?

Siksi, että Beverly Chadsworth ei antanut suhtautua itseensä sillä tavalla, Betty tajusi. Tämän olemus, Bettyä mittaileva katse, vihjailevat sanat — tuo nainen tiesi täsmälleen, mitä Betty ajatteli ja miten tämä kärsi, ja nautti joka hetkestä! Beverly Chadsworth ei voisi koskaan istua heidän kodissaan illallisella, saati että hän jättäisi tätä takkatulen ääreen kahdestaan Duncanin kanssa edes hakeakseen jälkiruokaa!

-Betty?

Betty tajusi olleensa niin syvissä ajatuksissa, ettei ollut kuullut, kun häntä oli puhuteltu. Hän näki Jerryn ja Madeleinen vilkaisevan toisiinsa. Se oli tuollainen pieni katse, jonka toisilleen hyvin läheinen aviopari vaihtaa, ja josta kumpikin ymmärtää täysin toisen ajatukset — katse, jollaisia hekin Duncanin kanssa ennen olivat vaihtaneet — ja se pakotti Bettyn ryhdistäytymään.

-Minä olen valmis, hän sanoi tekoreippaasti ja veti hansikkaat käteensä.

Auto odotti jo alaovella, kun Betty ja Jerry astuivat ulos. Yhtäkkiä Bettyn valtasi niin voimakas väsymys, että hän oli äärimmäisen kiitollinen Jerryn mukanaolosta. Tämä antoi kuljettajalle osoitteen, eikä hänen tarvinnut tehdä muuta kuin istuutua takapenkille — tällä kerralla siellä tuoksui vähän kalliimmalta hajuvedeltä — ja olla hiljaa, sillä Jerry ei pakottanut häntä keskustelemaan. Hän tiesi, että tämä maksaisi taas kyydin, mutta ei jaksanut edes kohteliaisuudesta ruveta kursailemaan.

Kun auto pysähtyi Flemingin kirjakaupan edessä, Jerry nousi ulos auttaakseen Bettyä.

-Pärjäätkö sinä nyt? Jerry kysyi huolestuneena pitäen häntä kädestä ja vilkaisi vaistomaisesti yläkerran ikkunoihin.

Mitään ajattelematta Betty teki samoin ja näki valaistussa ikkunassa hahmon, jonka olisi tunnistanut milloin tahansa, missä tahansa. Yhtäkkiä hän halusi pujahtaa takaisin autoon, käskeä ajamaan takaisin Oageille, juosta Madeleinen turviin, piilottaa päänsä pensaaseen.

Mutta sen sijaan hän kiitti sydämellisesti, lähetti terveisiä vuoteeseen ajetulle Catherine-paralle ja astui sisään rappukäytävään.

Portaat tuntuivat loppumattomilta, ja silti aivan liian pian tuli ovi, jonka takana… Bettyn kädet vapisivat niin, että hän pudotti kahdesti Elsie-tädiltä saamansa vara-avaimen, ennen kuin sai oven auki.

Eteisessä oli hämärää, kuten aina. Betty laski ostoslaukkunsa lattialle — aivan kuin olisi kulunut ihmisikä siitä, kun hän oli tehnyt Maryn kanssa löytöretkiä myymälöissä! — ja riisui päällysvaatteensa.

-Siinähän sinä olet, lapsi kulta. Elsie-täti tuli olohuoneesta. Hän näytti yhtäkkiä harmaammalta ja kumarammalta kuin aamulla, ja yhden kauhean hetken Betty ajatteli, että Duncan oli kertonut vanhemmilleen kaiken. -Toivottavasti sinulla oli mukava päivä.

-Kävin Maryn luona ja Oageilla, Betty mutisi kiertäen varsinaisen kysymyksen.

-Duncan on ollut huolissaan, rouva Fleming sanoi. -Käskin hänen soittaa Oageille, jos hän epäilee, että sinulle on tapahtunut jotakin, mutta hän ei tahtonut häiritä sinua. Vieläkö rouva Oag on yhtä… omintakeinen?

-Hän on oma itsensä, Betty vastasi ja järjesteli hiuksiaan peilin edessä. Yhtäkkiä hän muisti, miten oli seissyt täsmälleen tässä samassa paikassa kauan, kauan sitten, eräänä joulukuun iltana, jolloin Duncan oli ensimmäisen kerran… Ei, hyvä Jumala, hän ei saanut ajatella sellaisia! -Miten John-setä voi?

-Hän on ollut tänään hyvin rauhallinen ja virkeä, sanoi Elsie-täti. -Hyvä, että olitte molemmat ulkona nyt. Tulevasta me emme voi tietää.

-Onko… Betty ei yhtäkkiä pystynyt sanomaan Duncanin nimeä, sillä hän pelkäsi äänensä pettävän.

-Duncan vetäytyi jo levolle, sanoi hänen anoppinsa. -Minä jäin lopettelemaan kudintani ja odottelemaan sinua. Oletko nälkäinen?

-Ei, sain hyvän illallisen.

-No, sitten minäkin menen maata. Jospa tämä yö olisi edellistä parempi.

Edellistä parempi! Betty jäi yksin eteiseen. Kuluttaakseen aikaa hän kävi kylpyhuoneessa, järjesti käsilaukkunsa ja asetti takkinsa paremmin vaatepuulle. Vieressä oli Duncanin päällystakki, ja vaistomaisesti Betty painoi kasvonsa sen turkiskaulukseen ja nuuhkaisi. Kuvitteliko hän vain, vai tuntuiko siinä Chanelin numero viiden tuoksu?

Sitten hän veti syvään henkeä, kokosi kaiken rohkeutensa ja avasi vierashuoneen oven.

Se oli melkein pimeä, vain jalkalamppu paloi, aivan kuten kauan sitten Duncanin palattua sotasairaalasta. Mutta Duncan ei istunut nojatuolissa, vaan seisoi yhä ikkunan luona, samassa paikassa, jossa oli katsellut Bettyn tuloa.

-Sinä olit myöhään, hän sanoi ja kääntyi. -Jerrykö sinut toi?

-Mitä se sinulle kuuluu? Betty sanoi jäätävästi. -Mitä sinulle kuuluu, kenen seurassa olin — vaikka se olisi ollut Robert Melville!

-Sappho, älä…

-Enkö minä kieltänyt sinua puhuttelemasta minua koskaan enää sillä nimellä! Betty harppasi vuoteen luo, heitti päiväpeiton sivuun ja kahmaisi tyynyn ja täkin syliinsä. -Minä menen toiseen huoneeseen.

-Älä nyt ole typerä. Duncan tarttui hänen käsivarteensa, mutta Betty ravistautui irti kuin ruttotautisesta.

-Älä koske minuun! Älä milloinkaan enää koske minuun! Betty puristi vuodevaatteita sylissään kuin suojakilpeä.

-Betty, älä ole lapsellinen. Kuuntele minua.

-Lapsellinen! Minäkö tässä olen lapsellinen, kun en salli sinun tehdä mitä mielit vastaan laittamatta!

-Älä huuda. Duncan vilkaisi vanhempiensa makuuhuoneen suuntaan. -Anna minun puhua.

-En anna! Betty kiepahti hänen ohitseen väliovelle, joka johti toiseen vierashuoneeseen.

-Beatrice! Duncanin ääni oli kuin piiskansivallus. -Ellet sinä anna minun puhua, minä…

Jokin hänen äänessään sai Bettyn kääntymään. Duncan seisoi siinä, keskellä lattiaa, käsi povitaskussa. Kun hän veti sen ulos, hänellä oli kädessään jotakin, jota Betty ei ollut nähnyt vuosikymmeneen, mutta jonka hän silti aivan liian hyvin tunnisti.

-Ellet sinä anna minun puhua, minulla ei ole parempaakaan tekemistä kuin… avata tämä. Duncan tarttui pullonkorkkiin ja käänsi sitä, niin että se narahti.

torstai 29. lokakuuta 2015

47. Vanha tuttava

Mustasukkaisuus oli Bettylle kaikkiaan melko vieras tunne. Kuten hän oli joskus Ruthin kasvuvuosina tälle tunnustanut, hän oli ollut tyttöiässään ”vähän huono” rakastumaan, ja pikemminkin hämmentynyt nuorten miesten runsaasta huomiosta. Sitten muuan Duncan Fleming oli alkanut piirittää häntä niin uskollisesti ja peräänantamattomasti, ettei hänellä ollut tarvetta minkäänlaisiin epäilyksiin tämän tunteita kohtaan.

Olihan sittemmin joskus tullut ohimenevinä pelästyksen hetkiä, ja oli tullut se hirvittävä aika, jolloin hän oli tosissaan luullut Duncanin valinneen mieluummin pullon kuin hänet. Kuvitelmat siitä, että Duncan olisi kyllästynyt häneen ja halunnut mieluummin jonkun toisen, olivat kuitenkin aina lopulta hävinneet kuin sumu auringon noustessa, ja suurimpana voittona hän oli jo toistakymmentä vuotta saanut nähdä Duncanin joka päivä asettavan sittenkin hänet lasihameisen morsiamen edelle.

Mutta milloinkaan aiemmin ei Betty ollut tuntenut tällaista kaikennielevää kauhua, aivan kuin lattiassa hänen jalkojensa alla olisi avautunut luukku ja hän olisi pudonnut — pudonnut — yhä syvemmälle pimeyteen. Sen pimeyden hän tunsi liiankin hyvin siltä keväältä, jolloin vauva oli kuollut.

Tavallinen miesten nenäliina, sellainen, mitä myytiin tusinoittain. Tämä oli siitä nipusta, jonka Faith oli antanut isälleen joululahjaksi, Betty tunnisti tytön kauniisti kirjomat nimikirjaimet D. F. liinan nurkassa. Vaikkei Duncan olisi välittänyt hänestä, oliko tämä suonut ajatustakaan lapsilleen, kun oli…

Mitä hän tekisi? Kenelle hän voisi puhua? Ei ikimaailmassa appivanhemmilleen, ei Chrissylle, joka oli huolissaan isästään. Ei Marylle, ei yhtään kenellekään, sillä miten hän voisi koskaan paljastaa tappionsa häpeän!

Kuka se oli? ”Vanha tuttava”, niin tietysti. Joku niistä lukuisista tytöistä, joita Duncan aikanaan…

Ja hän oli todella kuvitellut, että heidän liittonsa merkitsi Duncanille jotakin! Hän oli ottanut todesta kaikki kauniit ja hellät sanat ja teot näiden vuosien aikana! Hän oli kuvitellut, että selviytyminen vauvan kuolemasta, myrskyn vuosista, Stuartin edesottamuksista olisi liittänyt heidät vain lujemmin yhteen. Hän oli luullut, että Duncan oli ollut tosissaan kaikissa romanttisissa hupsutuksissaan, viimeksi syksyn varainkeruujuhlassa, jolloin he olivat tanssineet ja tanssineet...

Ja sitten tarvittiin vain joku — vanha tuttava — ja Duncan unohti hänet!

Yhtäkkiä putoaminen päättyi. Betty tajusi seisovansa tukevasti keskellä keittiön lattiaa likapyykkikorin ääressä likainen nenäliina nyrkissään ja ajattelevansa erittäin selkeästi.

Hän työnsi päättäväisesti nenäliinan taskuunsa, tarttui pyykkikoriin ja kantoi sen eteiseen. Sitten hän meni olohuoneeseen, järjesteli kirjoja ja lehtiä pinoon, oikoi liinoja ja pyyhki pölyjä. Saatuaan huoneen kuntoon Betty kävi kurkistamassa makuuhuoneeseen ja näki, että John-setä nukkui levollisesti. Koska toisessa huoneessa oli hiljaista, Elsie-tätikin varmaan nukkui myös.

Hän palasi keittiöön ja alkoi tehdä lounasvalmisteluja, ja sitten Chrissy jo tulikin, huolestui kuullessaan levottomasta yöstä ja tyyntyi kuullessaan rauhallisesta aamusta, ja Elsie-täti havahtui levoltaan ja alkoi kiiruhtaa lounasta, jotta Betty pääsisi lähtemään kaupungille.

Kaiken tämän keskellä Betty oli levollinen, päättäväinen, tyyni. Kukaan ei olisi voinut havaita hänessä mitään outoa, eivätkä Chrissy ja tämän äiti mitään huomanneetkaan. He söivät lounasta, ja Chrissy kokosi lounastarjottimen isälleen, ja Betty alkoi valmistautua kaupungille.

Vietyään pyykit pesijälle hän kiiruhti kohti Walter Scottin monumenttia, jonka juurella oli sopinut tapaavansa Maryn. Sisar odottikin jo siellä, hyvin somana alas poskille tulevassa hatussaan ja turkiskauluksisessa takissaan, jota vasten Betty hellästi puristettiin. Yhden ohikiitävän hetken Betty mietti, kertoisiko sittenkin kaiken Marylle — mutta ei toki tässä, keskellä kaikkia ihmisiä, kun he olivat vasta tavanneet!

Sillä ensiksi oli tietysti puhuttava niin paljon muuta. John-sedän vointi, ja Elsie-tädinkin. Kuulumiset kotoa. Craigin menestys työelämässä ja Ranaldin hyvät kouluarvosanat ja se, miten kiltisti Isla oli nytkin jäänyt kotiin taloudenhoitajan kanssa.

-No, mitä sinä tahdot ensin tehdä? Mary sitten kysyi ja puristi Bettyn kättä kainalossaan. -Miten kauan voit viipyä poissa?

-En kovin pitkään, sillä John-sedän tilassa voi tulla muutos, sanoi Betty, ja koetti olla ajattelematta John-sedän poikaa, joka oli ties missä tekemässä ties mitä ties kenen kanssa ja viis veisasi isänsä tilan muutoksista. -Mutta minulla on hiukan jotakin ostettavaa.

-Jenners? Mary sanoi toiveikkaasti. -Tai Woolworth?

-Valitettavasti kustantajat ovat pitäneet viime aikoina huolen siitä, että nyt minun on paras pysyä sivukatujen myymälöissä, Betty sanoi haikeasti koettaen olla ajattelematta, miten selviäisi lasten kanssa taloudellisesti, kun Duncan jättäisi hänet.

-No, pidetään hauskaa joka tapauksessa — tarkoitan, niin hauskaa kuin nyt voimme, kun…

-John-setä voi elää vielä pitkäänkin, Betty keskeytti hänet ja koetti olla ajattelematta, miten saisi pimitetyksi kaiken tämän kauhean niin, ettei se kävisi apen sydämelle. 

Ei kai Duncan ottaisi eroa ennen isänsä kuolemaa? Mutta miten hänen äitinsä siitä selviäisi? Tietysti Bettyn välit anoppiinsa olivat vähän jäykät, mutta tämähän kuolisi silkasta häpeästä. Ja mitä hänen omat vanhempansa sanoisivat!

Millaista olisi elää ilman Duncania? Millaista olisi, kun ei voisi puhua tämän kanssa kaikesta, aamulla ensimmäiseksi sanoa hyvää huomenta, illalla kuiskata hyvää yötä? Millaista olisi, kun Duncanin lämmin käsi ei tarttuisi hänen käteensä, kun tämä ei hymyilisi hänelle harmailla silmillään?

Tai — olisiko se vielä pahempaa — jos Duncan ei tahtoisi jättää häntä ja lapsia, mutta hän ei voisi koskaan enää luottaa tähän? Jos he eläisivät yhdessä kuten ennenkin, ja hän joutuisi epäilemään jokaista puhelinsoittoa, jokaista kirjettä, jokaista kaupungilla käyntiä? Jos hän joutuisi miettimään, tiesivätkö naapurit jotakin sellaista mitä hän ei, kuiskailiko Shona Saunders hänen selkänsä takana, katsottiinko häntä säälivästi, pidettiinkö häntä hyväuskoisena hölmönä!

Entä jos häntä pidettiin jo hyväuskoisena hölmönä? Bettyn hengitys salpautui. Entä jos Duncan oli ollut tosissaan hänen suhteensa kaikissa romanttisissa hupsutuksissaan, mutta ainoastaan sen tähden, että Betty oli hänelle vain yksi monista! Jos hän oli samalla tavoin tosissaan useampien kanssa!

Miten paljon Duncan oli vuosien mittaan ollut poissa, kokouksissa, valokuvausmatkoilla, puhekiertueilla, milloin missäkin. Ja Betty oli niellyt kaikki selitykset, koskaan kyseenalaistamatta mitään! Jos ei ollutkaan tarvittu jotakin vanhaa tuttavaa, joka oli jollakin salaperäisellä keinolla saanut Duncanin yhtäkkiä harhapoluille, vaan vieraat naiset olivat Duncanille arkipäivää? Miten Duncan olisi muuten osannut epäillä hänen suhteensa jotakin sellaista, kun hän jäi kiinni illastettuaan Robert Melvillen kanssa?

Hillitäkseen kasvavaa paniikkiaan Betty keskittyi täysin siihen, mitä oli tekemässä: kävelemässä sohjoisen Princes Streetin yli Maryn käsipuolessa, ohittamassa tuttuja kadunkulmia, joiden muistot tuntuivat yhtäkkiä niin tuskallisilta, väistelemässä vastaantulijoita ja keskustelemassa jostakin uudesta asuinalueesta, jolta Finlayt jonottivat suurempaa asuntoa, vaikka se sitten olisikin kauempana keskustasta, penkomassa myymälöiden tarjouskoreja ja tekemässä löytöjä, jotka eivät käyneet kovin pahasti kukkarolle, kantamassa ostoslaukkua, joka kävi yhä painavammaksi.

Ja sitten he kääntyivät kadunkulmasta mennäkseen teelle johonkin miellyttävään kahvilaan, jonka Mary tiesi, kun sisar äkkiä pysähtyi.

-Eikö tuo ole — ei mutta eihän se voi olla, eikö hän ole isänsä luona?

Betty seisoi aivan kylmänä ja turtana ja sanoi:

-Kyllä se on Duncan.

Heidän edessään oli yksi kaupungin vanhoista, kauniista asuintaloista. Sen ovi oli avautunut, ja Duncan astunut ulos solakan, tyylikkäästi pukeutuneen naisen kanssa. He kääntyivät kulkemaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä Betty ja Mary olivat tulossa. Nainen nojautui Duncanin käsivarteen ja puhui vilkkaasti elehtien, ja Duncan näkyi hymyilevän.

Mary kääntyi ja katsoi sisareensa, ja hänen tyrmistynyt katseensa kertoi, että hän ymmärsi kaiken, mutta ei tahtonut ymmärtää.

Ja Betty kuuli yhtäkkiä alkavansa puhua ilman mitään pehmentäviä alkulauseita, töksäyttävänsä ulos niin ”vanhat tuttavat” kuin Duncanin eilisen katoamisen ja huulipunatahraisen nenäliinankin. Lopuksi hän kaivoi liinan taskustaan aivan kuin todisteeksi.

Mary otti liinan, katseli sitä, nuuhkaisi.

-Chanel numero viisi, hän mutisi. Sitten hän katsoi talosta tulleen pariskunnan perään. -Hyvä Jumala, Bet, ellen olisi omin silmin nähnyt — ja siltikin minä mietin, olenko saanut auringonpistoksen keskellä talvea!

Betty sieppasi nenäliinan takaisin kuin olisi pelännyt, että Mary tuhoaisi tuon arvokkaan todisteen vain osoittaakseen tapahtumien kulun täysin mahdottomaksi.

-Tule, hän sanoi. -Seurataan heitä.

-Bet kulta, eikö olisi parempi…

-Minä haluan tietää, mihin he menevät.

-Mutta rakkaani, sinun tilallasi minä kyllä…

-Sinä et ole minun tilallani! Betty katsoi sisareensa silmät leimuten. -Äläkä tule väittämään, että olisit koskaan ollut tai tulisit koskaan olemaan!

Yhtäkkiä hän juoksi ylös talon portaat ja kurkisteli sisään oven molemmin puolin olevista kapeista ikkunoista.

-Betty, tule alas. Et saa tehdä noin — ajattele, jos joku näkisi! Mary näytti pelästyneeltä.

-Pelkkiä peitettyjä huonekaluja, Betty mutisi. -Takaosassa on joku ovi auki, mutta en näe, mitä siellä on.

-Beatrice Stewart Fleming, Mary sanoi tiukasti, -tule pois! Tuolla kävelee poliisikonstaapeli tännepäin, enkä minä totisesti halua joutua selittelemään hänelle, minkä tähden sinä kurkistelet sisään toisten ihmisten asuntoihin.

-Ei nimeä ovikilvessä, Betty sanoi ja laskeutui portaat vastahakoisesti. -Nyt mennään.

Mary näki parhaaksi olla vastustelematta enempää, vaikka olisi selvästi ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin tässä tilanteessa.

Duncan ja nainen olivat jo kääntyneet seuraavasta kulmasta, mutta Betty ja Mary ehtivät nähdä heidän astuvan sisään poikkikadulla sijaitsevaan ravintolaan. Se oli noita siistejä ruokapaikkoja, jotka tarjosivat päivisin lounasta ja iltaisin listaruokaa ja joissa valkoliinaisen pöydän ääreen pääsi vähemmällä rahalla kuin kaupungin pääkaduilla.

-Et kai sinä aio mennä sisään? Mary kysyi pelästyneenä.

-Tietysti aion, Betty sanoi. -Ainoastaan romaaneissa petetyt vaimot koettavat käyttäytyä kuin eivät olisi huomanneet mitään. Minä tahdon nähdä, miten hän yrittää selittää tämän kaiken!

Niine hyvineen hän avasi oven ja astui ravintolaan.

-Ja monenko hengen seurue? tiedusteli edeskäypä kohteliaasti rientäessään heitä vastaan.

-Emme tulleet syömään, Betty sanoi rauhallisesti. -Tahdon vain vaihtaa pari sanaa erään — tuttavani kanssa.

Hän pujotteli pöytien lomitse kohti sitä nurkkaa, jonne Duncan oli seuralaisensa kanssa asettunut.

Duncan istui selin saliin — tietysti, hänellähän oli kaupungissa tuttuja, eikä hän toki tahtonut tulla tunnistetuksi — ja häntä vastapäätä istuva nainen oletti ilmeisesti tarjoilijan tulevan kohottaessaan katseensa ruokalistasta. Nähdessään Bettyn pöydän vieressä hän kysyi vieraalla, venyttelevällä nuotilla:

-Niin? Voinko minä olla avuksi?

Duncankin nosti päätään. Ja kaiken järkytyksensä ja tuskansa keskellä Betty ajatteli, että jos hänellä vain olisi ollut kamera mukanaan, hän olisi saanut elämänsä kuvan.

-Betty! Duncan sanoi pelästyneesti ja epäuskoisesti.

-Tunnetko sinä hänet? nainen kysyi välinpitämättömästi. Hän oli Bettyä vanhempi, mikä tosiseikka antoi Bettylle outoa lohtua, mutta hyvin kaunis tummine kiiltävine hiuslaineineen, punaisiksi lakattuine kynsineen, muodikkaine pukuineen ja taitavine ehostuksineen.

Ja hänellä oli ruosteenpunaista huulipunaa.

-Kyllä hän tuntee, Betty sanoi äänellä, josta kajahti opettajattaren viileä varmuus. Sitten, ennen kuin edes ajatteli mitä teki, hän ojensi kätensä ja esittäytyi: -Beatrice Fleming. Duncanin vaimo.

Naisen ruskeat silmät välähtivät ja hän katsoi Bettyä päästä varpaisiin kuin miekkailija, joka arvioi vastapuolen voimaa ja nopeutta. Sitten hän ojensi oman kapean kätensä, puristi Bettyn kättä ja sanoi tuolla kummallisella puheennuotillaan:

-Stuartin äiti siis? Minä olen Beverly Chadsworth.

Mitä tahansa Betty olikin odottanut, ei tätä, ja rouva Chadsworth selvästi tiesi sen. Hän oli sekä yllättänyt Bettyn täysin sillä, kuka oli, että maininnut tämän olevan täysi-ikäisen nuorukaisen äiti, mikä epäilemättä sai läsnäolijat tajuamaan, ettei hänkään ollut enää aivan nuori. 

Mutta Bettyn esi-isät olivat olleet taistelijoita, ja taistella hänkin oli päättänyt. Ja jos Beverly Chadsworth oli katsonut häntä kuin miekkailija ainakin, Betty tiesi, miten käytettiin kaksiteräistä ylämaalaista lyömämiekkaa.

-Rouva Chadsworth, todellako? Betty sanoi äänellä, josta pystyi lähes kokonaan kätkemään järkytyksen. -Duncan, mikset sinä kertonut minulle, että hän on Euroopassa? Mehän olemme hänelle kiitollisuudenvelassa siitä hyvästä huolenpidosta, mitä hän puolisoineen Stuartille tarjosi.

Silmänräpäyksellinen välähdys Beverly Chadsworthin kasvoilla kertoi, että tällä kertaa hän sai osuman. Mutta hän vain hymyili suloisesti, risti kätensä leuan alle, katsoi Duncania silmiään siristäen ja sanoi:

-Etkö sinä todellakaan ole kertonut hänelle, Duncan?

Kysymys jäi aivan kuin odottamaan jatkoa — kertonut mitä. Sitten Beverly katsoi taas Bettyyn.

-Mieheni on kuollut, hän sanoi.

-Oh, Betty vastasi, -kovin ikävää teille.

Se oli törkeää, hän tiesi sen, ja hän häpesi nähdessään Duncanin tyrmistyneen katseen ja kuullessaan Maryn kauhistuneen hengähdyksen takaansa. Mutta Beverly Chadsworth mittaili häntä taas tavalla, joka sai Bettyn oikein hyvin muistamaan olevansa keski-ikäinen kahdeksan lapsen äiti, joka oli pukeutunut järkevästi mataliin kenkiin ja asialliseen päällystakkiin harmaata talvipäivää ja kaupungilla liikkumista varten, ja sanoi:

-Niin on. Minun mieheni oli minulle aina uskollinen.

Piste vastapuolelle.

-Betty, sanoi Duncan, joka tuntui vihdoin saavan puhelahjansa takaisin, -istu alas — ja Mary myös. Syödään lounasta. Rouva Finlay on kälyni, Bev.

Bev! Bettystä tuntui, kuin Duncan olisi sanoillaan vain tönäissyt hänet kauemmaksi häiritsemästä.

-Kiitos ei, hän sanoi. -Teillä on varmaankin tärkeää kahdenkeskistä puhuttavaa.

-Duncan on yhä sama herrasmies kuin aikoinaan, Beverly Chadsworth sanoi ja hymyili tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan Bettyn selkäpiissä. -Aina valmis auttamaan naista hädässä. Hänestä on ollut minulle yhtä paljon iloa kuin aikoinaan New Yorkissa.

Se riitti. Se kertoi kaiken. Yhtäkkiä Betty käännähti, astui Duncanin luo ja kiskaisi tämän solmiota. Ja kun hän näki, että sen alla paidankaulus repsotti hiukan — sillä hänen aamulla puuttuvan napin tilalle tekemänsä ompeleet oli ratkottu — hän mitään ajattelematta, hetkeäkään harkitsematta, kohotti kätensä ja läimäytti Duncania poskelle kaikin voimin.

Koko ravintolasali kohahti. Duncan huudahti kivusta, Mary kirkaisi, rouva Chadsworth purskahti nauruun. Edeskäypä pujotteli salaman nopeudella heitä kohti, mutta ennen kuin hän ehti tarttua Bettyyn, tämä astui taaksepäin, katsoi Beverly Chadsworthiin halveksien ja sanoi:

-Toivottavasti hänestä on teille iloa jatkossakin. Saatte pitää hänet.

Sitten hän käännähti ja harppoi kohti ulko-ovea.

Duncan saavutti hänet keskellä ravintolaa ja koetti tarttua hänen käsipuoleensa, mutta Betty riuhtaisi itsensä irti inhoten.

-Sappho, kuuntele minua, Duncan sanoi välittämättä siitä, että jokaisessa pöytäseurueessa oli laskettu ruokailuvälineet lautaselle ja keskitytty tähän näytelmään, joka aivan yllättäen kesken arkipäivän tarjosi samanlaista jännitystä kuin parhain elokuva.

-Älä milloinkaan enää kutsu minua sillä nimellä! Betty sähähti. -Äläkä milloinkaan enää koske minuun!

Ennen kuin Duncan ehti estää, Betty juoksi ovelle pelästynyt Mary perässään. Hän kuuli Duncanin kutsuvan itseään ja tiesi, että tämä saisi hänet kohta kiinni.

Mutta samassa Betty näki pysäkillä raitiotievaunun ja ryntäsi sitä kohti välittämättä siitä, ehtikö Mary mukaan. Hän hyppäsi viime hetkessä vaunun kyytiin sisarensa seuraamana ja putosi huohottaen istumaan lähimmälle penkille.

Viimeinen, mitä Betty näki raitiotievaunun kolistessa eteenpäin, oli hänen perässään pysäkille juossut Duncan, jota Beverly Chadsworth veti käsipuolesta takaisin kohti ravintolaa.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

46. Ilman selityksiä

Betty istui appensa vuoteen vieressä ja puristi käsiään yhteen, kuin olisi koettanut käsivoimin pitää muistot suljettuna jonnekin, mistä ne eivät koskaan nousisi esiin. Mutta hän ei kyennyt siihen. Ajatukset, joilla hänen ei ollut juurikaan tarvinnut kiusata itseään vuosikymmeneen, tulivat niin voimakkaina, että hän tunsi samanlaista kipua kuin tuolloin kauan sitten.

Miten usein Duncan oli kadonnut sinä kesänä! Toisinaan sanoen, ettei Bettyn tarvinnut odottaa, toisinaan vain häviten mitään puhumatta. Sinä kesänä, jolloin hän oli valvonut yksin iltaisin, toivonut ymmärtäneensä väärin, toivonut Duncanin olevan asioilla, tulevan kotiin selvänä, kaiken olevan kuin ennenkin.

Sen jälkeen, kun Ruth oli hakenut Duncanin pubista, tämä ei enää ollut lähtenyt muualle — mutta se oli ollut vielä pahempaa. Betty vapisi kauttaaltaan muistaessaan, miten Duncan oli istunut keittiössä pullo seuranaan, ja miten hän itse ei ollut saattanut käydä levolle, ennen kuin oli vierashuoneeseen kuullut, miten Duncan kompuroi yläkertaan ja odottanut niin kauan, että uskoi tämän varmasti nukkuvan, koska ei kestänyt katsella ja kuunnella tätä sellaisena.

Ei, hyvänen aika, hän ei saanut muistella sitä kesää. Varmasti Duncanilla oli jokin aivan asiallinen syy lähteä kaupungille, ehkä hän oli pyytänyt Alania kertomaan, mihin meni, mutta tämä ei ollut kuullut, tai...

Hyvä Jumala, millaista oli ollut miettiä, miten pärjäisi lasten kanssa yksin, sillä Duncanin kanssa hän ei pärjäisi!

Mutta varmasti nyt kaikki oli kunnossa. Ehkä appi oli pyytänyt jotakin, jota Duncan oli lähtenyt ostamaan, vaikkapa mentholpastilleja tai mitä mielitekoja sitä nyt sairaalle saattoi tullakin.

Elleivät muut ihmiset olivat ”sekaantuneet heidän asioihinsa”, minkä Betty oli koettanut niin sinnikkäästi estää, ei ihmettä olisi koskaan tapahtunut. Siitä päivästä lähtien, jolloin Fergus oli ”löylyttänyt” Duncania, tämä oli jatkanut omaa sotaansa päivän kerrallaan, koskaan luovuttamatta, silloinkaan, kun kiusaus oli suurin, kun häntä kutsuttiin ja houkuteltiin mukaan johonkin seurueeseen, kun häntä pyydettiin mukaan vanhan aseveljeyden nimissä tai muulla tavalla syyllistäen.

Mitä siis tänään oli tapahtunut? Kuka oli se tuttava, jota Alan ei edes tuntenut, mutta jonka kanssa Duncan oli kadonnut hetkeäkään miettimättä? Minne? Miksi? Entä jos Duncan lankeaisi? Mitä Betty tekisi? Miten hän selviäisi?

Ei, hän ei saanut ajatella pahinta. Hänen piti uskoa ja luottaa.

-Kas, Betty. John Fleming havahtui. -Taisin torkahtaa.

-Olisi ruokaa, Betty sanoi rukoillen mielessään, että hänen äänensä kuulostaisi normaalilta. Hyvä Jumala, jos hänen pahin pelkonsa toteutuisi, se tappaisi John-sedän — se tappaisi Elsie-tädinkin!

-Keittoa tietysti, herra Fleming ähkäisi. -Minulla ei ole niin paljon aikaa, ettenkö mieluummin käyttäisi sitä kunnon kyljyksen syömiseen.

-Tohtori on kieltänyt kaiken raskaan ruuan, Betty sanoi kärsivällisesti, auttoi appensa istuvaan asentoon ja nosti tarjottimen tämän syliin.

-Sanooko tohtori, että minä paranen, jos vältän raskasta ruokaa? John-setä tiedusteli. -Aivan niin! Mitä väliä sillä on, elänkö viikon pidempään vai…

-Ehkä sillä on väliä meille, Betty huomautti.

Herra Fleming naurahti käheästi ja tarttui hiukan vapisevalla kädellään lusikkaan.

-Minä olen aina pitänyt sinusta, hän tokaisi. -Älä välitä Elsiestä. Hän osaa olla vaikea jos tahtoo.

-Olen kuullut noin sanottavan jostakusta muustakin, Betty ilmoitti nenäkkäästi ja taitteli huovan siistimmin vuoteen jalkopäähän.

-Ja syytä on ollut! Sinä olet sietänyt poikaa — miten kauan?

-Meillä oli tapanina kaksikymmentäkaksivuotishääpäivä, Betty sanoi vähän värähtävällä äänellä. 

Olisiko heillä kaksikymmentäkolmevuotishääpäivää?

-Aivan niin. Herra Fleming lusikoi keittoa hetken ajatuksissaan. -Sinä teet Duncanille hyvää. Olet tehnyt siitä pitäen, kun hän tutustui sinuun.

-Olen iloinen, jos niin on, Betty sanoi ja järjesteli lehtiä pöydällä. Itsekseen hän mietti, mitä Duncanin isä sanoisi, kun hänen poikansa palaisi kotiin — jos palaisi ja milloin sitten palaisikin — sellaisessa kunnossa kuin…

-Me olimme Elsien kanssa hänestä huolissamme, herra Fleming sanoi puoleksi itsekseen. Lusikka oli jäänyt aivan kuin väsyneenä lepäämään lautasen reunalle. -Hän otti kaiken niin kevyesti, aivan kuin millään ei olisi ollut syvempää merkitystä tai arvoa. 

-Ei Duncan enää ole sellainen, Betty sanoi ajatellen, että ehkä tämä olisi selvinnyt sodasta paremmin, jos olisikin ollut.

-Ei olekaan. Ei ole ollut sen jälkeen kun... kun me äidin kanssa tajusimme, että hän oli löytänyt jonkun — sillä hän muuttui, rauhoittui — mutta kesti kauan, ennen kuin meille selvisi, kenestä on kysymys. Se taitaa olla ainoa kerta, jolloin Chrissy on malttanut pitää suunsa, sillä hän tiesi sinusta.

-Keitto jäähtyy, Betty muistutti lempeästi.

-Me olimme vähän järkyttyneitä. Sinähän olit samanikäinen kuin Chrissy, ja häntä me pidimme aivan lapsena… Me pelkäsimme, että olisit Duncanille vain yksi päähänpinttymä muiden joukossa, hänellä oli niitä aina joskus. Että hän loukkaisi sinua, rikkoisi sinut.

-En minä mene niin helposti rikki, mutisi Betty koettaen olla ajattelematta lauseen merkitystä tässä hetkessä ja Duncanin uusia ”päähänpinttymiä”.

Mutta John-setä ei kuullut.

-Aika kului, hän sanoi, -ja sitten me aloimme pelätä, että poika olikin tosissaan, liian tosissaan, ja menisi itse rikki! Kun sinä niin sinnikkäästi torjuit hänet kerta toisensa jälkeen, oli helpotus, kun hän lähti Amerikkaan Teddyn luo. Minä… minä myönnän, että… toivoin hänen jäävän sinne. Minä toivoin, että Beverly saisi Duncanin unohtamaan, ja olisihan tyttö ollut hyvä kauppa materiaalisestikin ajatellen. Hän peri koko Teddyn omaisuuden, kustantamon ja kaikki. Vaikka eipä siitä perinnöstä pitkää iloa ollut…

-Älä puhu niin paljon, Betty nuhteli vavahtavalla äänellä. Hän ei tahtonut kuulla sanaakaan niistä ”suunnitelmista”, joista Duncan oli jotakin lipsauttanut toissa syksynä. -Syöhän nyt.

-Sinä pelastit Duncanin hengen. Kun hän katosi Valloissa. John Fleming katsoi Bettyyn vetisin harmain silmin. -Ja toisen kerran, kun veit hänet Ylämaalle, pois tämän kaupungin savusta. Ja kolmannen kerran, kun hän karkasi hunneilta ja tuli linjojen yli vain päästäkseen sinun luoksesi. Ja vielä sodan jälkeenkin, kun hän…

-Ellet jaksa syödä, minä voin kyllä syöttää, Betty sanoi nopeasti.

Herra Fleming huokasi äkkiä syvään ja nojautui tyynyihin, ja Betty istuutui vuoteen laidalle ja alkoi syöttää häntä kuin pikkulasta. Oli jollakin tavalla lohduttavaa olla hyödyksi, auttaa jotakuta, sillä häntä sekä hämmensivät apen yhtäkkiset lempeät sanat että puistatti kauhu tulevasta.

-Minä taidan… nukkua taas vähän, John Fleming mutisi, kun Betty nosti tarjottimen viedäkseen sen pois. -Väsyttää.

-Joku tulee tänne istumaan, Betty sanoi. -Lepo tekee hyvää.

Muut olivat jo syöneet, Alan oli palannut myymälään ja Chrissy ja Lorna tiskanneet astiat. Betty laski tarjottimen keittiön tiskipöydälle ja otti lieden lämpölevyltä oman annoksensa. Hänen ei ollut vähääkään nälkä, mutta syömättä hän ei kestäisi sitä, mikä pahimmassa tapauksessa oli tuleva.

-Me menemme nyt kotiin, sanoi Chrissy. -Soittakaa, jos tapahtuu jotakin. Muuten tulen taas huomenna.

-Kyllä me selviämme, hänen äitinsä sanoi ja suuteli häntä. -Lorna, et kai aio illalla tanssimaan?

-Tietysti aion, isoäiti! tyttö nauroi iloisesti. -Olen jo sopinut Andyn kanssa.

-Lapsi kulta, isoisäsi on kuolemaisillaan!

-Mutta minä en ole! Isoisä sanoi minulle, että ruumiinvalvojaisia on turha pitää elävälle.

-Lorna, Chrissy sanoi nuhdellen, -älä puhu tuolla tavalla! Tietystikään sinä et lähde tanssimaan, ja Andyn pitää käsittää se. Mennään nyt, Malcolm palaa yliopistolta pian.

He lähtivät, vaikka Betty olisi hartaasti toivonut heidän jäävän. Mitä hän tekisi, jos Duncan tulisi…

Iltapäivä kului. Betty soitti kotiin, ja häntä vavisutti kuulla rouva Wallacen reipas, rohkaiseva ääni. Mitä tämä sanoisi, kun kuulisi…

Samassa ovikello soi. Elsie-tädin mennessä avaamaan Bettyn sydän hypähti kurkkuun, sitten se putosi alas vatsanpohjaan ja alkoi hakata niin, että häneen koski. Kauhistusta seurasi helpotus. Odotus oli vihdoin ohi, nyt hän tietäisi…

-Anteeksi, että karkasin sillä tavalla, Duncan sanoi ja astui sisään. -Sanoiko Alan, että lähdin?

Hän oli selvä. Hän oli selvä, Jumalan kiitos! Bettyn polvet pettivät ja hän putosi istumaan jakkaralle puhelimen viereen. Painajainen ei sittenkään alkanut, kaikki oli hyvin!

-Missä sinä olet ollut! hän parahti.

-Se oli eräs… vanha tuttava, joka tarvitsi apua. Perintöasioita ja sellaista, lupasin vilkaista papereita. Duncan kääntyi ripustamaan päällysvaatteitaan naulakkoon. 

Hänen oli täytynyt hakea takkinsa ja hattunsa silloin, kun Betty oli lounaspöytää kattaessaan kuullut jonkun käyvän eteisessä. Miksei Duncan ollut sanonut mitään lähdöstään? Kun hän oli erikseen maininnut menevänsä alas myymälään, miksi hän ei ollut vaivautunut kertomaan menevänsä kaupungille?

-Tällä tavalla? Yhtäkkiä? Betty kysyi.

-Kuka tuttava? rouva Fleming kysyi.

-Ei kukaan, jonka sinä tuntisit, äiti.

-Vai niin. Elsie-täti tuhautti nenäänsä. -No, sinun on varmaan nälkä.

-Ei ole, me söimme lounasta. Nukkuuko isä? Jos minä menen istumaan sinne. Chrissy on kai jo lähtenyt?

Ja Duncan meni, sulki makuuhuoneen oven takanaan, sen kummempia selittämättä. Betty jäi tuijottamaan hänen jälkeensä, kääntyi ja kohtasi anoppinsa katseen, jossa oli jotakin pelästynyttä.

-On aina mukavaa… tavata vanhoja tuttavia, Elsie-täti sitten mutisi.

Duncan oli hiljainen ja mietteliäs koko illan. Betty hillitsi kielensä eikä kysynyt mitään, vaikka hänen teki mieli ottaa miestä hartioista ja ravistella tätä pelästyksensä vuoksi. Duncan oli tullut kotiin selvänä, ja se oli pääasia. Millään muulla ei ollut väliä. Ei millään.

Aamuyöstä Betty havahtui levottomasta unestaan ja näki, että Duncan makasi kädet ristissä pään alla, täysin valveilla, ja tuijotti kattoon. Yleensä Duncan nukkui aina sikeästi silloin, kun Flanderin muistot eivät palanneet kiusaamaan häntä uniin. Mutta oliko ihme, jos Duncan nyt valvoi. Hänen isänsä loppu oli lähellä, ja varmaankin myös pelkästään oleskelu tässä asunnossa ja huoneessa, jossa hän oli viettänyt poikavuotensa, herätti monenlaisia ajatuksia ja muistoja — saati vanhan tuttavan tapaaminen. Suotakoon ne hänelle! 

Ja niin Betty puristi omat silmänsä kiinni ja makasi liikahtamatta paikallaan, vaikka milloin tahansa muulloin olisi kysynyt Duncanilta, mikä oli hullusti, jos olisi tavannut tämän valvomasta.

Aamulla Duncan sanoi soittavansa puhelun ja veti eteisen oven kiinni, kun Betty istui vielä aamiaisella anoppinsa kanssa ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Betty oli vähällä kysyä, kenelle Duncan soitti, sillä kotona heillä oli aina tapana ohimennen mainita, kenelle menivät soittamaan tai kuka oli soittanut. Mutta tällä kertaa hän puri huultaan eikä kysynyt mitään. Duncan oli tullut kotiin selvänä, ja se riitti. Tämä kertoisi kyllä, jos olisi jotakin kerrottavaa. 

Yö oli ollut levoton, John-setä oli tarvinnut lääkettä useampaan kertaan. Betty oli aikonut sinä päivänä lähteä Maryn kanssa ostoksille, mutta arveli, ettei nyt voisi, sillä hänen piti päästää Elsie-täti lepäämään.

Samassa Duncan tuli ruokailuhuoneeseen. Hän oli vaihtanut siistimpään pukuun, jonka Betty oli heittänyt kotona matkalaukkuun siltä varalta, että heidän vierailunsa venyisi.

-Menen asioille, hän sanoi. -En tule lounaalle, älkää odottako. Mutta lupaan olla kotona viimeistään teeaikaan.

Betty katsoi hänen asuaan ja äännähti harmistuneena. Hän oli pakannut Duncanille mukaan kylläkin puhtaan ja silitetyn, mutta korjaamista odottavan paidan. Miten huolimatonta! Mutta hän oli ollut niin pelästynyt Chrissyn puhelusta, ettei ollut ajatellut selkeästi.

-Sinun paidastasi puuttuu nappi, hän sanoi. -Et voi lähteä kaulus tuolla tavalla repsottaen!

-Ei se näy solmion alta, Duncan sanoi kärsimättömästi. -Älä rupea nyt etsimään…

-Ompele se kiinni parilla pistolla, Betty, rouva Fleming neuvoi. -Minä teen niin usein Johnille, hän on aivan mahdoton hukkaamaan nappeja. Kyllä, Duncan, minä tiedän, että joudut ratkomaan sen illalla, kun riisuudut, mutta siihen mennessä me etsimme varanapin.

Kärsivä ilme kasvoillaan Duncan odotti, kun Betty juoksi hakemaan anoppinsa ompelurasian ja kiinnitti paidankauluksen muutamalla pistolla.

-Mistä sinut saa kiinni, jos… hänen äitinsä aloitti.

-Ei mistään, Duncan sanoi nopeasti. -Ei mistään. En minä usko, että mitään tapahtuu. Isä nukkuu nyt rauhallisesti.

Hänen huulensa hipaisivat Bettyn poskea, sitten hän oli mennyt.

-Hyvä tavaton, rouva Fleming mutisi ajatuksissaan, -poika on yhtä levoton kuin…

Samassa hän vilkaisi Bettyyn ja nielaisi lauseen lopun.

-Sopisiko sinulle, että menet kaupungille vasta iltapäivästä, hän sitten sanoi. -Tiedän, että olet sopinut sisaresi kanssa, mutta…

-Ei toki, voin siirtää sitä huomiseen. Ei se ole mitään tärkeää.

-Höpsis. Anna minun nukkua pari tuntia, sitten kyllä jaksan taas. Chrissyhän tulee joka tapauksessa aamupäivän aikana. Elsie Fleming nousi. -Mutta voisinko pyytää, että veisit samalla vähän vaatteita pesijälle? Olen pakannut korin valmiiksi. Jos sinulla on sinne jotakin lisättävää, laita vain mukaan.

-Kun Duncan kerran vaihtoi pukua, toisen voisi pesettää, Betty sanoi keskittäen täysin kaiken huomionsa tämän tärkeän, arkisen seikan pohdintaan. -Se on varmasti likainen, hän on pitänyt sitä töissä pitkään ja hyppäsi se yllään junaan.

-Laita se mukaan. Pesijä on nopea, vaatteet saa yleensä takaisin parissa päivässä. Jos minä nyt menen vähäksi aikaa pitkälleni.

Betty jäi yksin pöydän ääreen. Hänen olonsa oli oudon hermostunut, aivan kuin jotakin hirvittävää onnettomuutta aavistava, vaikka hän koetti torjua tuollaiset tunteet. Päättäväisesti hän joi teekuppinsa tyhjäksi, korjasi aamiaisastiat, vei ne keittiöön ja tiskasi pois.

Soitettuaan Marylle ja siirrettyään heidän tapaamisensa iltapäivään hän meni siihen vierashuoneeseen, johon he olivat majoittuneet. Viereisessä huoneessa, Chrissyn entisessä, Elsie-täti toivottavasti oli saanut unen päästä kiinni.

Betty vaihtoi ylleen siistimmän leningin kaupungille lähtöä varten, sitten hän kokoili kasaan vaatteita, jotka kannattaisi pesettää nyt, kun siihen kerran oli mahdollisuus. Heidän lähtönsä kotoa oli ollut niin nopea, ettei pakkaamiseen ollut jäänyt juurikaan aikaa, joten ei ollut ihme, että hän oli ottanut Duncanille napittoman paidan. Hän vei oman leninkinsä, muutamia alusvaatteita ja Duncanin puvun keittiöön, jonka nurkassa pesijälle menevä kori odotti.

Ollessaan käärimässä vaatteita koriin Betty muisti, ettei ollut tarkistanut taskuja. Kuten aina tässä tilanteessa, hänen mieleensä tuli muisto eräästä toisesta hetkestä kauan sitten, jolloin hän oli tarkistanut Duncanin takin taskuja — mutta tällä kertaa muisto ei saanut häntä hymyilemään. Miksi ei?

Duncanin takintaskut olivat tyhjät, mutta housuntaskussa oli likainen nenäliina.

Ensiksi Betty luuli, että Duncanin nenästä oli tullut verta ja tämä oli niistänyt nenäliinaansa. 

Sitten hän tajusi, etteivät nuo ruosteenpunaiset tahrat olleet verta. Ne olivat huulipunaa. Ja jäljet nenäliinassa olivat täsmälleen sellaisia, joita syntyy, kun mies pyyhkii huulipunatahrat kasvoiltaan naista suudeltuaan.