maanantai 30. marraskuuta 2015

79. Kevätiltana puutarhassa

-Täytyy sanoa, etten olisi Eliza-tädista uskonut, Faith ilmoitti huvittuneena teepöydässä. -Eihän hän minun tietääkseni laita kotonaan tikkua ristiin, ja nyt hän on auttamassa Jennie-tätiä!

-Ei kukaan ole väittänyt, että hän tekisi Jennie-tädin luona taloustöitä, äiti huomautti. -Eliza-täti rakastaa lapsia ja hoitaa pikkuiset. Jennie pystyy kyllä keittämään ja sellaista, kunhan hänen ei tarvitse kävellä paljon.

-Minä voisin mennä avuksi, Faith jatkoi. Hän piti keitto- ja käsityökurssiensa innostamana itseään nyt varsinaisena kotitalousasiantuntijana.

-Ei, sanoi äiti. -Ei siellä nyt tarvita muita. Kyllä he selviävät.

-Mutta minä ehtisin…

-Faith, sanoi isä, -etkö sinä kuule mitä äitisi sanoo? Juo teesi äläkä väitä vastaan.

Faith näytti loukkaantuneelta ja mätti kuppiinsa neljä lusikallista sokeria.

-Minä olen sentään kihloissa, hän mutisi, aivan kuin se olisi todistanut jotakin.

Grace katsoi äitiin. Tämä ei ollut oma hilpeä itsensä — eikä tietysti voinutkaan, kun Jennie-täti parka oli loukannut jalkansa. Mutta jotakin outoa äidissä oli. Ja isässä samoin. He näyttivät kumpikin siltä, kuin joku olisi ollut sairaana vakavasti, ei vain murtanut varpaansa, joka paranisi muutamassa viikossa.

-Nyt pitäisi olla se diakonissa, hän sanoi. -Silloin Eliza-tätiä ei olisi tarvittu.

-Siinä sinä olet kyllä oikeassa, äiti myönsi. -Olen puhunut asiasta seurakunnan naistoimikunnassa, mutta he ovat niin kauhean vanhanaikaisia. Kuulemma naimaton nainen resuamassa talosta toiseen ei tekisi hyvää tämän kaupungin moraalille! Minä koetin sanoa, ettei se ole sen kummempaa kuin kätilö Ruskinin kierrokset, mutta rouva Morrison varsinkin on tiukka.

-Hän tahtoo olla tämän kaupungin laupeudensisar, isä mutisi. -Eikö Alice pidä sinun puoliasi?

-Toisinaan, sanoi äiti monimielisesti. -En voi joskus olla katumatta sitä, että muutimme Edinburghista. Siellä ei tiedettäisi naapureista mitään.

-Muutammeko me Edinburghiin? huusi Moira ihastuneena. -Sitten minä saan leikkotukan, kuten kaikki kaupunkilaistytöt!

-Ei, sanoi isä. -Emme muuta etkä saa. Äiti puhuu nyt mahdottomia. Syökää ruokanne ja lukekaa läksynne ja painukaa tiehenne, jotta me saamme iltarauhan!

He nauroivat isälle, kuten tarkoitus oli, mutta söivät ripeästi päästäkseen nopeasti läksyjen kimppuun ja sen jälkeen vapauteen, sillä toukokuun ilta oli ihana.

Gracella oli tiskivuoro, joten hän ehti viimeisenä tarttua kirjoihinsa. Huomenna olisi geometrian koe, ja se kauhisti häntä. Axel oli tarjonnut hänelle apuaan, mutta Grace oli kieltäytynyt. Hänen oli pakko alkaa ymmärtää asioita itse, ilman että Axel selitti kaiken, tai että hän opetteli kirjan esimerkit ulkoa ja toivoi opettajan käyttävän niitä kokeessa.

Oli niin kaunista, että Grace ei tahtonut sulkeutua iltapäiväauringon kuumentamaan tyttöjen huoneeseen. Sen sijaan hän perusti leirinsä puutarhapöydän ääreen verannan lähelle. Sisältä kuului riemukkaita ääniä ja askelten kopinaa — Evan ja Walter olivat jo selvinneet läksyistään ja pian mekastivatkin ovesta ulos matkalla ongelle. Kohta Moirakin syöksyisi pihalle, ellei olisi unohtunut jonkin tyttökirjan ääreen. Faith oli jo aikaa kadonnut Dugaldin kanssa kaupungille.

Grace työnsi sormet korviinsa ja tuijotti geometriankirjan aukeamaa, jolla auringonsäteet leikkivät. Hänen oli tajuttava tämä. Se ei voinut olla mahdotonta. Axel ymmärsi nämä asiat, ja Gordon, ja Jane, ja Cora. Jopa Maisie, vaikka tämä totisesti ei ollut mikään ruudinkeksijä. Hän ei voinut olla niin paljon tyhmempi!

Tyttö havahtui kirjansa äärestä, kun portti narahti.

-Iltaa, Grace, sanoi Sean-setä. -Ovatko vanhempasi kotona?

-Ovat, sanoi Grace ja nousi niiamaan, kuten hän oli tottunut tekemään rehtorille koulussa. -Walter ja Evan menivät ongelle, mutta Moira on vielä kotona.

-Minä menen sitten rantaan, ilmoitti Niall ja kääntyi saman tien kannoillaan. Hupsut pojat! Aina heidän piti päästä kaloja narraamaan, vaikka äiti ei edes yhtään pitänyt niiden perkaamisesta.

-No, me menemme sisälle, sanoi Sean-setä ja johdatti Catrinan edellään portaita ylös.

Grace upposi taas kirjaansa sen ilahduttavan tietoisuuden vallassa, että todennäköisesti he kohta saisivat ylimääräisen teekupposen ja Walkersin tehtaan pikkuleipiä. Rouva Wallace olisi saanut uuden sydänkohtauksen, jos olisi tiennyt, että Koivurannan vieraille tarjottiin nykyään kaupan leivonnaisia, mutta äiti oli ilmoittanut, ettei aikonut kaiken hyvän lisäksi leipoa vielä vierasvaraakin.

Sisältä kuului puhetta ja, aivan oikein, lupaavaa astioiden kilinää. Sean-setä oli arvatenkin istuutunut keittiön pöydän ääreen, koska yhtäkkiä Grace kuuli avoimesta ikkunasta selvästi, miten tämä sanoi, aivan kuin olisi puhutellut tuhmaa oppilasta:

-Kertokaapa nyt minulle, mitä oikein on tekeillä.

-Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti, ja Grace olisi voinut vannoa, että hän kuulosti hermostuneelta.

Kuului narahdus, ja Grace arvasi, että Sean-setä nojautui taaksepäin tuolissaan. Niin hän aina teki kansliassakin, kun oppilas oli joutunut puhutteluun.

-Eliza katoaa yhtäkkiä tuolla tavalla! Lily sanoo, että rouvan on pitänyt lähteä Glen Longiin — mutta ei lopulta uskalla olla varma, oliko asiasta soittanut henkilö rouva itse — ja kun minä soitan Murraylle, Jennie käytännöllisesti katsoen kieltäytyy pyytämästä Elizaa puhelimeen. Sanoin, että voisimme mennä sunnuntaina käymään, mutta hän suorastaan torjui ajatuksen.

-Elizaa tarvitaan siellä, äiti sanoi, ja nyt Grace oli varma, että tämä melkein änkytti. -Jennien jalka…

-Mitenkä minusta tuntuu, että Jennien jalassa ei ole sen enempää vikaa kuin minunkaan! Sean-sedän ääni kohosi.

-Väitätkö sinä, että Betty valehtelee? kuului isä sanovan moittivasti.

-Kutsukaa sitä miksi haluatte. Mutta minä olen elänyt Elizan kanssa toistakymmentä vuotta ja tiedän, että hän ei totisesti ole syntynyt tähän maailmaan muita varten. Minä en usko, että hän lähtisi yhtäkkiä kauas maaseudulle hoitamaan suuren viljelijäperheen taloutta, vaikka hänen sisarensa olisi kuolemantaudissa!

Grace oli unohtanut geometrian täysin. Hän oli aavistanut, että jokin asia oli hullusti!

Keittiössä oli hetken hiljaista, sitten äiti sanoi epävarmasti:

-Ihmiset muuttuvat.

-Mitä on tekeillä? Sean-sedän ääni oli yhtäkkiä rukoileva. -Älkää nyt vain sanoko, että…

Oli taas hiljaista, sitten setä jatkoi äkkinäisesti, aivan kuin olisi pakottanut sanat suustaan:

-…eihän hän ole mennyt tekemään… typeryyksiä?

-Eliza tekee useimmiten typeryyksiä, isä sanoi, ja hänen äänensä oli luonnottoman levollinen, samanlainen kuin silloin, kun äiti oli ollut sairaalassa Walterin synnyttyä, ja Grace oli kysynyt, milloin tämä tulisi kotiin.

-Minun pitää tietää! Onko hänellä — joku — josta on — seuraamuksia?

-Mitä sinä puhut? äiti puuskahti.

-Kyllä sinä tiedät! Viimeksi hänet lähetettiin tällä tavalla yhtäkkiä tiehensä, kun — kun oli paljastunut, että…

-Herra varjele, ei! äiti parahti. -Ei, Sean, miten sinä saatat edes kuvitella…

-Mitä muuta minä voisin kuvitella? Hän oli jo eilen outo, ja tänään hän sitten katoaa, ja te — te kaikki valehtelette minulle!

Grace ei tohtinut edes hengittää, etteivät aikuiset huomaisi hänen läsnäoloaan ja sulkisi ikkunaa. Hänen sydäntään kouristi. Sean-setä parka!

Pitkän hiljaisuuden jälkeen isä sanoi:

-Meidän pitää kertoa hänelle, Sappho.

-Niin mutta…

-Onko sitten parempi, jos hän kiihdyttää itseään turhilla epäluuloilla? Sean, mitään sellaista, mitä sinä kuvittelet, ei ole tapahtunut.  

-Mitä sitten…

-Minä kerron, äiti kuului sanovan surkealla äänellä. -Mutta Sean, sinun pitää luvata, että koetat olla rauhallinen. Onko sinulla lääkkeet mukana?

-Aina, sanoi setä, ja hänen äänensä oli vähän tyly. -Mitä se on?

Tarina, jonka äiti kertoi, sai Gracen kutistumaan kokoon puutarhapenkillä. Miten traagista, miten romanttista, miten hirvittävää! Voi Eliza-täti parkaa, voi Sean-setä parkaa, voi Niall-parkaa — ja Catrinaakin! Miten tuo amerikkalainen saattoi! Miten uskollisesti Eliza-täti oli häntä muistanut, ja hän…

Grace tunsi räjähtävää raivoa. Sellaisiako miehet olivat!

Ei, eivät kaikki. Eivät kunnon miehet. Ei Sean-setä. Sillä kun äiti lopetti selostuksensa, oli taas hetken hiljaista. Sitten setä sanoi:

-Eliza-rukka. Kiitos, että lähetitte hänet pois. Tyttö on paljon herkempi kuin monet aavistavat, ja hänen pitää saada olla nyt rauhassa.

Tyttö! Grace hymyili itsekseen. Eliza-tätihän oli ikivanha, yli kolmenkymmenen!

-Mutta minä en ymmärrä, minkä tähden te ette kertoneet minulle. Tietystikään tästä ei pidä hiiskahtaa kaupungilla, rouva Munro halkeaisi ja rouva Saunders repeäisi. Mutta miksi te valehtelitte minulle?

-Voi Sean kulta, äiti mutisi. -Me… Me tiedämme, että sinua pitää säästää mielenliikutuksilta!

-En toki ole niin heikko, etten kestäisi uutisia vaimoni terveydentilasta!

-Ei, emme me sitä ajatelleetkaan, vaan…

Grace arvasi, että äiti katsoi anovasti isään, sillä isä sanoi:

-Betty on ollut aika järkyttynyt siitä tosiasiasta, että… Eliza on kaikki nämä vuodet ajatellut… sitä miestä. Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet tehnyt hänen ja Niallin hyväksi. Ja että… se tieto olisi sinulle liikaa.

Yhtäkkiä Sean-setä naurahti — lyhyesti ja pistävästi.

-Liikaa? Kuvitteletteko te sitten, etten minä ole tiennyt? Etten ole kohta viidentoista vuoden ajan ymmärtänyt olevani vain hätävara, ajopuu, joka pitää hänet pinnalla virran pyörteissä, vaikka itse asiassa hän tahtoisi kiivetä veneeseen. Totta kai minä olen tiennyt, että hän ajattelee sitä miestä!

-Voi Sean, äiti mutisi.

-Myönnän, että kun Catrina syntyi, minä toivoin vähän aikaa ihmeen tapahtuneen. Mutta tiesinhän minä, ettei niin olisi. Minä rakastan sinun sisartasi, Betty. Ja minä tiedän oikein hyvin, ettei hän voi koskaan rakastaa minua. Hän on seikkailijatar, nälkäinen elämälle, kokemuksille, ylellisyydelle — minä olen koettanut tarjota hänelle kaikkea sitä aina kun olen saattanut, jotta hän jaksaisi elää turvallisen ja ikävän maalaiskoulun rehtorin puolisona! Sillä niin kauan kuin hän tahtoo olla kanssani, niin kauan kuin hän ei hylkää minua, minä tyydyn osaani.

-Voi Sean, äiti sanoi uudestaan, ja hänen äänensä värisi.

-Se kuulostaa tietysti säälittävältä. Mutta minä tein viisitoista vuotta sitten valintani. Tahdoin hänet ja sain hänet. Vaikkakaan en niistä syistä, joista joskus unelmoin, ja vaikkakin olosuhteissa, joihin en koskaan olisi toivonut hänen joutuvan, sain kuitenkin. Mutta minä en omista häntä ja hänen ajatuksiaan.

-Tarkoitatko sinä, sanoi Duncan, -että sinä todellakin olet tiennyt hänen koko ajan…

-Tarkoitan. Ei hän ole sitä sanonut, mutta enhän minä ole tyhmä. Tietysti olen ollut pahoillani siitä, että se mies kaiken tämän jälkeen on hänen mielessään. Tietysti minuun koskee ajatella, että kaikessa minua verrataan tuohon unelmasankariin ja jään aina toiseksi. Mutta minkä minä sille voin! Onhan vihkitodistus kuitenkin ollut minun puolellani, ja itsekin ajattelin, että mies kaatui sodassa, eikä hänestä enää koskaan kuulla. Olisin toivonut, että… ettei Elizan olisi tarvinnut kokea tätä.

-Haluatko sinä hänet kotiin? äiti kysyi katuvaisesti.

-En. Hänen on nyt parempi Jennien suojassa, jos tämä vain jaksaa. Koetan peitellä asiaa lapsilta ja kaupunkilaisilta. Annetaan hänen olla rauhassa. Ja jos… jos hän sitten tahtoo tulla takaisin…

Oli taas pitkään hiljaista. Grace kietoi käsivarret ympärilleen kuin häntä olisi palellut, vaikka kevätilta oli suloisen lämmin. Hän ei ollut koskaan osannut kuvitella mitään tällaista Eliza-tädin kohdalla. Täti oli ollut aina niin kaunis ja hilpeä ja kevytmielinen, aivan kuin hänen elämässään ei olisi huolen häivää, aivan kuin hän ei koskaan murehtisi mitään. Ja totuus oli tämä!

-Kyllä hän tulee, sanoi isä, ja taas tämän ääni oli vähän liian rauhallinen. -Hän saa surra surunsa Murraylla ja palaa kuin ei mitään olisi tapahtunut.

-Toivottavasti, Sean-setä sanoi hiljaa.

-Sean! äiti napautti yhtä terävästi kuin silloin, kun Walter oli kuullut uusia sanoja isoilta pojilta ja tiedustellut viattomana niiden merkitystä illallispöydässä. -Et kai sinä kuvittele, ettei hän tulisi?

-Mistä minä tiedän. Tähän asti olen luottanut siihen, että minä kelpaan, koska amerikkalaista ei ole — mutta nyt…

-Kuuntele itseäsi, hyvä mies, isä sanoi. -Voisit käyttää kesälomasi kirjoittamalla kioskikirjoja! Totta kai Eliza tulee takaisin. Miksi hän lähtisi naimisissa olevan miehen perään, joka ei edes muista häntä?

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus, aivan kuin Sean-setä olisi puntaroinut tätä mahdollisuutta ja sen todennäköisyyttä.

-Kiitos, setä sitten sanoi vähän töksäyttäen. -Kiitos, että huolehditte Elizasta. Tämä oli varmaan viisain järjestely, ja minä koetan jättää hänet rauhaan.

-Jennien jalka paranee kuudessa viikossa, mutta jos se ei riitä, hän saattaa loukata jonkin muun ruumiinosan, äiti sanoi totisena.

Yhtäkkiä Sean-setä naurahti.

-Jennie-parka! Kahdeksan lapsen lisäksi hän joutuu huolehtimaan vielä Elizastakin.

-Eliza osaa olla halutessaan hyödyksi, äiti huomautti. -Minä uskon, että hän saa ajatuksensa järjestykseen siihen mennessä, kun koulu loppuu.

-Entä ellei…

-Shh, sanoi äiti. -Eliza ei ole tyhmä, Sean.

-Ei, sitä hän ei ole, Sean-setä myönsi. -Kiitos. Ja tunnustettakoon, että minä toivon Lilyn pysyvän meillä nyt jonkin aikaa — Eliza ei ole kauhean hyvä palvelusväen kanssa.

-Minä tiedän, äiti sanoi.

Tuoli kolahti.

-Minä menen nyt — ei, kiitos vain, en jää teelle. Älä huuda Catrinaa alas, Betty. Jos lähetette lapset kotiin illallisaikaan, olisin tyytyväinen. Minun — minun pitää saada olla nyt vähän aikaa yksin.

Grace ehti tuskin ajatella, että hänen puolestaan pitäisi livistää ylös koivuun piiloon, kun ovi jo avautui ja Sean-setä ja isä astuivat ulos. Koska hän ei ehtinyt piiloutua, hän istui pöydän ääressä niin hiljaa kuin kykeni, eikä häntä huomattu. Isä käveli sedän kanssa portille, ja he puhelivat keskenään, mutta niin hiljaisella äänellä, ettei Grace voinut kuulla sanaakaan. Sitten isä taputti Sean-setää hartioihin, ja tämä painoi hatun päähänsä ja meni.

Kävi täsmälleen kuten Grace oli pelännytkin: palatessaan takaisin isä näki hänet.

-Gracie? Mitä sinä siinä teet?

-Luen kokeisiin, Grace sopersi.

-Oletko sinä istunut siinä kauankin?

Grace olisi tahtonut valehdella, mutta ei voinut.

-Minä kuulin kaiken, hän tunnusti.

Isä seisoi hetken hiekkakäytävällä kädet taskuissa, sitten hän tuli lähemmäksi ja istui penkille pöydän toiselle puolen.

Hetkeen kumpikaan ei puhunut mitään. Isä katseli Gracea, aivan kuin olisi miettinyt jotakin, ja Grace katseli isää. 

Yhtäkkiä hän tajusi, että isän piirteet olivat viime aikoina aivan kuin terävöityneet. Hänen leuassaan oleva vino vako, jonka hän oli saanut pikkupoikana vedettyään tietosanakirjasarjan päälleen isoisän myymälässä, näkyi selvemmin kuin ennen. Harmaat alueet isän hiuksissa olivat laajentuneet, vaikka ohimossa olevan arven päällä roikkuva hiustupsu oli edelleen sinnikkään punainen. Isä hieroi oikeaa käsivarttaan, kuten hän teki aina huonon ilman edellä tai silloin, kun oli syvissä ajatuksissa. Paidanhihan suojassa oli toinen pitkä arpi, ja nyt Grace tiesi, mistä nämä haavat olivat tulleet.

Lopulta isä avasi suunsa.

-Miten paljon sinä ymmärsit siitä, mitä kuulit?

Grace punastui.

-Kaiken, hän tunnusti. -Minä… kuulin taannoin Kuusikukkulalla, kun äiti ja Anna-täti puhuivat… Niallista.

Isä naurahti.

-Sinäkin, Brutukseni! Sinähän olet kohta kuin Moira, joka ”sattuu kuulemaan” asioita milloin missäkin. Äläpä yhtään näytä loukkaantuneelta! Sinulla on kummallinen lahja joutua salakuuntelijan paikalle.

-Niin kai, Grace mutisi.

Isä vakavoitui.

-Ymmärrät toki olla vaiti? Niall ei tiedä mitään… tästä asiasta, eikä Catrina tietysti liioin.

-Tietävätkö… Faith ja isot pojat?

-Heille ei ole kerrottu mitään, mutta en tiedä, arvaavatko he jotakin. Virallisesti kukaan muu ei tiedä, ja annetaan asian olla niin. Minä luotan sinuun, Gracie.

Grace nyökkäsi ujosti. Tuntui juhlalliselta kuulla isän puhuvan tuolla tavalla.

Isä oli taas hetken hiljaa ja katseli oikean kätensä sormia, joita hän sulki nyrkkiin ja avasi hitaasti, aivan kuin olisi ihmetellyt, että kykeni siihen. Grace ajatteli hajamielisesti, että äiti oli varmaankin mennyt pois keittiöstä, koska tämä olisi ilman muuta tullut ulos, jos olisi kuullut heidän puhuvan.

-Kuulehan, Gracie, isä sanoi hiljaa. -Sinun Eliza-tätisi oli aivan tavallinen tyttö — ehkä vähän muita iloluontoisempi, mutta aivan tavallinen kiltti tyttö. Häntä oli kasvatettu ja neuvottu kuten ketä tahansa nuorta tyttöä. Mutta hän ei kuunnellut ohjeita, vaan teki virheen, joka… joka olisi voinut tuhota hänet kokonaan, ellei… ellei Sean olisi kaikesta huolimatta mennyt hänen kanssaan naimisiin.

-Sean-setä pitää hänestä kai kauhean paljon, Grace huomautti.

-Aivan varmasti. Sellaisia miehiä kuin Sean Ramsay ei ole kuin yksi tuhannesta. Tädilläsi kävi käsittämätön onni, ja minä totisesti toivon…

Isä puri huultaan, aivan kuin olisi unohtanut, että puhui Gracelle, ja aikonut sanoa jotakin, mitä olisi katunut.

-No niin, hän sitten jatkoi. -Minä vain yritän sanoa, että sinä olet kohta aikuinen ja ymmärrät jo paljon asioita. Siksi minä toivon, että sinä ymmärrät senkin, minkä tähden me äidin kanssa koetamme neuvoa ja ohjata teitä lapsia ja valvoa teidän tekemisiänne. Me toivomme, että teidän elämäänne ei pääse pilaamaan mikään sellainen virhe, joka voidaan välttää järkeä käyttämällä.

-En minä tekisi koskaan typeryyksiä, Grace huomautti vähän moittien.

-Monet pojat pitävät sinusta, eikö niin? isä sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut. -Niin täytyy ollakin, sillä sinä olet sievä ja herttainen tyttö.

Grace alkoi tiuskaista, että hän viis veisasi mistään pojista, mutta muisti yhtäkkiä, miten lähellä oli ollut, ettei Axel…  

Onneksi isä ei tuntunut huomaavan, että hän punastui taas.

-Kun pitää jostakin ihmisestä oikein kovasti, on joskus vaikeata odottaa, isä sanoi. Hän katsoi edelleen sormiaan, jotka tekivät rytmikästä avautuvaa ja sulkeutuvaa liikettä, aivan kuin puristaen näkymätöntä palloa. -Kuten tiedät, minä kosiskelin äitiäsi kauan, ennen kuin hän lopulta suostui minulle. Ne olivat pitkiä vuosia, Gracie. Pitkiä ja turhauttavia vuosia. Monta kertaa minä mietin, olisiko ollut parempi luopua tavoittelemasta kuuta taivaalta ja ottaa vastaan se, mitä maan päällä tarjottiin.

-Teitkö sinä typeryyksiä, isä? Grace kysyi haltioituneena muistaessaan, mitä isoäiti oli kertonut hänelle valokuva-albumien ääressä.

Isä alkoi nauraa.

-Ei, hän sanoi, -en tehnyt — en enää silloin! Sillä aina, kun tällainen kiusaus tuli, muistin tahtovani olla äitisi arvoinen. Enkä ole katunut sitä, että odotin. En tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä yritän sanoa. Tarkoitan, että jos tuntee kiusausta tehdä asioita, jotka järjellään ja sydämessään tietää vääräksi ja saamiensa neuvojen vastaiseksi, kannattaa odottaa. Kun ei syöksy päätä pahkaa seikkailuihin, vaan odottaa, vaikka hetkenkin, asiat saavat oikeat mittasuhteet. Jos sinun Eliza-tätisi olisi malttanut odottaa vaikka vain päivän…

-Mutta sitten ei olisi Niallia, Grace huomautti.

Isä puisti päätään.

-Sitä me emme voi tietää. Me emme voi tietää, miten olisi käynyt, jos Eliza olisi odottanut. Ainakaan hän ei olisi vuosia tuntenut suurta kipua, joka kärjistyi hirvittävään pettymykseen. Eikä Sean-sedän tarvitsisi kiduttaa itseään epäilyksillä. Ja niin edespäin.

He istuivat hetken hiljaa. Koivunoksat suhisivat hiljaisessa kevättuulessa, ja ilma oli kuulas, täynnä valoa. Grace ajatteli hajamielisesti, ettei pärjäisi tulevissa geometrian kokeissa sen paremmin kuin aiemmissakaan, mutta ei nyt jaksanut välittää siitä.

-Me äidin kanssa olemme varmasti monta kertaa raivostuttavia kysymyksinemme ja ohjeinemme, isä jatkoi. -Mutta käsitäthän, että me tahdomme vain, ettei kukaan teistä tekisi mitään, mikä saattaisi aiheuttaa hyvinkin laajakantoisia seurauksia. En nyt tarkoita vain jotakin sellaista, mitä Eliza-tädille tapahtui, vaan esimerkiksi sitä, mitä Stuartille oli vähällä tapahtua. Me pelkäsimme, että kiivaudessaan hän joutuisi vankilaan tai — kokisi vielä pahemman kohtalon.

-Oh! Grace vavahti.

-Äidillänne on tapana neuvoa teitä laskemaan sataan, ennen kuin suuttuessanne sanotte pahasti, isä muistutti. -Se on hyvä neuvo myös silloin, kun mikä tahansa väärä asia — ”synti”-sana kai alkaa olla poissa muodista? — tuntuu houkuttelevalta. Kun laskee sataan, joutuu väkisinkin odottamaan, ja se pelastaa monelta harmilta.

Grace nyökkäsi hitaasti.

-Minä uskon ymmärtäväni, hän sanoi hiljaa.

-Tietysti sinä ymmärrät. Sinä olet viisas tyttö. Isä ravisti äkkiä päätään, aivan kuin olisi tahtonut heittää yltään jonkin raskaan ja epämiellyttävän taakan. -Mitä sinä sanoitkaan lukevasi?

-Geometriaa. Meillä on huomenna kokeet, enkä minä osaa yhtään.

-Äitisikään ei koskaan ymmärtänyt laskentoa, isä mutisi ja käänsi kirjan itseensä päin. -Katsotaanpa.

Ja ennen kuin Grace huomasikaan, isä oli alkanut selittää hänelle esimerkkejä ja piirtää hänelle kolmioita. Ja niin kummallista kuin se olikin, isän selitykset hän käsitti vallan hyvin, paljon paremmin kuin opettajan.

Utuinen kevätillan hämy hiipi puutarhaan. Äiti kurkisti keittiön ikkunasta ja sanoi, että illallinen oli valmis, ja samassa Evan ja Walter ja Niall tulivat portista kaloineen, jotka nähdessään äiti epäilemättä laski sataan, ennen kuin loihti kasvoilleen ilahtuneen hymyn ja lupasi paistaa saaliin seuraavana päivänä. Niall komennettiin siistiytymään ja sitten hänet ja Moiran kanssa yläkerrassa viihtynyt Catrina lähetettiin kotiin, koska heidän isänsä odotti heitä illalliselle. Ja Faith ja Dugald tulivat ja asettuivat illallispöytään kertomaan elokuvasta, jota olivat käyneet katsomassa.

Grace istui omalla paikallaan ja tunsi suunnatonta turvallisuuden tunnetta. Hänen ympärillään oli ihmisiä, jotka välittivät hänestä ja tahtoivat hänen parastaan, eikä hän tahtonut tuottaa heille pettymystä. Voi, kunpa hän tosiaankin voisi elää niin, ettei mikään kohtalokas virhe pääsisi hänen elämäänsä!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

78. Eliza

-Betty? Eliza sanoi oudoksuen ja kosketti hänen käsivarttaan. -Mikä sinun on?

Bettyn suuta kuivasi ja hänen silmiensä takana tykytti samalla tavoin kuin päänsäryn uhatessa. Hän oli harvoin myymälässä ottamassa postia vastaan. Yleensä Duncan toi sisään yksityiskirjeet. Olivatko Beverly ja Duncan olleet kirjeenvaihdossa koko tämän vuoden ajan hänen selkänsä takana? Olivatko kaikki Duncanin vakuutukset olleet sittenkin valetta? Entä ne kaikki kerrat, jolloin Duncan oli kuluneena talvena ollut poissa kotoa — vaalitilaisuuksia pitämässä, valokuvaamassa — oliko hän…

Ei, sehän oli hullua. Eihän Duncan ollut käynyt lähelläkään Edinburghia. Tuskin ihana Beverly olisi lähtenyt mihinkään ylämaalaisiin pikkukyliin häntä tapaamaan. Ja tuskin Duncan olisi sallinut ihanan Beverlyn kirjoittaa näin avoimesti!

-Betty? Eliza ravisteli häntä. -Voitko sinä huonosti?

Hänen täytyi rauhoittua. Hänen täytyi ajatella järkevästi. Ennen kaikkea hän ei saisi paljastaa Elizalle mitään. Hän ei nyt kestäisi tältä vastavuoroisesti hyväätarkoittavan viisaita ajatuksia, ei sen jälkeen, mitä sisar oli äsken tunnustanut!

-Tämä lämpö käy vähän voimille näin oudokseltaan, Betty sanoi ja heitti kirjeet tiskille. -Toivottavasti kesä ei ole kylmä, kun nyt on näin hyvä sää.

-Bet?

-Haluatko mennä sisään ja laittaa vesikattilan tulelle? Ehdimme juoda teetä, kun nyt on näin hiljaista.

Eliza katsoi sisartaan pitkään, sitten hän nyökkäsi.

-Tee tekee varmasti hyvää, hän sanoi hiljaa.

Hänen mentyään Betty nojautui tiskiin, kietoi käsivarret ympärilleen ja koetti hengittää syvään ja rauhallisesti. Hänen piti nyt rauhoittua. Hän ei saanut repiä tai polttaa kirjettä eikä myöskään juosta Elizan perään höyryttääkseen sitä auki keittiössä, vaikka mieli teki. Hänen piti käyttäytyä kuin ei mitään olisi tapahtunut.

He joivat teetä takahuoneessa ovi raollaan myymälään, kun kello oven päällä kilahti. Betty nousi jo mennäkseen kaupan puolelle, mutta istuutui uudelleen nähdessään, että tulija oli Duncan.

-Kas, pikku kälyni! Duncan näytti ilahtuneelta, kuten aina tavatessaan Elizan. Tämä oli pienestä pitäen ollut hänen lemmikkinsä. -Oletko sinä päättänyt ryhtyä hyödylliseksi ja opetella myymälänhoitoa?

-Minä osaan sen jo, Eliza näpäytti. -Muistaakseni pidin tätä paikkaa pystyssä, kun sinä leikit sotasankaria!

-Totta, sanoi Duncan totisena. -Mihin me olisimmekaan joutuneet ilman sinun uhrautuvaisuuttasi!

Betty pakotti itsensä hymyilemään.

-Posti on tiskillä, hän sanoi.

-Oli hyvä päivä, Duncan ilmoitti häntä kuulematta ja laski kameralaukkunsa lattialle. -Sain puhuttua muutaman matkailijan kameran eteen, he hakevat kuvansa huomenna, ja luulen saaneeni myös tämän kesän postikorttikuvat.

-Kehitätkö sinä nyt? Eliza kysyi. -Saanko minä auttaa?

Eliza todellakin auttoi toisinaan Duncania kuvien kehittämisessä, niin yllättävältä kuin tuntuikin ajatella häntä ja pimeää huonetta ja kemikaaleja samassa yhteydessä. Toisinaan Betty mietti, oliko ihmisten edessä niin ylenpalttisen hilpeästä ja kevytmielisestä Elizasta turvallista sulkeutua pimiön hämäryyteen seurustelemaan vain kehitysnesteiden ja negatiivien kanssa.

-Mielellään, Duncan sanoi. -Jos sinä menet jo valmistelemaan, minä siemaisen kupin teetä.

Betty nousi ja meni keittiöön. Hänen kätensä vapisivat niin, että hän sai tuskin otettua puhdasta kuppia kaapista, ja hän pelkäsi leikkaavansa sormeensa tehdessään Duncanille pari voileipää.

Kun hän palasi, takahuone oli tyhjä. Elizan käsilaukku oli tuolilla, joten hän oli ilmeisesti vetäytynyt pimiöön. Duncan puolestaan seisoi myymälässä ja selasi kirjeitä.

-Syö vähän, Betty sanoi niin tasaisella äänellä kuin pystyi, vaikka hän oli räjähtämäisillään tunteista, jotka oli jo kuvitellut voittaneensa. -Varsinaiseen teeaikaan on vielä pitkä, ja kevätilma tekee nälkäiseksi.

Duncan ei vastannut. Hän piti kädessään kallista, paksua, hajuvedeltä tuoksuvaa kirjekuorta, jossa hänen nimensä oli vieraalla käsialalla. Sitten hän nosti päänsä ja katsoi Bettyyn.

Jälleen äänet haipuivat jonnekin kauas. Myymälän ja takahuoneen välinen ovi tuntui laajentuvan ja kohoavan, aurinko paistoi niin säkenöivästi kuin ei talossa olisi ollut kattoa lainkaan, hämärä huone oli täynnä valoa.

Betty upposi Duncanin silmien harmauteen kuten niin monta kertaa heidän yhteisen elämänsä aikana. Mutta koskaan vielä hän ei ollut uponnut näin syvälle, ei näin luottavaisesti, ei näin suurta mielenrauhaa tuntien.

Duncan katsoi Bettyyn. Ja äkkiä tämä tiesi, yksinkertaisesti vain tiesi, että mitä ikinä Beverly Chadsworthin kirje sisälsikin, Duncanilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, ja mitä ikinä Beverly Chadsworth toivoikin, Duncan ei niihin toiveisiin aikonut vastata, ei nyt eikä koskaan.

Yhä Bettyyn katsoen Duncan kaivoi kynäveitsen taskustaan ja viilsi kuoren auki. Hän veti esiin taitetun paperiarkin siihen vilkaisemattakaan ja ojensi sen Bettyä kohti.

-Lue, Sappho.

-Se on sinun kirjeesi, Betty kuiskasi.

-Lue se. Minä tahdon, että sinä luet sen ensin. Minä tahdon sinun uskovan, että…

-Minä uskon, Duncan. Minä en epäile. En epäile enää mitään.

-Mutta…

-Minä tiedän, ettei ole mitään syytä epäillä. Betty hymyili vähän.

-Minä tahdon silti, että sinä luet tämän.

Duncan ojensi yhä kirjettä, ja lopulta Betty astui lähemmäksi ja tarttui siihen. Paperi oli yhtä paksua kuin kirjekuorikin, eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko nämä viimeisiä jäänteitä Theodore Bissetin luoman imperiumin loistosta.

Kirje oli lyhyt. Rouva Chadsworth kertoi siinä nauttineensa sukunsa vieraanvaraisuutta talven yli ja palaavansa nyt New Yorkiin. ”Kun luet tätä, minä olen jo mennyt”, hän kirjoitti, ja Betty mietti, oliko se naisellinen tapa koettaa herättää vastapuolessa edes jonkinlaista haikeutta, jos ei mitään muita tunteita ollut luvassa.

-Hän on palannut Amerikkaan. Se kai tarkoittaa sitä, että hän on saanut talon myydyksi? Betty tiedusteli levollisesti ja ojensi kirjeen takaisin.

-Viime keväänä jo. Hän kirjoitti asiasta. Duncan otti kirjeen vastaan ja loi Bettyyn syyllisen katseen. -En kertonut sinulle siitä. Ajattelin, että niin on parempi. Hän kirjoitti muutaman kerran sen jälkeenkin ja kertoi olevansa sukulaisissa — nämä kai ottivat hänet armoihinsa, kun raha-asiat saatiin joltisellakin tavalla järjestykseen. Minä avasin kirjeet siltä varalta, että hän tarvitsisi todellista neuvoa jossakin asiassa. Mutta ei hänellä ollut mitään kysyttävää. Hän vain…

-Kyllä minä tiedän tarkalleen, mitä hän toivoi, Betty sanoi hämmästyen itsekin levollisuuttaan.

-Minä en vastannut yhteenkään niistä kirjeistä, Sappho. Uskothan sinä sen?

-Minähän sanoin, etten epäile enää mitään.

-Dugald voi varmasti todistaa, etten minä ole postittanut…

-Duncan Archibald Fleming! Haluatko sinä, että minä alan epäillä? Betty kysyi huvittuneena. -Kyllä, minä järkytyin, kun näin tuon kirjeen. Mutta se myös todistaa sinun puolestasi. Et ole niin tyhmä, että…

-…järjestäisin salaisia tapaamisia rautatieasemalle, Duncan sanoi ja hymyili vähän arasti.

-Mitä?

-Niinhän sinä sanoit aikoinaan Rosielle, kun hän epäili, että sinun ja Ianin välillä on jotakin! Rosie on kertonut.

Betty naurahti.

-Minä toivon rouva Chadsworthille kaikkea hyvää elämässä, hän sanoi lempeästi. -Mutta en voi olla iloitsematta siitä, että hän on nyt eri maanosassa. Jumala Amerikkaa varjelkoon.

-Sappho! Duncanin äänessä oli lempeä moite.

-Syö voileipäsi, Betty sanoi arkisesti, vaikka hänen sydämessään tuntui hyvin lämpimältä ja turvalliselta. -Minä en luota Elizan kehittäjänkykyihin niin täysin, että jättäisin hänet kovin pitkäksi aikaa vastuuseen matkailijoiden ainutkertaisista kuvista!

Duncan katsoi häntä ja hymyili. Sitten hän tarttui rouva Chadsworthin kirjeen nurkkaan ja repi arkin pieniksi paloiksi.

-Hyvää valkeanviriä, jos päivät tästä taas viilenevät, hän ilmoitti ja heitti paperit myymälän kamiinaan. -Mene kotiin, Sappho. Sinulla on siellä kylliksi tekemistä. Minä pystyn valvomaan myymälän pimiöstä käsin, sikäli kuin tällaisella säällä asiakkaita edes tulee.

Betty totteli. Hän ehtisi vielä silittää vähän pyykkiä, ennen kuin lapset tulisivat koulusta ja olisi teeaika. Ja ehkäpä Elizalle tekisi hyvää olla Duncanin seurassa. Hän ei olisi hämmästynyt, vaikka sisar olisi uskoutunut tälle enemmän kuin hänelle, ja se olisi vain hyvä. Duncan oli hyvä kuuntelija, eikä Elizan saisi hautoa ajatuksiaan yksin.

Mutta jonkin ajan kuluttua Duncan kurkisti asunnon puolelle.

-Sappho, hän sanoi oudolla äänellä. -Ehditkö tulla.

-Mikä nyt on? Betty oli juuri päässyt työn alkuun, rauta oli täsmälleen sopivan kuuma, ja hän tiesi, että jos jättäisi pyykit odottamaan, Emma Wood käpertyisi nukkumaan niiden päälle.

-Sinun pitää nyt tulla.

Vastahakoisesti Betty totteli. Niin tyypillistä, että Duncan vakuutti pärjäävänsä myymälän ja kehitystyön kanssa, eikä pärjännytkään! Betty huoahti, mutta siltikin hänestä tuntui edelleen lämpimältä ja hyvältä. Mitä sitten, vaikka Duncan pyysikin häntä. Pääasia oli, että Duncan pyysi häntä!

Mutta takahuoneessa Betty huomasi, että Elizan käsilaukku oli kadonnut, ja kun Duncan johdatti hänet pimiöön, sisar ei ollut siellä.

-Minä tahdon, että sinä katsot yhtä kuvaa. Duncan nosti pihdeillä jossakin aineessa kelluvan valokuvan nähtäväksi. -Mitä sinä sanot tästä?

-Mitä minun pitäisi siitä sanoa? Betty kysyi. Kuva oli samanlainen kuin sadat ja sadat kuvat, joita Duncan oli uransa aikana ottanut: selvästikin lomamatkalla oleva pariskunta seisomassa Glenfinnanin muistomerkin juurella. -Keitä he ovat?

-Sen minä juuri tahtoisin tietää. Oletko varma, ettet tunne kumpaakaan?

-En tietenkään tunne!

-Sappho, Duncan sanoi vakavasti, -Eliza ja minä puhelimme tässä niitä näitä. Sitten hän yhtäkkiä meni aivan valkoiseksi ja hiljeni. Minä luulin, että hän oli hengittänyt kehitysainetta ja käskin hänen mennä ulos raittiiseen ilmaan. Hän syöksyi ulos — aivan kuin joku olisi ajanut häntä takaa — sieppasi laukkunsa ja juoksi tiehensä. Ja hän oli käsitellyt juuri tätä kuvaa. En voi käsittää muuta kuin että jokin tässä järkytti häntä.

Betty katsoi kuvaa uudestaan. Rouvalla oli yllään reippaat urheiluhousut ja tukevat kengät, ja hänen tyylikkäitä kiharoitaan peitti sellainen pieni myssy, joita terveellistä elämää viettävät naiset käyttivät vaelluksilla. Herra hänen vieressään oli myös urheiluasussa, ja hänellä oli reppu olkapäällään. Kuten Duncanin kuvissa yleensäkin, kuvattavat henkilöt näyttivät rentoutuneilta ja hilpeiltä, aivan kuin heidän elämässään ei olisi ollut minkäänlaista murhetta.

-Tilasivatko he kuvasta kopion? Silloinhan sinulla täytyy olla heidän nimensä tiedossa, sanoi Betty. -Sinun tässä pitäisi tietää, keitä he ovat!

-Minä katsoin, mutta nimi ei sano minulle mitään. Duncan otti esiin listan, johon merkitsi tilaukset. -Muistan vain, että he olivat amerikkalaisia, ja herra kertoi olleensa täällä sodan aikana. Hän oli aika huvittava, kun koetti esitellä paikkoja paikallisoppaan elkein. Odotas… Davis.

-Davis? toisti Betty. Nimi ei sanonut hänellekään mitään.

-Frederick J. Davis. Ilmeisesti Amerikka on puolillaan Frederick Daviseja, kun hänen pitää kuljettaa J:tä mukanaan.

-Freder… Betty aloitti. Sitten maailma kiepahti hänen silmissään kuten äsken, kun hän oli nähnyt rouva Chadsworthin kirjeen. -Freddy?

Duncan katsoi vaimoonsa kummissaan.

-Rouva taisi kutsua häntä Freddyksi. Sinäkö sittenkin tunnet hänet?

-Duncan, onko hän Freddy? Se Freddy? Josta Eliza ei tullut koskaan tietämään edes sukunimeä, ja jonka henkilöllisyyttä isä koetti turhaan selvittää sen jälkeen, kun… Duncan, onko hän se Freddy? Betty haukkoi henkeään, ennen kuin pystyi sanomaan seuraavan lauseen: -Niallin isä?

Duncan Fleming ei ollut tunnettu siitä, että hänet olisi kovin usein saatu vaikenemaan hämmästyksestä. Mutta nyt hän seisoi ahtaassa pimiössä tilauslista kädessään ja vain tuijotti Bettyyn.

-Se Freddy? hän lopulta änkytti. -Hyvä Jumala!

-Anna suurennuslasi. Betty huitoi kädellään kuin kirurgi, joka on tekemässä elintärkeää leikkausta ja tarvitsee puristimet, ennen kuin potilas kuolee verenvuotoon. -Minun pitää nähdä tarkemmin.

Suurennuslasista ei ollut paljon hyötyä. Sinä sotakesänä oli Elizan ympärillä pyörinyt niin paljon amerikkalaissotilaita, ettei Bettyllä ollut minkäänlaista tarkkaa muistikuvaa siitä, miltä Freddy oli näyttänyt. Ja vuodet olivat joka tapauksessa tehneet tehtävänsä: kuvan mies ei ollut enää mikään poikanen, minkä lisäksi hänen rento vapaa-ajan asunsa teki tunnistamisen vielä vaikeammaksi.

Lopulta Betty luovutti.

-Minä en voi olla varma, hän sanoi surkeana. -Mutta jos Eliza lähti… Herra varjele, Duncan! Me puhuimme juuri tänään tuosta miehestä! Eliza on kaikki nämä vuodet uskonut, että Freddy kaatui, kun tästä ei enää kuulunut — että Freddy olisi kosinut, jos olisi selvinnyt sodasta! Juuri tänään hän paljasti, että ajattelee tätä vieläkin joka päivä. Ja nyt hänelle selvisi, että tämä…

-Mene, sanoi Duncan ja astui sivuun ovelta. -Mene niin nopeasti kuin suinkin pääset! Soita, ellei hän ole kotona, niin minä hälytän poliisit. Rukoillaan, että olemme väärässä!

Betty oli ollut nuorempana hyvä juoksija. Ja vaikka hän ei ollut harrastanut erityistä ruumiinliikuntaa vuosiin, jalat tuntuivat muistavan, millaista oli juosta niin nopeasti kuin kykeni. Toisin kuin silloin, kun oli kiiruhtanut kotiin tapaamisestaan Robert Melvillen kanssa, hänellä oli nyt matalat järkevät kengät, joilla oli hyvä juosta. Fort Williamissa ei juurikaan nähnyt keski-ikäisiä rouvashenkilöitä ryntäilemässä pitkin katuja hatutta päin keskellä iltapäivää, joten vastaantulijat kääntyivät tuijottamaan hänen peräänsä, mutta Betty ei antanut sen häiritä.

Palavissaan ja hengästyneenä hän vihdoin saapui rehtorin talon portille, heitti sen auki ja pinnisti viimeiset voimansa rynnätäkseen portaat ylös.

-Missä rouva on? hän parahti nähdessään ”tytön”, jonka nimeä ei kuollakseenkaan muistanut, vaikka tämä oli kestänyt rehtori Ramsayn perheen palveluksessa jo viikon ajan.

-Rouva on huoneessaan, hän tuli juuri, tyttö sanoi hämmentyneenä.

-Jumalan kiitos! Betty mutisi.

Sitten hänen päähänsä pälkähti, ettei uutinen välttämättä ollut sittenkään hyvä, sillä makuuhuoneessa saattoi olla unilääkkeitä, kirjeveitsiä, vesikarahveja rikottaviksi…

Hän harppoi yläkertaan kaksi porrasta kerrallaan.

Makuuhuoneen ovi ei ollut lukossa, kun Betty törmäsi sisään. Hänen pillastunut mielikuvituksensa oli ehtinyt näiden silmänräpäysten aikana kehitellä toinen toistaan kauhistuttavampia kuvia, ja meni hetken, ennen kuin hän tajusi Elizan seisovan ikkunan luona elävänä ja hyvissä voimissa, ulos tuijottaen, kädet ristiin kouristuneina.

-Eliza? Betty koetti saada hengityksensä tasaantumaan. -Onko kaikki hyvin?

-Ehkä hän menetti muistinsa, Eliza sanoi hiljaa, aivan kuin olisi alkanut puhua ääneen sitä, mitä oli juuri itsekseen ajatellut. -Sellaistahan tapahtui, eikö totta? Kranaatin paineaalto, tai sirpale… Eikö olekin mahdollista, että ihminen voi unohtaa palasia elämästään?

-Eliza kulta. Betty tarttui häntä lempeästi olkapäistä.

-Tai ehkä se oli hänen serkkunsa tai veljensä? Puheen tahti kiihtyi. -Se on mahdollista. Ehkä se ei ollut hän?

-Eliza, oli miten tahansa…

-Jos se olisi ollut hän, hän olisi tullut heti, kun sota loppui! Niinhän? Eliza pyörähti ympäri. Hänen siniset silmänsä olivat suunnattomat. -Hän olisi tullut hakemaan minua! Hän lupasi! Hän sanoi, ettei minun pidä murehtia mistään!

-Eliza kiltti…

-Tietenkään se ei ollut hän. Nyt Eliza melkein kompasteli sanoihinsa. -Minä katsoin väärin. Sanotaan, että kaikilla ihmisillä on kaksoisolento. Eikö olekin hupsua? Rose osaisi varmaan selittää tämän. Me puhuimme hänestä sinun kanssasi, ja koska hän oli juuri ollut mielessäni, minä olin tuntevinani hänet kuvasta… Miten typerää. Mitä Duncan mahtaa minusta ajatella! Totta kai minun olisi pitänyt käsittää, ettei se ole hän. Koska hän tulee lunastamaan kuvan?

Puheryöpyn lopussa esitetty kysymys tuli niin yllättäen, että Betty räpytteli vähän aikaa.

-Huomenna kai, häneltä lipsahti, ennen kuin hän ehti ajatella. Voi, hänenhän olisi pitänyt sanoa, ettei kuvaa aiottu lunastaa, että kuvan pariskunta ei halunnut sitä itselleen, että he olivat jo jatkaneet matkaa!

Elizan hysteerisyys hiipui yhtäkkiä, mutta sen sijaan tullut täydellinen rauhallisuus oli melkein vielä pelottavampaa.

-Minä tulen huomenna liikkeeseen, hän sanoi niin luontevasti kuin olisi kertonut aikovansa soittaa ompelijalleen. -Tietenkään se ei ole hän, mutta ehkä sukulainen, joka tietää jotakin.

-Eliza, sinä et tule! Se… se ei ole sinulle hyväksi.

-Minä tahdon tietää! Elizan silmät leimusivat. -Sinä et voi kieltää minua ottamasta selvää asioista!

-Duncan kysyy, Betty ehdotti rukoilevasti. -Anna hänen tehdä se!

Mutta Eliza pyöritti päätään.

-Minä tulen, hän ilmoitti.

Samassa alakerrasta kuului ääniä.

-Catrina ja Niall tulivat koulusta, Eliza sanoi tyynesti. -Minun pitää mennä heidän luokseen. Ehkä minun pitäisi ottaa huomenna Niall…

-Eliza! Betty ravisteli häntä. -Sitä sinä et tee! Oli miten oli, kävi miten kävi, mutta pidä Niall tästä erossa!

-Hänellä on oikeus…

-Eliza, hän on vasta lapsi! Anna hänen olla sitä! Hänen ei tarvitse tietää yhtään mitään vielä aikoihin! Hän ehtii kärsiä myöhemminkin! Anna — anna hänen pitää isänsä, edes vielä jonkin aikaa!

Eliza katsoi Bettyyn oudosti, tavalla, joka yhtäkkiä toi tämän mieleen Robin, kun veli oli tullut sodasta kranaattikauhusta kärsien. Sitten hän ilmoitti määrätietoisesti kuin kuningatar:

-Minä tulen huomenna. Mene sinä nyt pois.

Betty koetti viivytellä talossa jonkin aikaa vaihtaen kuulumisia lasten kanssa, mutta lopulta Eliza melkein ajoi hänet ulos. Sean ei ollut vielä tullut, ja kotimatkalla Betty mietti surkeana, pitäisikö tälle kertoa. Ei, ei tietystikään, miehen sydän ei kestäisi!

Kuullessaan Elizan suunnitelmista Duncan pöyristyi.

-Ei missään nimessä, hän sanoi. -Oli mies Freddy tai ei, hänen tapaamisensa ei ole Elizalle hyväksi. Minä puhutan häntä, vaihdoimme jo muutamia sotakokemuksia ja hän tuntuu muistelevan mielellään aikaansa Euroopassa. Mutta Eliza ei saa tulla tänne!

Eliza kuitenkin tuli. Päättäväisesti hän marssi sisään myymälään heti, kun Sean ja lapset olivat lähteneet seuraavana aamuna kouluun. Ja koska Duncan ei voinut väkivalloin nostaa kälyään kadulle ja lukita kaupan ovea, tämä asettui taloksi takahuoneeseen.

Betty istui sisarensa seurana. Hän ei olisi kyennyt kuitenkaan keskittymään mihinkään työhön asunnon puolella, ja lisäksi hän toivoi hartaasti voivansa edes jotenkin estää mahdollisen katastrofin.

Päivä oli pitkä. Satoi, joten asiakkaita kävi tämän tuosta, mutta takahuoneessa oli hiljaista. Eliza istui ryhdikkäänä ja suoraselkäisenä, yhteen kohtaan tuijottaen, vastaten kaikkiin kysymyksiin yksitavuisesti ja välttäen kaikkea ylimääräistä keskustelua.

Betty ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Hän ei kyennyt keskittymään lukemiseen, hän ei tehnyt käsitöitä, eikä hänellä ollut edes Gracen lahjaa piirustella paperille, kun aika kävi pitkäksi.

Sitten kello kaupan oven päällä kilahti, ja Duncanin tervehdykseen vastattiin amerikkalaisella aksentilla.

Eliza nousi kuin mekaaninen nukke, yhä suoraselkäisenä ja täysin tyynenä. Ennen kuin Betty ehti estää, hän oli avannut oven ja mennyt myymälään, eikä Betty voinut kuin seurata häntä.

Mies seisoi tiskin luona valokuva kädessään ja oli ilmeestä päätellen siihen tyytyväinen. Hän ojensi sen takaisin Duncanille, jotta tämä laittaisi sen ja negatiivin suojakuoreen, ja kaivoi esiin lompakkonsa maksaakseen. Samalla hän rupatteli huolettomasti niitä näitä siitä, miten Fort William oli muuttunut sotavuosista.

Ja kun Betty kuuli miehen äänen, hän tiesi. Hän ei ollut kuullut Freddyn sanovan sinä sotakesänä kuin muutaman sanan, mutta siltikin hän tiesi.

-Taisin käydä täälläkin silloin, mies sanoi ja vilkaisi ympärilleen. -Mukavaa, että selvisitte sakemanneista. Teillä on virkeä pieni yritys.

Eliza käveli myymälän halki kirjahyllylle, otti jonkin teoksen käteensä ja avasi sen, mutta tuijotti koko ajan asiakasta. Mies puolestaan katsoi Elizaa päästä varpaisiin — Betty mietti, oliko vieraalla Robert Melvillen lailla tapana tarkastaa sillä tavalla kaikki naiset, vaikka hänen rouvansa epäilemättä odotti hotellissa — ja nyökkäsi sitten, kuten ventovieraalle nyökätään kohteliaisuudesta osuttaessa samaan kauppaan.

-Olemmehan me tässä selvinneet, Duncan sanoi tyyneydellä, jota ei voinut kuin ihailla. -Miten kauan te olitte Fort Williamissa aikoinaan?

-En pitkään, jonkin aikaa lomalla ennen mantereelle siirtymistä. Muistaakseni meillä oli täällä oikein hauskaa, kuten nuorilla miehillä pitääkin. Mies iski silmää. -No niin, kiitoksia paljon. Vaimoni oli hyvin vihainen, kun kolautin kameramme kivikkoon toissapäivän vaelluksella, ja te tulitte kuin taivaan lahjana ottamaan kuvan! Naiset, ymmärrättehän.

Hän naurahti ja iski taas silmää, ja Duncan hymyili toisella suupielellään. Sitten mies hyvästeli ja lähti luoden mennessään Elizaan vielä yhden katseen, sellaisen, jonka hakkailuun taipuvainen mies luo viehättävään vieraaseen naiseen.

Kun kello oven päällä kilahteli poistuneen asiakkaan merkiksi, hiljaisuus myymälässä oli täydellinen. Betty ja Duncan katsoivat toisiinsa, sitten he katsoivat Elizaan. Tämä seisoi yhä miehen jälkeen tuijottaen, kirja käsissään, kunnes se alkoi liukua alemmas ja putosi vihdoin lattialle hänen jalkojensa juureen, ilman, että hän olisi edes yrittänyt pitää siitä kiinni.

-Hän ei muistanut minua, Eliza sopersi äänellä, joka oli kuin tuulenhenkäys. Sitten, voimakkaammin: -Hän ei tuntenut minua! Ja lopulta huutaen: -Hän ei ole ajatellut minua sen jälkeen!

-Eliza, Betty parahti ja ojensi käsiään, kun sisar alkoi kirkua suoraa huutoa ja romahti polvilleen lattialle, mutta Duncan työnsi hänet takahuoneeseen.

-Soita Rose tänne, heti, hän sanoi. -Minä koetan rauhoittaa häntä.

Pari tuntia myöhemmin lääkettä saanut Eliza nukkui leposohvalla Bettyn työhuoneessa. Keittiön pöydän ääressä Betty ja Rose sekoittivat teekupposiaan. Duncan oli kaupan puolella, ja Emma Wood kehräsi puulaatikolla, kuin olisi koettanut tuoda jonkinlaista rauhaa ja sopusointua tähän tilanteeseen.

-Eliza on vahva, Rose sanoi lohduttaen. -Jos hän nyt romahtikin, hän kokoaa itsensä. Hän nousee kyllä. Mutta minun on tunnustettava, etten tajunnut hänen uskoneen noin lujasti sen miehen puheisiin. Kuvittelin, että hän on kiitollinen hyvästä elämästään ja siitä, että hänen nuoruuden typeryytensä on unohdettu!

-Niin minäkin luulin, Betty vastasi surkeana. -Mutta juuri eilen me puhuimme siitä, ja… Voi hyvä Jumala, mitä varten Duncanin piti ottaa juuri sinä päivänä heistä valokuva! Se oli kauheaa, Rose. Mies katsoi häntä kuin vierasta, kiinnostuneena — kuvittele, vaikka on matkalla vaimonsa kanssa! — mutta selvästikin tunnistamatta! Vaikka hän oli meidän myymälässämme, vaikka hän muisti kyllä käyneensä siellä sodan aikana! Miten se on mahdollista?

-Kaikki on mahdollista, sanoi Rose hiljaa. -Tuolle Freddylle ei seikkailu Elizan kanssa ole selvästikään ollut mitään muuta kuin yksi kokemus muiden joukossa. Eliza parka.

-Mitä me nyt teemme? Pitääkö Seanille…

-Ei, sanoi Rose lujasti. -Me emme kerro Seanille mitään niin kauan kuin voimme sen välttää. Ei siksi, että haluaisin puolustaa typerää sisartani, mutta en tahdo, että hyvän lankomme sydän pettää. Meidän pitää saada Eliza jaloilleen. Minä veisin hänet mukanani, kun vain keksisin uskottavan tekosyyn ihmisiä varten.

-Et sinä voi keksiä sellaista, sanoi Betty. -Kukaan ei usko, jos väität, että Eliza auttaa sinua taloustöissä! Mutta entä Jennie? Hän totisesti tarvitsisi apukäsiä.

-Jos Eliza tosiaan lähtisi Glen Longiin, Jennie olisi ammatti-ihminen valvomaan häntä, ja minä voisin käydä siellä häntä katsomassa epäilyksiä herättämättä, Rose sanoi. -Kirjoitan hänelle lääkettä, joka rauhoittaa — ei noin paljon kuin nyt, tällä kertaa tahdoin vain saada hänet nukkumaan, mutta sen verran, että hän selviää pahimman yli. Luuletko, että Murrayt voisivat ottaa hänet?

-Minä kerron Jenille totuuden, Betty ilmoitti. -Hän ymmärtää kyllä. Elizahan rakastaa lapsia, Jen laittaa hänet hoitamaan pikkuväkeä niin, ettei hän ehdi ajatella paljonkaan muuta. Mutta entä Sean ja Niall ja Catrina?

-Murtunut varvas, sanoi Rose.

-Mitä?

-Jennie on tänä aamuna kompastunut makuuhuoneessa ja lyönyt paljaan jalkansa pahasti takkakiveen. Varvas murtuu, se on tympeä vaiva, jota ei hoida kuin aika. Sitä varten ei tarvitse hälyttää lääkäriä, jolle tarvitsisi selitellä mitään, varsinkaan kun potilas itse on hoitajatar. Mutta Jennie ei saa kenkää jalkaansa eikä voi kävellä kunnolla, joten miten hän hoitaa talouden ja lapset ilman apua? Hän soittaa hädissään sinulle, ja sinä ehdotat, että Eliza lähtisi auttamaan, kunnes pahin on ohi. Murtuma paranee noin kuudessa viikossa, ja minä uskon, että sen jälkeen Eliza on jo rauhoittunut. Ja kun äiti kuulee asiasta ja syöksyy Murraylle, Jennie osaa kyllä esittää osansa siteineen kaikkineen kuten pitää.

-Rose, tarkoitatko sinä, että me valehtelisimme…

-Meidän on pakko valehdella nyt, Rose sanoi tiukasti. -Jos Seanille selviää, että kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaiken sen jälkeen, mitä hän on Elizan ja Niallin hyväksi tehnyt, tuo typerä tyttö ajattelee yhä vain amerikkalaista sankariaan…

He katsoivat toisiinsa keittiön pöydän yli, sitten Betty huokasi syvään kuin väsyneenä.

-Voi Rose, hän mutisi. -Yksi virhe! Eliza teki nuoruudessaan yhden ainoan virheen, ja häntä rangaistaan siitä yhä vielä! Se ei ole oikein!

-Tietystikään se ei ole oikein, Rose sanoi surullisena. -Eikä Eliza parka voi mitään tunteilleen. Sen tähden meidän tuleekin auttaa häntä. Hän on meidän sisaremme, tuo typerä tyttöraasu.

Betty värähti.

-Minä en voi olla joskus ajattelematta omia tyttäriäni, hän mutisi. -He ovat järkeviä, mutta sittenkin…

-Minä tiedän, Rose sanoi hiljaa.

Taas he katsoivat toisiinsa, sitten Betty puristi pöydän yli sisarensa kättä.

-Menen soittamaan Jennielle, hän sanoi. -Voitko sinä viedä Elizan?

-Voin kyllä. Rose oli tullut omalla autollaan peruutettuaan kaikki iltapäivän klinikka-ajat hätätilanteeseen vedeoten. -Koetan livahtaa Sellorin talon ohi niin, etteivät äiti ja isä näe meitä, jotta en joudu vielä selittämään mitään. Äiti ei kestäisi, jos saisi tietää.

Kun Betty nousi mennäkseen puhelimeen, Rose sanoi puoleksi itsekseen:

-Eliza on suloinen tyttö, mutta joskus minä en voi olla miettimättä, näkisikö hän vaivaa meidän tähtemme, jos meillä olisi ongelmia.

Betty ajatteli erästä kevätiltaa, jolloin Eliza oli pukenut häntä kuin nukkea kohtaamiseen Robert Melvillen kanssa. Mitä sisar oli silloin sanonut rooleista? Jos Betty ei olisi ollut niin täynnä omia asioitaan ja Alicen rahatilannetta ja olisi pakottanut silloin Elizan kertomaan enemmän, olisivatko he nyt tässä pisteessä?

-Kyllä hän tekisi, Betty sanoi hiljaa. -Hän on ehkä ajattelematon ja kevytmielinen, mutta hän on meidän sisaremme.

lauantai 28. marraskuuta 2015

77. Pilviä auringon edessä

Toukokuun päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Ärsyyntyneenä Betty havaitsi, että myymälän näyteikkuna oli huomattavan likainen ja ilmassa tuoksui pöly.

Hänen olisi tietysti pitänyt siivota nyt, sillä asiakkaita tuskin tulisi — näin kauniina päivänä ihmiset yleensä viihtyivät muualla kuin kirjakaupassa, ellei heillä ollut sinne aivan välttämätöntä asiaa — mutta hän ei jaksanut ajatellakaan sellaista. Tytöt saisivat auttaa, kun Grace ja Moira palaisivat koulusta ja Faith käsityökurssiltaan. Hänelle riitti kylliksi tekemistä kotiaskareissa.

Ilma oli niin ihana, että Duncan oli ottanut kameransa ja lähtenyt "kierrokselle", kuten hänellä oli tapana sanoa. Varsinaiseen lomakauteen oli vielä aikaa, mutta yksittäisiä matkailijoita oli jo liikkeellä, ulkomaalaisia varsinkin, ja pikaisella kierroksella Suuressa Laaksossa saattoi saada useampia kuvattavia. Lisäksi tällaisella säällä maisemakuvista tuli varsin viehättäviä. Duncan oli ottanut tavakseen painattaa joka kesä muutamia parhaista luontokuvistaan postikorteiksi, jotka tekivät mukavasti kauppansa, varsinkin, jos hän väritti niitä.

Bettyllä ei tietysti ollut sinällään mitään sitä vastaan, että hän palveli myymälässä Duncanin ollessa poissa. Niinhän hän oli tehnyt lukemattomia kertoja heidän avioliittonsa aikana, sotavuosina päivittäin. Mutta tänään kaikki tuntui niin ikävältä. Koko elämä tuntui ikävältä, aivan kuin hän olisi ollut Faithin tai Gracen ikäinen nuori tyttö, jonka mieliala ailahteli kuin huhtikuun sää.

Hän katsoi himmeää peilikuvaansa, joka heijastui tomuisesta näyteikkunasta esillä olevien kirjojen ja muun tavaran yli. Muutaman vuoden kuluttua olisi hänen vuoronsa täyttää viisikymmentä. Hänen vanhimmat lapsensa olivat aikuisia — hänen vanhin tyttärensä oli jo kihloissa!

Betty huokasi syvään, sillä kihlauksesta hänen ajatuksensa lipsahtivat Stuartiin, joka olisi myös saattanut olla kihloissa. Vaikka välit tohtorilaan olivat huomattavasti parantuneet, ennallaan ne eivät olleet, eikä Betty tiennyt, tulisivatko ne ennalleen koskaan. Hän ikävöi Alicea ja heidän välitöntä ystävyyttään, mutta niin kauan kuin MacDonaldit eivät kelpuuttaneet hänen poikaansa vävykseen — hänen vanhinta poikaansa — entinen sydämellisyys loisti poissaolollaan.

Eihän Betty sitä voinut kieltää, etteikö olisi ymmärtänyt Alicea ja Fergusta. Stuartin entinen maine ei ollut kaunis, ja toisinaan hän mietti, miten kauan poika jaksaisi pitää yllä nykyistä. Stuart kirjoitti säännöllisesti, haaskasipa joskus rahaa kaukopuheluunkin. Hän lähetti toisinaan lehtileikkeitä, joissa kerrottiin rouva Vernonin konserteista, erityisesti, jos niissä mainittiin tämän säestäjä, ja tietysti aina arvostelut omista konserteistaan, sillä Rosie salli hänen pitää niitä mahdollisuuksien mukaan kiertueen ohessa.

Nykyinen Stuart oli lahjakas, ihailtu, hienokäytöksinen. Mutta oliko hän kokonaan unohtanut entiset tapansa? Kykenikö hän todella hillitsemään temperamenttinsa niin täydellisesti?

Kuinka paljon helpompaa olisi ollut, jos Fanny olisi sittenkin suostunut Archielle! Stuartin sydän olisi särkynyt, mutta hän olisi selvinnyt siitä. Hän olisi löytänyt lohduttajia. Sen sijaan Betty ei ollut täysin varma, selviäisikö Archie. Pojan kirjeet käsittelivät vain kauppakoulun tapahtumia tai korkeintaan joitakin elokuvia tai urheilukilpailuja, joissa hän kävi — harvakseltaan, oli Flora sanonut viimeksi soittaessaan. Enimmäkseen Archie viihtyi vapaa-aikanaan kotosalla, eivätkä Flora ja Jamie tienneet, että tällä olisi ollut ketään tyttöä edes toveripiirissään saati missään läheisemmissä suhteissa. 

Tietysti poika oli vielä nuori ja ehtisi kyllä, mutta — Betty toivoi niin hartaasti, että tämä olisi vaikka heittäytynyt vähän vastuuttomaksikin, kunhan olisi vain jollakin tavalla koettanut paikata sydäntään, osoittanut jonkinlaista inhimillisyyttä. Nyt Archie oli kuin kone. Vain se lohdutti häntä, että Flora kertoi Stuartin kirjoittavan Archielle toisinaan. Kun vain poikien välit tulisivat kuntoon!

Koneista hänen mieleensä juohtui Donald, ja kolmannen poikansa ajatteleminen sai äidin hymyilemään ensimmäisen kerran. Hänen rakas pieni insinöörinsä! Eivät Donaldinkaan kirjeet olleet järin jännittäviä, eikä kotiväki aina ymmärtänyt puoliakaan hänen innostuneista teknisistä selostuksistaan, mutta hän oli onnellinen. Hän rakasti kouluaan ja koneitaan, ja teki hartiavoimin töitä valmistautuessaan teknillisen korkeakoulun pääsykokeisiin.

Tällainen täydellinen uppoutuminen koulunkäyntiin olisi ehkä saanut vanhemmat huolestumaan myös Donaldin kohdalla. Mutta onneksi Flora oli kielinyt, että poika sai säännöllisesti Ballachulishissa leimattuja kirjeitä, joissa vastaanottajan osoite oli kirjoitettuna tyttömäisen pyöreällä käsialalla, vaikka lähettäjän nimeä ei kuoressa lukenutkaan. 

Nämä kirjeet näyttivät kuulemma ilahduttavan Donia aivan erityisesti ja saivat pojan vetäytymään omaan rauhaansa koko illaksi vastatakseen niihin välittömästi. Milly oli tavattoman suloinen tyttö, ja Betty tiesi, että Donald miellytti Rosea ja Charlieta suuresti. Tämä ei ehkä ollut mikään romanttinen sankari, mutta pitäisi varmasti Millystä hyvän huolen, mikäli niin pitkälle joskus päästäisiin.

Sen ei tietysti olisi pitänyt olla yllätys, että ensimmäisenä heidän lapsistaan oli kihlautunut Faith. Sillä kuluneina vuosina häneen oli vihdoinkin ilmaantunut se särö, jota Betty oli niin huolissaan odottanut. Tosin särö oli aivan toisenlainen, kuin mitä hän oli osannut edes aavistaa. Että ystävällisestä, suloisesta Faithista oli tullut niin tietoinen ulkonäöstään ja niin tavattoman kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta! He olivat Duncanin kanssa molemmat loppujen lopuksi helpottuneita, kun Dugald Farlane oli tullut kuvaan mukaan, sillä tämä vaikutti varsin luotettavalta ja järkevältä. Hänen suojissaan Faithkin ehkä vähän aikuistuisi, ennen kuin he menisivät naimisiin.

Betty hymähti vähän itsekseen. Miten hän oli aikoinaan joutunut taistelemaan sen asian puolesta, että isä päästäisi hänet kouluun! Ja nyt Faithille riitti keittokurssi ja käsityökurssi. Mutta äidin piti vain tyytyä asioiden kulkuun eikä tehdä sitä virhettä, että yrittäisi pakottaa tytöstä itsensä kopion.

Ja sitäpaitsi — tämän Betty myönsi itselleen hiukan nolona — hän elätteli vielä hienoisia kunnianhimoisia toiveita Gracen suhteen. Tyttö oli viime vuosina kehittynyt ja kasvanut silmissä joka suhteessa, ja hänen taiteellinen lahjakkuutensa oli aivan hämmentävää. Tokihan Rose oli aina ollut hyvä piirtämään, ja Duncanin valokuvaajan lahjat olivat tunnetut koko kreivikunnassa, mutta siltikin Betty oli ihmeissään siitä, että Grace oli saanut tuollaiset perintötekijät.

Tytön pitäisi ehdottomasti saada kehittää lahjaansa. He olivat Duncanin kanssa puhuneet siitä, että ellei Grace pääsisi tai vielä haluaisi hakea taideakatemiaan, he silti lähettäisivät tämän syksyksi Edinburghiin isoäitinsä luo tai Glasgow'hun Jamien ja Floran hoiviin. Kaupungissa tyttö saisi käydä taidegallerioissa ja ehkä joillakin piirustuskursseilla, mikä valmistaisi häntä pääsykokeisiin.

Lontoo olisi tietysti paras, mutta sinne ei nuorta tyttöä voisi yksin päästää. Betty oli kyllä pohtinut, kysyisikö Mailfordeilta jotakin hyvää asuntolaa. Mutta nämä todennäköisesti näkisivät velvollisuudekseen tarjoutua ottamaan Gracen luokseen, ja sellaiseen vieraanvaraisuuteen he eivät toki voineet suostua.

Ylipäätään tuntui vaikealta ajatella, ettei tuo kirkassilmäinen, punakiharainen olento kohta olisi enää kotona heidän luonaan! Vaikka toisaalta olisi hyvä, jos Grace lähtisi. Betty oli yhä hiukan huolissaan Gordon MacDonaldin omistavasta suhtautumisesta tyttöön. Hän piti Gordonista, mutta tahtoi Gracen päättävän omasta elämästään itse, ei heittelehtivän kuin ajopuu virran päättämään poukamaan.

Ja muutenkin olisi hyvä, että Grace saisi muuta ajateltavaa. Hän oli sievä, yhtä sievä kuin vanhempi sisarensa, mutta ei selvästikään itse aivan tajunnut sitä — kun taas Axel Barclay ja Kyle Paton ja muut pojat alkoivat tajuta sen liiankin hyvin. Siksi Betty tahtoi kovin mielellään lähettää Gracen muualle, vaikka epäilemättä nuoret miehet eivät olleet sokeita ja tyhmiä Edinburghissa tai Glasgow’ssakaan.

Onneksi sentään Evan, Moira ja Walter olisivat vielä pitkään kotona. Evanista oli tullut hiukan reippaampi viime aikoina, mutta hän oli yhä niin herkkä, että äidin sydämeen toisinaan koski. Miksi tämä maailma vaati pojilta pelkästään kovuutta ja ruumiillista rohkeutta? Miksei se arvostanut muita ominaisuuksia, hyviä ominaisuuksia, joita Evanilla oli?

Onneksi Duncan ei enää ollut pojan kimpussa entiseen tapaan, vaikka tämä kyynelehtikin herkästi ja pelästyi omaa varjoaan. Muutoksesta oli varmaan kiittäminen anoppia, jonka tarkkanäköisyyttä Betty oli hämmästynyt Elsie-tädin asuessa heillä. Vai oliko joku kertonut tälle, miten helposti Evan oli isänsä hampaissa?

No, Moiraa ei kukaan voinut pitää arkana ja pelokkaana. Betty puisti taas päätään ja naurahti itsekseen. Tyttö oli joskus aivan mahdoton! Toivottavasti hänelle ei kävisi uteliaisuutensa kanssa kuin kissalle. Mutta oli myönnettävä, että elämästä riemukkaasti nauttivan ja koko maailman asioista kiinnostuneen Moiran ansiosta Koivurannassa ei ollut juuri ikäviä hetkiä hänen ollessaan kotona.

Ja Walter, toinen rauhan lapsista, kuopus, elämää täynnä oleva pikkupoika, nimetty sen pikkupojan mukaan, joka ei saanut elää kuin kaksi viikkoa, jota isoveli Duncan ei edes muistanut. Aina paikatessaan Walterin naarmuja ja puhaltaessaan mustelmiin Betty tunsi haikeaa, suloista riemua siitä, että tämä lapsi sai elää, ja että hän itse sai elää, vaikka toisin oli pojan syntyessä jo luultu. Jos he vain osaisivat kasvattaa ja ohjata Walteria oikein, tästä kasvaisi monin tavoin ryhdikäs mies, jonka ystävyydestä kuka tahansa saattaisi olla ylpeä.

Hyvä tavaton, mikä hänet oli saanut käymään läpi koko lapsikatraansa! Betty räpytteli silmiään kuin unesta heränneenä. Onneksi kukaan asiakas ei ollut tullut sisään ja nähnyt häntä tuijottamassa tyhjin silmin jonnekin kauas ajatuksiinsa uppoutuneena.

Mutta lasten ajatteleminen oli tehnyt hänen olonsa paremmaksi, ja reippaasti hän pyörähti takahuoneeseen hakemaan pölyliinaa. Miksi suotta odottaa tyttöjä kotiin, kun hän oli aivan joutilas tomuttamaan näyteikkunaa nyt! Duncan aikoi vaihtaa somistuksen joka tapauksessa lauantaina, silloin hän voisi pestä lasin.

Pyyhkiessään pölyjä kirjojen kansista Betty mietti haikeana, ettei edes muistanut, milloin oli viimeksi kirjoittanut jotakin itse. Rouva Wallacen sairastumisen jälkeen taloustyöt olivat vieneet hänen aikansa siitä huolimatta, että lapset olivat hämmästyttävän nöyrästi olleet avuksi. Olisikohan hän kirjoittanut riviäkään naimisiinmenonsa jälkeen, ellei rouva Wallace olisi ollut heillä kaikkia näitä vuosia?

Toisaalta oli ollut helpottavaakin keskittyä kotitöihin. Hän oli kirjoittanut niin pitkään, että rakkaasta työstä oli tullut välillä jo rasite. Ei ollut helppoa keksiä jatkuvasti uusia kertomusten aiheita, mielenkiintoisia henkilöitä ja yllätyksellisiä juonikuvioita. Vaikka kulunut talvi kaikkine siivouksineen, ruuanlaittoineen ja pyykkäämisineen oli ollut ruumiillisesti raskas — varsinkin, kun Betty ei koskaan ollut kehittynyt millään tavalla lahjakkaaksi kodinhoidossa — se oli antanut hänen mielelleen tilaa levätä.

Miksi hän ei kirjoittanut nyt? Pölyliina pysähtyi ilmaan. Myymälä oli hiljainen, miksei hän tuonut tänne kertomusvihkoaan? Ehkä työ keskeytyisi harmittavassa kohdassa asiakkaan tullessa, mutta olihan hän oppinut kirjoittamaan pienissä pätkissä silloinkin, kun lapset olivat pieniä. Ja hän oli oppinut suunnittelemaan tarinan kokonaan valmiiksi päässään silloin, kun oli Donaldia odottaessaan ollut niin huonovointinen, ettei voinut olla jalkeilla, vaan Ruth oli kirjoittanut tekstit iltaisin puhtaaksi hänen sanelunsa mukaan.

Miksei se onnistuisi nytkin? Jos hän kehittäisi tarinan tiskatessaan ja keittäessään, ei sen muistiin kirjoittaminen veisi enää pitkää aikaa. Vaikka Duncan ei mitään sanonutkaan, Betty tiesi, että tänä aikana heidän taloudessaan kaivattiin kipeästi niitä rahoja, joita hänen työnsä toisi, vaikka he nyt säästivätkin kotiapulaisen palkan.

Ajatus mahdollisuudesta tehdä omaa työtään virkisti häntä aivan tavattomasti, vaikka samalla sydäntä kouristi, kuten aina, kun jokin asia toi hänen mieleensä Ruthin. Siitä olisi loppukesästä kolmetoista vuotta, kun kello myymälän oven päällä oli kilissyt, ja Felix Blumenthal oli astunut sisään — ei enää vihollisvaltion sotilaana ja sotavankina, vaan kunniallisena liikemiehenä, joka tuli hakemaan Ruthia. Ja Ruth oli lähtenyt, jättänyt kaiken kuten Raamatun kaimansa ja aloittanut uuden elämän vieraassa maassa. Eikä vain aloittanut, vaan luonut uran, sytyttänyt tähden, jonka koko Saksan kansa ja puoli muuta Eurooppaa tunsi.

Kunpa kaikki jatkuisi yhtä hyvänä! Betty tunsi yhtäkkiä epämiellyttävän väristyksen, vaikka aurinko suorastaan paahtoi kaupan ovelle hänen puistellessaan rappusella tomuliinaa. Hän ei juuri seurannut kotimaan saati ulkomaiden politiikkaa, mutta ei toki elänyt niin pimennossa, etteikö olisi tiennyt erilaisten ääriliikkeiden saaneen joltisestikin kannatusta ympäri maanosan.

Viedessään pölyliinaa takahuoneeseen Betty muisti, miten viime kirjeessään Ruth oli maininnut jotakin ”epämiellyttävistä ruskeapaidoista”, joita kuulemma näkyi Berliinissä yhä enemmän, ja joiden kansallissosialistiseksi kutsuttu puolue teki kovasti vaalityötä ensi kuussa pidettävien parlamenttivaalien vuoksi. Duncan oli sanonut, että kyseessä oli vain sodan käymättömien nuorten miesten armeijaleikki, jota ei tarvinnut ottaa vakavasti, ja Betty toivoi hartaasti tämän olevan oikeassa. Ja miksei Duncan olisi oikeassa! Se, mitä hän tuon kummallisen puolueen ohjelmasta tiesi, oli niin ylenannettua, ettei se toki koskaan suurempaa kannatusta saisi.

Samassa kello oven päällä todellakin kilahti. Betty kurkisti myymälään ja ilahtui nähdessään Elizan.

-Mitä sinä tahdot? hän kysyi kiitollisena siitä, että sai seuraa ja muuta ajateltavaa. Aivan kuten Moiran seurassa, ei koskaan ollut ikävää hetkeä siellä, missä Eliza oli — vaikka joskus tämän eläväisyys oli rasittavaakin.

-En mitään, Eliza julisti. -En aio jättää pennyäkään teidän kassaanne! Mutta verannan ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut, kun kolkutin, niin että arvelin sinun olevan täällä. Taasko Duncan liehuu jossakin?

-”Liehuu”, matki Betty. -Hän on valokuvaamassa.

-Liehuu siis jossakin, Eliza virnisti ja hypähti istumaan tiskille kuin nuori tyttö. -Milloin te otatte uuden kotiapulaisen?

-Mitä se nyt tähän liittyy?

-No, kotityöt eivät odottaisi sinua, kun täältä pääset. Minä en ainakaan luopuisi tytöstä.

-Etkö sinä voi käyttää hänestä etunimeä?

-On paljon helpompi, kun en käytä. Hän vaihtuu niin usein.

-Eliza, Betty sanoi ankarasti, -oletko sinä koskaan ajatellut, miksi palvelustytöt eivät pysy teillä?

-Nykyään on mahdotonta löytää hyvää palvelusväkeä, Eliza sanoi puolustelevasti.

-Tai hyvää isäntäväkeä! Sinä olet kuulemma aivan mahdoton emäntä, kerrotaan kaupungilla. Muutat mieltäsi kuin tuuliviiri, ja ellei palvelija osaa lukea ajatuksiasi, hän on aina askeleen jäljessä. Onko sitten ihme, että he ottavat lopputilin heti kun voivat!

-Älä viitsi saarnata, sanoi Eliza ja ravisteli kultaisia kiharoitaan.

Hän oli yhä vielä tyttömäisen siro, ja yhtäkkiä Betty muistin erään sotakesän ja erään nuoren tytön ja... Hän vavahti ajatellessaan keskustelua, jonka oli taannoin käynyt Anna-kälynsä kanssa. Ehkä romaaneissa kovia kokeneet nuoret naiset kypsyivät ja kehittyivät henkisesti, mutta joskus hänestä tuntui, että kaikki kasvattavat kokemukset valuivat Elizasta kuin vesi hanhen selästä.

-Kai sinä muistat, miten äiti kohteli palvelusväkeä, kun me olimme lapsia? Betty jatkoi. -Ajattele vanhaa Effietä!

-Minä en ole äiti, Eliza sanoi napakasti. -Minä teen kuten tahdon!

Betty kohautti olkapäitään.

-Älä sitten valita seurauksista, hän sanoi. -Mitä muuten kuuluu?

-Aikani tulee pitkäksi. En jaksa istua kädet ristissä odottamassa, että Sean ja lapset tulevat kotiin.

-Eliza! Betty puuskahti. -Sinä tiedät vallan hyvin, ettei kenenkään tarvitse tässä kaupungissa istua kädet ristissä, ellei tahdo. Muistat kai, että Alice olisi mielellään antanut sinun vastuullesi naisyhdistyksen myyjäisten pöytäjärjestelyt, ja pastori Torranhan pyysi sinua ottamaan hoitoosi tyttökerhon koko kevääksi.

-Myyjäisjärjestelyjä ja tyttökerho! Eliza puuskahti. -Sinä et voi olla tosissasi.

-No, sanoi Betty järkkymättä, -ellet halua tehdä hyvää kodin ulkopuolella, ehkä voisit jättää seuraavan ”tytön” palkkaamatta ja hoitaa itse kotityöt?

-Betty! Eliza puisti taas hurjasti kiharoitaan. -Et kai sinä kuvittele, että minusta olisi sellaiseen!

-Tietysti sinusta olisi sellaiseen. Ei siihen vaadita korkeakoulututkintoa.

-Minä en aio koskea pölyriepuun, Eliza ilmoitti. -Niin, näin kyllä, että puistelit sitä portailla, kun käännyin kulmasta! Ei ihme, että kätesi ovat nykyään niin karheat. Kai sinä sentään hierot niihin jotakin iltaisin? Naisen on huolehdittava itsestään, käsitäthän sinä sen.

-Emme me kaikki voi heittäytyä hemmoteltaviksi siinä määrin kuin sinä. Betty katsoi toisaalle, sillä hän ei tahtonut Elizan näkevän kateutta silmissään. Että sisar viitsi! -Ei meillä kaikilla ole aikaa pelkästään itsemme laittamiseen, eikä rahaa pelkästään omien hattujemme ja pukujemme jatkuvaan uusimiseen. Toivottavasti sinä totisesti ymmärrät arvostaa sitä elämää, minkä Sean sinulle…

Yhtäkkiä Bettyn sormien ympäri puristui käsi, jota oli joka ilta voideltu tuoksuvalla voiteella, ja joka ei ollut vuosiin lionnut kuumassa tiskivedessä tai hieronut suopaa pyykkiin.

-Älä, Bet.

Jokin sisaren äänessä sai Bettyn kääntymään. Elizan katse oli ahdistunut.

-Sean yrittää kaikkensa, hän kuiskasi.

Betty hengähti syvään. Yhtäkkiä hän tunsi kauhua, puhdasta kauhua.

-Onhan kaikki hyvin?

-Kaikki on hyvin niin kauan kuin minä en valita.

-Mistä sinä valittaisit!

Eliza puri huultaan.

-Minulla on ehkä aikaa ja rahaa itseni hemmotteluun enemmän kuin sinulla tai Jenniellä tai… Mutta teillä on jotakin, jota minä en saa, en koskaan.

-Mitä sinä tarkoitat?

-Kyllä sinä tiedät. Sisar katsoi jonnekin kauas, maailmaan, jota ei enää ollut.

-Et kai… Eliza, et kai sinä enää ajattele… sitä miestä?

-Joka päivä, Eliza kuiskasi niin vienosti, että sitä tuskin kuuli. -Joka aamu ensimmäiseksi, joka ilta viimeiseksi.

-Eliza!

-Miten voisin olla ajattelematta! Niall muistuttaa häntä päivä päivältä enemmän kasvoiltaan, olemukseltaan, eleiltään.

-Eliza, sinä tunsit hänet vain viikon tai pari, ja siitä on toistakymmentä vuotta! Et tiedä edes hänen sukunimeään!

-Ei se estä minua ajattelemasta häntä!

Betty tempasi kätensä irti ja hieroi ohimoitaan. Miten heidän keskustelunsa oli tähän ajautunut — yleensä Elizan kanssa puhuttiin uusimmista elokuvista tai huulipunasävyistä tai tulevan kesän lomamatkoista, oikeammin rehtorin perheen lomamatkoista.

-Eliza, Betty sanoi niin isosisarmaisesti kuin saattoi, -hänellä on ollut kohta viisitoista vuotta aikaa ottaa sinuun yhteyttä. Hän tietää kyllä, mistä sinut löytää.

-Hän kaatui sodassa. Elizan ääni oli napakka. -Minä tiedän sen. Muuten hän olisi kirjoittanut, hän olisi tullut.

Betty katsoi sisartaan. Eliza oli kolmenneljättä, hän oli kahden lapsen äiti, koulun rehtorin puoliso, jäsenenä naisyhdistyksessä ja seurakunnan naistoimikunnassa, kuten hänen asemassaan olevan naisen kuuluikin. Saattoiko hän samalla olla yhtä sinisilmäinen ja uppiniskainen kuin — kuin oli ollut 18-vuotiaana?

Jos niin oli, sisaren päätä olisi mahdoton kääntää.

-Ehkä hän kaatuikin, Betty sanoi hiljaa. -Mutta et tee kauniisti Seania kohtaan, jos muistelet aamuin ja illoin toista miestä. Ilman Seania sinä ja Niall…

-Ei sinun tarvitse sitä minulle muistuttaa! Eliza nakkasi niskaansa. -Luuletko, etten ilmankin tiedä, miten suuressa kiitollisuudenvelassa olen Seanille! Luuletko, etten minä tiedä, mitä hän toivoo kiitokseksi! Mutta enhän minä voi valehdella rakastavani häntä, vaikka hän turvaisi minun tulevaisuuteni miten hyvin tahansa, kun en kerran…

Yhtäkkiä Eliza alkoi nyyhkyttää sydäntäsärkevästi.

-Anteeksi, hän mutisi ja haparoi käsilaukkuaan löytääkseen nenäliinan. -Anteeksi! Minä koetan osoittaa kiitollisuutta, olla reipas ja Seanille iloksi. Mutta aina minä en vain jaksa!

Istuessaan siinä tiskin reunalla viimeisen muodin mukaisessa puvussaan ja ehostuksessaan sydäntäsärkevästi nyyhkyttäen Eliza oli säälittävän ristiriitainen olento, aivan kuin äitinsä leninkiä sovittanut pikkutyttö, joka kompastuu helmaan ja kaatuu nenälleen. Betty ojensi kätensä koettaakseen lohduttaa sisartaan, mutta se tuntui jotenkin naurettavalta.

Samassa hän kuuli kadulta polkupyörän kellon kilahduksen.

-Iltapäiväposti, Betty sanoi nopeasti. -Haluatko mennä takahuoneeseen siksi aikaa?

Eliza nyökkäsi ja liukui lattialle. Ennen kuin herra Chisholm ehti sisään postilaukkuineen, hän oli kadonnut oven taakse.

Tällä kerralla Betty oli kiitollinen siitä, ettei herra Chisholm kuulunut niihin postinkantajiin, jotka katsovat asiakseen rupatella reittinsä varrelle osuvien asiakkaiden kanssa. Mies murahti jonkinlaisen tervehdyksen, ojensi Bettylle nipun postia ja katosi, ennen kuin tämä ehti tervehtiä saati kiittää.

-Voit tulla, hän meni jo, Betty sanoi selatessaan kirjeitä. Miriamilta oli lupaavan paksu kirjekuori, jossa oli varmasti valokuvia Intiasta, ja Nanny Welsh oli lähettänyt postikortin, jossa oli jokin Ranskan vallankumouksesta tehty maalaus ja vitsikäs kommentti lähestyvästä lukukauden päätöksestä ja vapaudesta.

-En minä tavallisesti ole tällainen, Eliza mutisi ja tuli takahuoneesta nenäänsä niistäen. -En käsitä, mikä minuun meni. En varmaan syönyt aamiaisella kylliksi tai jotain.

-Ehkä sinun pitäisi vain saada puhua jonkun kanssa aina toisinaan noistakin asioista, Betty sanoi ja sormeili loput kirjeet. Muutamia laskuja Duncanille, kirje Stuartilta, joka ehkä  jo tietäisi, milloin tulisi kotiin viimeisen konsertin jälkeen, ja…

Elizan hermostunut puheenpälpätys katosi yhtäkkiä Bettyn korvista, aivan kuin hänet olisi heitetty toiseen huoneeseen ja ovi suljettu perässä. Myymälän lattia keinui, kauppatiski kieppui puolelta toiselle, auringonsäteet sinkoilivat sinne tänne kuin kaleidoskoopissa.

Kirjekuori oli paksua, kallista paperia, ja se tuoksahti vienosti Chanelin numero viideltä. Betty ei ollut koskaan nähnyt käsialaa, jolla Duncanin nimi ja osoite oli kuoreen kirjoitettu, mutta kirje oli leimattu Edinburghissa, ja lähettäjän kohdalla luki yksinkertaisesti ”B. Chadsworth”.

perjantai 27. marraskuuta 2015

76. Kasvuaikoja

Maaliskuun 29. päivänä
”Tänään minun oli pakko mennä kouluun leikkohiuksineni kaikkineni. Äiti koetti eilen vähän siistiä päätäni, vaikka pyhäpäivä olikin, mutta en oikein tiedä, mitä siitä tuli. Ehdotin äidille, että jäisin tänään kotiin, väitin jopa, että päätäni särkee. Hän vain ilmoitti, että tietää kyllä, mikä päätäni särkee, mutta että saan maata niin kuin petaan!

Koetin kammata aamulla tukan veden avulla taakse, jotta edestäpäin näyttäisi siltä, kuin minulla olisi yhä palmikko. Mutta olisihan minun pitänyt arvata, etten pysty ketään huijaamaan, kun lyhyet kiharat kuivuttuaan pörröttyivät kasvojen ympärille. Lisäksi tuo onneton leikkotukka on kuin särkevä hammas — käsi pyrkii koko ajan niskahiuksiin, aivan kuin yhä uudelleen varmistaakseen, ettei siellä todellakaan ole mitään enempää.

Jouduin siis melkoisen kysymysryöpyn kohteeksi heti ensimmäisellä välitunnilla. En ymmärrä, miten siitä selvisin! Jane ilmeisesti kuvitteli, että olen leikannut tukkani Kylea miellyttääkseni, sillä hän sanoi minulle moittivasti veljellään olevan ’vanhanaikaisia mielipiteitä tyttöjen ulkonäköön liittyen’. Muutamat meidän luokkamme tytöt tirskuivat avoimesti ’Flemingin tyttöjen hiustenleikkaustavalle’, ja kuulin sivusta, miten Tyra Saunders julisti alaluokan tytöille jotakin ’leikkotukkaisista kanoista’.

Axel oli ulkomuodostani niin järkyttynyt, että pelkäsin hänen saavan halvauksen. Hän näytti siltä, kuin olisin leikannut pois käteni tai jalkani enkä tukkaa. Ja aika kalpea oli Gordonkin, jonka näin vain vilaukselta, sillä hän ei kävellyt kanssamme yhtä matkaa kouluun. Ainakaan hänellä ei nyt ole varaa ’löylyttää’ minua, vaikka leikkasinkin tukkani!

Ainoastaan Coralle kerroin kadonneen palmikkoni tarinan, vaikka en tietystikään erinäisiä yksityiskohtia. Ja hän oli oikein kiltti ja koetti aina johtaa keskustelua toiseen suuntaan, kun hälinä pääni ympärillä kävi liian suureksi. Hän jopa lohdutti minua vakuuttamalla, että ilkeimmät pistokset tulivat sellaisilta tytöiltä, jotka kadehtivat tukkaani.

Äiti tuli hakemaan minua koulusta ja menimme suoraan neiti Reddin kampaamoon. Ja täytyy sanoa, että kaikista epäluuloisista ennustuksista huolimatta neiti teki hyvää jälkeä. Kun kampausviitta irrotettiin yltäni ja katsoin itseäni peilistä, tajusin Archien olleen oikeassa: näytän täysikasvuiselta.

Ilmeisesti äiti ajatteli samoin, vaikka ei sitä tietysti voinut minulle sanoakaan, koska silloinhan hän olisi kiittänyt minua typeryydestäni. Sen sijaan hän huokasi vähän kotimatkalla ja sanoi:

-Aina välillä minä pelästyn tajutessani, että minun pitää todellakin kohta lähettää myös sinut avaraan maailmaan, Gracie.

Tartuin hänen sanoihinsa ja otin puheeksi taas sen tosiasian, että avarassa maailmassa minä suuntaisin hyvin mieluusti taideakatemiaan, jos se vain olisi mahdollista. Ja sen jälkeen me puhuimme koko kotimatkan tästä tulevaisuudenhaaveestani ja mahdollisuuksista sen toteuttamiseen.

Äiti oli oikein ihana, eikä maininnut tällä kerralla mitään mistään opettajantutkinnosta, vaan ainoastaan taideopinnoista yleisesti. Hän epäili, kuten minäkin, etten suoraan koulusta tulleena pääse sisään. Siksi hän ehdotti, että hakisin jatko-opistoon tai lukioon tai menisin jollekin piirustuskurssille. Mutta hän vakuutti, että minä olen niin lahjakas, että aivan varmasti jossakin vaiheessa pääsen sisään. Kunpa olisikin niin!”

Huhtikuun 2. päivänä
”Kuluneina iltoina Faith on koettanut johdattaa minua lyhyen tukan saloihin. Hän on opettanut minua kampaamaan hiukseni niin, etteivät ne sojota pörrössä ylöspäin, ja hän on opettanut minua käyttämään piippaussaksia, joilla saan villit kiharani vähän levollisemmiksi ja tasaisemmiksi.

Tänä iltana Faye näytti, miten pesun jälkeen voin kääriä hiukseni papiljottien ympäri, joita hän ystävällisesti minulle lainasi. En tarvitse niitä kiharoita antamaan, vaan pikemminkin hillitsemään.

-Et varmaan halua tuossa iässä näyttää pörröpäiseltä pikkutytöltä, hän sanoi, enkä minä tietystikään halua.

Moira on seurannut meidän puuhiamme uteliaisuudesta tikahtumaisillaan ja alkanut inttää äidiltä lupaa leikata polkkatukan.

-Ei, sanoi äiti viimeksi tänään illallisella. -Sinä pidät palmikkosi ja sillä hyvä.

-Mutta monilla minun ikäisilläni tytöillä on leikkotukka — ainakin Glasgow’ssa, Moira intti, sillä hän ehti kiristää toisen pääsiäispäivän aikana Donista ja Archista kaiken sen tiedon, mikä näillä on glasgowlaistyttöjen hiusmuodista.

-Me emme ole Glasgow’ssa, sanoi isä. -Mikä ihme teitä nykypäivän tyttöjä oikein riivaa? Meidän nuoruudessamme tytöt olivat sitä ylpeämpiä hiuksistaan, mitä pidemmät ja paksummat ne olivat! Olisittepa nähneet äitinne tukan, kun me tapasimme ensimmäisen kerran, se oli kuin sulaa kultaa.

-Niin mutta kun, sanoi Moira, joka ei tällä kerralla ollut harhautettavissa tarinalla Chrissy-tädin syntymäpäiväkutsuista. Yleensä hän jaksaa kuunnella yhä uudelleen väsymättä, miten äiti ja isä näkivät toisensa ensimmäisen kerran ja mitä isä sanoi ja mitä äiti sanoi ja mitä sitten tapahtui. -Siitä on kauhean kauan, ja silloin oli kaikki muukin hoopo muodissa. Hameet ylsivät maahan asti ja sellaista!

-Minun mielestäni siinä ei ole mitään ’hoopoa’, että tytöt olivat siihen aikaan paljon sievempiä ja tyttömäisempiä kuin nykyään, isä huomautti.

-Duncan, sinä alat kuulostaa Metusalemilta, äiti sanoi. -Kyllä kai sinä ymmärrät, että muoti muuttuu. Meidän äitimme käyttivät vielä turnyyriä ja heidän äitinsä vannehameita! Eivät nekään kovin järkeviä olleet.

-Minä vain haluaisin, että tyttöni näyttäisivät tytöiltä eivätkä hameeseen puetuilta pojilta, isä huomautti haikeasti. -Kohta kai he laittavat housut jalkaansa, kuten Madeleine!

-Minä muistelen sinun ehdottaneen minulle pitkiä housuja jo siinä vaiheessa, kun ostit moottoripyörän ja opetit minua ajamaan, äiti tokaisi. -Sitä paitsi muistan senkin, millaista oli, kun Sandy Thomson veti minua siitä kuuluisasta tukasta alakoulussa. Niin että ymmärrän kyllä, miten paljon helpompi leikkotukka on.

Isä puisti surumielisesti päätään.

-Ei ole mikään kuten ennen, hän huokasi. -Kuulemma vanhoina aikoina vaimo kunnioitti miehensä mielipiteitä.

Me tirskuimme.

-Kuusikukkulan ullakolla on kauhean hassuja vaatteita, Moira sanoi. -Ja kun Edinburghin isoäiti näytti meille kuvia albumista, kaikki ihmiset olivat aivan hullunkurisen näköisiä!

-Usko pois, vielä sinäkin naurat näille nykyajan hullutuksille, kellohatuille ja vyötäröttömille hameille, isä sanoi.

-Älä nyt ole mahdoton, Duncan, äiti huomautti taas. -Kukaan ei ole käyttänyt vyötärötöntä hametta pariin sesonkiin. Ja helmatkin ovat pidentyneet.

-No niin, isä huudahti voitonriemuisena, -siispä Moirankin sopii pitää pitkä tukkansa!

Nauroimme hänen logiikalleen, vaikka en ole aivan varma, oliko Moira tyytyväinen. Mutta minä toivon, ettei hän leikkaa kaunista tukkaansa, sillä hän on hyvin suloinen palmikoineen.

Kadunko oman tukkani leikkaamista? En tiedä. Sen peseminen on nyt kovin helppoa ja se kuivuu nopeasti, ja kuten Archie sanoi, minä näytän täysikasvuisemmalta. Mutta kaikki kävi liian äkkiä, ja tuntuu, kuin olisin todella leikannut tukan mukana poikki myös jotakin muuta, joka ei koskaan kasva takaisin.”

Huhtikuun 6. päivänä
”Gordon käveli tänään kouluun ja sieltä kotiin kanssani ensimmäisen kerran pääsiäisepisodin jälkeen. Kun paluumatkalla olimme jo naapurin yhä autiona olevan talon portin kohdalla, hän pysähtyi.

-Anteeksi, hän sanoi yksinkertaisesti. -Minä olin tyhmä. Olisit joutanut leikata minulta hiukset.

-Sinä olit tyhmä, minä vastasin, -mutta saat anteeksi. Minä vain toivon, ettet sinä enää kohtele minua kuin — kuin lieassa olevaa koiraa!

Gordon punastui vähän.

-Minä tahtoisin panna sinut liekaan, hän sanoi moittivasti. -Sinä olit sunnuntai-iltapäivänä Patonin kanssa jossakin.

-Kyle vei minut elokuviin, sanoin. -Sikäli kuin se sinulle kuuluu.

-Ja perjantaina sinä et ollut kotona.

-Olin apteekilla lukemassa Axelin kanssa. Äkkiä havahduin. -Mistä sinä minun menemiseni tiedät?

Gordon punastui entisestään.

-Satuin näkemään, kun sinä lähdit kotoa ja tulit kotiin, hän mutisi.

-Satuit näkemään? minä toistin. -Sekä perjantaina että sunnuntaina juuri oikealla hetkellä? Tarkoitat kai, että olet istunut ikkunassa vahtimassa minun menemisiäni ja tulemisiani?

-Minä pidän sinusta, Gracie! Etkö sinä voisi unohtaa toiset?

-Miten niin unohtaa?

-Etkö sinä voisi olla minun tyttöni?

Vavahdin.

-Minä en ole yhtään kenenkään tyttö, sanoin lujasti. -Me olemme viidentoista, Gordon! Meidän ei pidä ajatella sellaisia asioita vielä vuosiin.

-Niin sinä nyt sanot, ja ennen kuin minä ehdin väliin, heistä jompikumpi tai joku kolmas nappaa sinut!

-Sinulla ei ole mitään tarvetta ’ehtiä väliin’, huomautin. -Taas sinä puhut sillä tavalla, kuin sinä päättäisit minun asioistani, enkä minä itse!

Seisoimme hetken siinä katsellen toisiamme. Gordonin lippalakki oli vinossa ja hän oli työntänyt syvälle pusakkansa taskuun toisen kätensä, jossa ei pidellyt kirjojaan.

-Minä en kai koskaan osaa olla sinulle mieliksi, Gordon sanoi haikeasti.

Minua alkoi naurattaa, sillä hän muistutti isää tämän heittäytyessä surkeaksi. Mutta toisin kuin isä, Gordon taisi olla tosissaan.

-Älä ole hupsu, sanoin. -Tule, mennään kotiin, täällä on kylmä.

Tänään tosiaan oli pilvistä ja koleaa, mutta melkein enemmän minua hytisytti viereinen talo tyhjine ikkunoineen ja villiintyneine puutarhoineen. Miksiköhän kukaan ei ole vuokrannut sitä? Kiinnostuneiden katsojienkin määrä on hiipunut. Miksi siihen ei ole tullut elämää? Wallacet eivät koskaan palaa, sen minä toki ymmärrän. Äiti on saanut rouva Wallacelta pari vapisevalla käsialalla kirjoitettua postikorttia, ja kuulin hänen sanovan isälle, että niissä rivien välit puhuivat kirjoitettua tekstiä enemmän.

Me menimme meille, ja äiti pyysi Gordonia jäämään teelle, ja sitten minä saatoin hänet kotiin osittain siksi, että toivoin voivani kysyä Fannylta puvun tilanteesta — mutta Alice-täti tahtoi lähettää minulla äidille jonkin postimyyntikuvaston, ja väkeä oli koko ajan ympärillämme niin, etten saanut puhua Fannyn kanssa. Täytyy toivoa, että kuulen uutisia Faithilta.”

Huhtikuun 10. päivänä
”Tänään me olimme käymässä Glen Longissa. Söimme Ramsayden ja Moorejen ja Murrayden kanssa lounasta pappilassa ja olimme teellä Kuusikukkulalla. Isoäiti oli kai vähän loukkaantunut, kun emme menneet sinne, vaikka hän ja isoisä olivat koko ajan mukana ja Annie-täti ja Anna-täti nimenomaan tahtoivat säästää häneltä vaivaa.

Kuusikukkulalla Leslie ja Moira ja Bessie ja Catrina katosivat yläkertaan puhumaan hupsuja pikkutyttöjen salaisuuksiaan, ja Walter ja Evan pitivät Chrisin ja Royn ja Niallin kanssa hirvittävää meteliä puutarhassa. Salista kuului riemunkiljaisuja, sillä Faith huvitti siellä Maryrosea, Catia ja pikkupoikia. Pikku Douglas on puolivuotias, ja hänen kikatuksensa on ihastuttavaa kuunneltavaa.

Suureksi harmikseni Milly oli mennyt jonkun toverinsa luo Ballachulishissa, enkä tavannut häntä. Tietysti olen iloinen, että hänellä on tovereita, joiden luona vierailla, mutta olisin mielelläni puhellut hänen kanssaan. Millyn kanssa on niin helppo puhella!

Olisin tietysti voinut viettää aikaa salissa, sillä pidän kauheasti pikkuisista Murrayn serkuista. En kuitenkaan malttanut, sillä Rob-eno on hankkinut pari uutta taidekirjaa, ja minä makasin kirjaston takanedusmatolla niitä selaamassa. Ellen voikaan käydä taidenäyttelyissä ja oppia suurten taiteilijoiden alkuperäisistä teoksista, voin ainakin koettaa hakea tietoa kirjoista.

Äkkiä kuulin, että joku tuli kirjastoon. Kuvittelin olevani täysin näkyvissä siinä mukavalla paikallani — itse asiassa aivan odotin, että jos tulija olisi äiti, hän käskisi minun lakata heiluttelemasta sääriäni ilmassa kuin katupoika ja nousta matolta sotkemasta pukuani ja Rob-enon kirjaa.

Äidin äänen kyllä kuulinkin, mutta hän ei puhunut minulle.

-Kylläpä lapset mekastavat, hän sanoi. -Toivottavasti Rob ei väsy heihin.

-Robista on tullut viime aikoina hyvin kärsivällinen, sanoi Anna-täti. -Ja minusta melkein tuntuu, että hän nauttii tästä hälinästä. Meillä on nyt niin kovin hiljaista, kun vain Leslie on enää kotona.

Kuulin äidin ja Anna-tädin istuutuvan sohvaan, enkä kiinnittänyt heihin enää sen kummempaa huomiota, sillä edelleen kuvittelin heidän huomanneen minut. Keskityin taidekirjoihin ja vain toisella korvalla kuuntelin Anna-tädin tarinointia Rozin kuulumisista ja Alanin uudesta työpaikasta ja kaksosten valmistumisesta ja siitä, miten Cameron viihtyy koulussaan St. Andrewsissa ja Leslie vielä Glen Longissa.

Ja sitten äiti tietysti kertoi, miten hyviä arvosteluja Stuartin konserteista on ollut kaikissa lehdissä ja miten Archie loistaa opinnoissaan ja miten Don aikoo jatkaa polyteknilliseen ja Faithin kihlauksesta ja minun tulevasta koulun päättämisestäni (onneksi ei sentään hiuksistani!) ja Evanin partiosta ja Walterin shakkikerhosta ja Moiran viimeisimmistä nenäkkyyksistä.

-Sinulle on mukava puhua, äiti sanoi yhtäkkiä. -Jenniellä on laumansa kanssa niin hirveästi puuhaa ja Rosella on usein kiire, ja Annie on… No.

-Aivan, sanoi Anna-täti.

Minä käsitin kyllä, mitä he tarkoittivat, vaikka kumpikaan ei sanonut enempää. Annie-täti on — no. Hän nyt vain on niin ankara ja tarkka kaikesta ja tahtoo aina olla vähän parempi kuin muut. Joskus kuulin äidin sanovan isälle, että ’Annieen ei lopulta tepsinyt edes sota’, mitä se ikinä tarkoittaakin.

-Muistatko ne ajat, jolloin meillä ei ollut niin kauheasti puhuttavaa toisillemme? Anna-täti sanoi.

Äiti naurahti pehmeästi, ja minä ajattelin yhtäkkiä luonnoslehtiötä, jonka oli takkini taskussa. Minun pitäisi piirtää kuva äidistä ja Anna-tädistä istumassa sohvalla tässä vanhassa huoneessa, jonka lyijylasi-ikkunoiden läpi huhtikuun kirkkaus päättäväisesti tunkeutui.

-Me kaikki muutumme ja opimme, äiti sitten sanoi. -Minä siinä kuin Eliza.

-Onko Elizalla kaikki hyvin? Anna-täti kysyi.

Nostin vähän päätäni. Vasta silloin tajusin, etteivät äiti ja täti nähneet minua. He eivät olisi alkaneet puhua sellaisia, jos olisivat tienneet, että olin huoneessa! Mutta ennen kuin ehdin tehdä itseni tiettäväksi, äiti sanoi:

-Maailman silmissä kyllä. Minä en osaa arvata, mitä hän sisimmässään tuntee tai ajattelee. Mutta onhan hänellä ainakin lapset.

-Niallista huomaa päivä päivältä enemmän, ettei hän… No, ettei hänessä ole vähääkään Seanin näköä. Jos hän muistuttaisi Elizaa, kaikki olisi hyvin, mutta että hänen onkin pitänyt periä piirteensä — siltä mieheltä.

-On ihme, etteivät juorut ole häntä vielä satuttaneet, sanoi äiti. -Hän täyttää kohta neljätoista. Hän ymmärtää jo, jos joku sanoo jotakin.

Yhtäkkiä minun mieleeni tuli sodan muistopäivä monta vuotta sitten, kun kuulin isän ja Sean-sedän puhuvan kummallisia asioita Koivurannan verannalla. En ymmärtänyt niitä silloin, mutta nyt, isompana, erinäisiä kauhistuttavia mahdollisuuksia tulvahti yhtäkkiä mieleeni. Lakkasin melkein hengittämästä, sillä jos äiti nyt havaitsisi minut, saisin ankarat nuhteet.

Samalla vapisin kiireestä kantapäähän. Käsitinkö minä oikein? Saattoiko se olla totta? Miten se olisi mahdollista? En minä tiedä ketään, joka… jolla ei… En voi edes kirjoittaa sitä tähän! Mutta miten Eliza-täti olisi saattanut…

-Miten Seanin sydän voi? Anna-täti samassa kysyi. -Hän on kovin harmaa.

-Elizan mukaan Fergus on luvannut, että jos Sean välttää kovaa ruumiillista rasitusta ja mielenliikutuksia, hän voi elää satavuotiaaksi. Mutta minä pelkään…

Äidin ääni hiipui. Sohva narahti vähän, ja aavistin, että Anna-täti oli tarttunut häntä kädestä.

-Meillä kaikilla on aikamme, emmekä voi sitä itse päättää, hän sanoi hiljaa.

-Joskus minusta tuntuu… Äiti tuntui epäröivän vähän. -Eliza on aina niin hilpeä, niin kevytmielinen, niin kiinnostunut kaikesta ulkoisesta. Sellainen hän on tietysti ollut aina, mutta… Ei hänkään enää mikään lapsi ole. Täytyyhän hänellä olla syvempiä ajatuksia!

-Varmasti hänellä on, Anna-täti sanoi. -Mutta joskus on turvallisempaa olla piilossa naamion takana.

-Eihän kukaan voi aina olla naamion takana! Minä pelkään, ettei hän avaudu kenellekään. Ei Seanille, ei kenellekään meistä.

-Et sinä voi tietää sitä, Anna-täti huomautti. -Sean on herrasmies sormenpäitään myöten. Mitä ikinä hän tuleekin tietämään, se ei koskaan mene eteenpäin.

Sitten täti sanoi jotakin siitä, että hänen piti mennä katsomaan, oliko Debbie laittanut teepöydän kuntoon, ja äiti lähti hänen mukanaan.

Minä jäin takkavalkean ääreen. Tulesta huolimatta palelin ytimiäni myöten, samalla kun kyyneleet polttivat luomieni takana. Voi, miksi olin kuullut tuon keskustelun! En minä olisi halunnut tietää tällaisista asioista mitään.

Ja sitten minä muistin. Muistin sen syysillan, jolloin Axel ja minä olimme puhelleet satamassa ja unohtaneet itsemme ja tulleet kotiin vasta, kun meitä varten oli jo järjestetty etsintäpartio. Mitä Eliza-täti olikaan silloin sanonut tyhmistä tytöistä, jotka eivät ajattele nenäänsä pidemmälle ja joutuvat vaikeuksiin?

Minkä ikäinen hän oli ollut? Aloin laskea. Niall on minua kaksi vuotta nuorempi, ja Eliza-täti on vähän yli kolmenkymmenen. Hänhän on ollut — hänhän ei ole ollut vielä kahtakymmentäkään, kun…

Kuka se mies oli? Miksei hän mennyt naimisiin tädin kanssa? Miksi Sean-setä taas meni naimisiin tädin kanssa, jos hän ei kerran… ja jos hänkin tietää… Siksikö, että hän on ’herrasmies sormenpäitään myöten’?

Miten voisin koskaan enää katsoa Eliza-tätiä silmiin? Miten voisin katsoa Niallia silmiin! Tietääkö hän, että on…

Samassa kuulin Anna-tädin sanovan aulassa, että tee oli pöydässä. Minun oli pakko nousta ja mennä juomaan, koska muuten minua olisi alettu etsiä. Istuin Catrinan ja Chrisin välissä, ja koetin olla katsomatta Niallia ollenkaan. Tietääkö Catrina, ettei Niall ole hänen veljensä? Tai tietysti on, mutta…

Voi, kunpa äiti ja Anna-täti eivät olisi tulleet kirjastoon!”

Huhtikuun 13. päivänä
”Tänään Faith tuli tohtorilasta mukanaan salaperäinen käärö. Hän sanoi tunteneensa itsensä aivan salaiseksi agentiksi koettaessaan livahtaa sen kanssa hovimestarin ja Alice-tädin ja Fergus-sedän ohi ilman, että kukaan ihmettelisi. Fannyn kanssa he olivat sopineet, että mikäli Faith jäisi kiinni, tämä selittäisi lainanneensa Fannylta leninkiä ottaakseen siitä mallin omaa kesäpukuaan varten.

Käärössä oli minun uusi pukuni! Se, jonka Fanny näki päässään ja jonka minä piirsin paperille ja jonka Fanny sitten kaavoitti ja jota olen saanut sovittaa vain lakanakankaasta ommeltuna.

Olisin niin hartaasti suonut, että Fanny olisi saanut olla mukana, kun nyt pukeuduin leningin oikeaan versioon. Mutta tämä oli sanonut, että olisi turvallisempaa, jos puku ja hän eivät poistuisi talosta yhtä aikaa. Hänen vanhempansa kun eivät edelleenkään tiedä, mitä hän on tehnyt ja mitä hän aikoo tehdä.

Kun Faye tuli käärön kanssa, minä syöksyin päätä pahkaa äidin työhuoneeseen sovittamaan. Olin aikonut vaihtaa paksujen sukkieni ja pikkutytön kenkieni sijaan silkkisukkani ja lainata äidiltä kannalliset kengät, joita olen joskus kokeillut, mutta en malttanut hakea niitä. Minun piti saada kokeilla pukua heti. Enhän ole edes tiennyt, millaisesta kankaasta Fanny on puvun tehnyt, sillä hän on halunnut pitää sen salaisuutena.

Se on vihreä. Juuri sen vihreä kuin pitääkin. Keväänvihreä pohja, jolla oli sammalenvihreitä kuvioita. Ja se istuu kuin hansikas, vaikka Fanny on tehnyt sen pelkästään mittojen ja yhden lakanaversion sovittamisen mukaan! Mikään sauma ei kiristä, missään kohtaa ei ole liikaa väljyyttä.

Kun tulin takaisin keittiöön, äiti sanoi: ’hyvä tavaton’, ja isä, joka luki lehteä pöydän ääressä, sai yskänpuuskan. Faith taputti käsiään ja Moira tanssi ympärilläni mekastaen, että minun pitäisi mennä peilaamaan.

Meillä ei tietenkään ole missään niin isoa peiliä, että siitä voisi nähdä koko ihmisen. Mutta takahuoneessa on lasioviset kaapit, joissa isä pitää papereitaan, ja siellä me peilaamme silloin, kun haluamme nähdä muutakin kuin kasvomme.

Menin siis takahuoneeseen, joka on aina vähän hämärä, sillä katossa on vain himmeä hehkulamppu ja kirjoituspöydällä vihreäkupuinen lukuvalo. Mutta hämäryydestä huolimatta, ja huolimatta siitä, että kuvani heijastui vasten kuitti- ja tilinpäätösmappeja, minä tajusin, että Fanny on luonut jotakin aivan ihmeellistä.

Se on asiallinen puku, joka sopii käytettäväksi iltapäivävierailuilla. Mutta siinä on jotakin, joka tekee siitä äärimmäisen tyylikkään. Ehkä se on vinoon leikattu helma, ehkä se on poimutus rinnan alla, ehkä pienet röyhelöt kauluksessa. Mutta kun katsoin itseäni, punaisia lyhyitä kiharoitani ja tätä vihreää pukua ja sitä, miten se kohotti koko olemustani, menin aivan hiljaiseksi. Sillä kaapin lasiovista minua ei katsonut enää takaisin koulutyttö, vaan nuori nainen.

Yhtäkkiä minua alkoi melkein huimata. Aivan kuin joskus ennenkin, minusta tuntui, kuin joku olisi avannut silmieni eteen kuvakirjan, joka selitti monia asioita. Minä ymmärsin yhtäkkiä, miksi Kyle ja Axel ja Gordon ja muutkin hakevat seuraani. Minä ymmärsin, mitä varten he tahtovat ottaa minua kädestä tai yrittävät suudella minua. Minä ymmärsin, mitä varten he jankuttavat yksitellen, olenko heidän ’tyttönsä’.

En minä ole sievä, eikä minusta tule koskaan sievää. Ei sillä tavalla kuin Faithista. Enkä minä tahdo, että edes tämä päiväkirja pitää minua turhamaisena ja itserakkaana. Mutta en minä myöskään voi valehdella. Tuossa himmeässä, epäselvässä peilikuvassa minä näin jotakin — en tiedä mitä, mutta jotakin — joka sai minut käsittämään monia asioita.

Kukaan ei tullut perässäni takahuoneeseen, ei edes Moira, jota kuulin äidin hillitsevän keittiössä. Minun oli annettu tulla yksin, aivan kuin äiti ja isä olisivat käsittäneet, että se oli välttämätöntä, että minun piti olla yksin nähdäkseni ja ymmärtääkseni.

Mitäkö?

'Kaikista vaikeinta on käsittää ja hyväksyä, että minun pienestä Prinsessastani on kasvanut neito', sanoi Stuart minulle viime kesänä.

Nyt minun täytyy itse se käsittää ja hyväksyä. Punastuin vähän seistessäni yksin siinä keskellä hämärää varastohuonetta. Aivan kuten jouluna, jolloin maailma oli yhtäkkiä täynnä värejä ja minulla oli siivet ja opin lentämään, tajusin, että maailma on auki, auki minua varten, kaikki ihmeellinen ja ihana vain odottamassa, että löytäisin sen!

Mutta toisin kuin Eliza-täti, minä en tee tyhmyyksiä. Sen lupauksen annoin omalle peilikuvalleni.”