torstai 10. joulukuuta 2015

89. Tuulisena päivänä

Tuuli oli noussut aamulla, ja paksut harmaat pilvenkumpareet vaelsivat taivaan yli melkein vuorenhuippuja hipoen. Loch Linnhen vesi löi rantakiviin väkevinä jysähdyksinä, jotka olisi saattanut kuulla, jos olisi seissyt Koivurannan verannalla.

Mutta verannalla ei ollut ketään sinä elokuun lopun iltapäivänä, sillä Koivurannan olohuoneen takassa paloi tuli, eikä kukaan välittänyt lähteä ulos juuri nyt.

Grace istui lattialla jalat ristissä kuin räätäli. Räätälin töitä hän tekikin, sillä hän, Moira ja Faith — joka oli matkalta palattuaan ilmoittanut, ettei koskaan enää lähtisi kotoa, jos kerran sillä aikaa poltettaisiin tuhkaksi puoli kaupunkia tai ainakin yksi naapuri — harsivat minkä ehtivät. Mutta vaikka he koettivat olla nopeita, he eivät olleet niin nopeita kuin Fanny, jonka mustakiharainen pää oli kumartunut ompelukoneen ylle.

Alice-täti ja äiti istuivat sohvassa ja puhuivat naisyhdistyksen asioista, kuten heillä oli tapana. Mutta he puhuivat niistä suuremmalla ystävällisyydellä ja lämmöllä kuin pitkään aikaan, ja se lämmitti huoneen ilmapiiriä enemmän kuin takkatuli.

Archie istui toisessa lepotuoleista niin, että saattoi pitää kipsattua jalkaansa jakkaralla, ja pelasi jotakin lautapeliä Evanin, Walterin, Torquilin ja Gusin kanssa. Häntä ei tuntunut millään tavalla häiritsevän Fannyn läsnäolo, eivät myöskään tuolin selkänojaa vasten nojallaan olevat kainalosauvat tai poikien mekastus.

Archien olemuksessa oli aivan uudenlaista tyytyväisyyttä, ikään kuin hän olisi saanut tehdyksi jotakin, joka oli häntä pitkään kiusannut. Entiseen aikaan hän ei olisi kestänyt tällaista viikkojen pakkolepoa, minkä murtunut jalka aiheutti, mutta siinä hän nyt kaikessa rauhassa huvitti pikkupoikia, vaikka iltaisin mielellään kyselikin isältä ja Donaldilta kaupan tapahtumista pysyäkseen niistä selvillä.

Toisessa lepotuolissa istui Stuart. Hän oli päässyt sairaalasta jokin aika sitten, eikä hänen käsiään enää peittänyt sellainen siteiden massa kuin heti tulipalon jälkeen. Mutta kääreissä ne yhä olivat, ja niitä oli rasvattava monta kertaa päivässä, eivätkä sormet tahtoneet taipua siihen, mitä kulloinkin oli tehtävä. Pianoon Stuart ei ollut koskenut kertaakaan, ja vaikka hänessä näki vasta kihlautuneen nuoren miehen onnea ja ylpeyttä, oli myös jotakin, joka sai varsinkin hänen äitinsä vapisemaan.

Rouva Wallacen ompelukone oli ollut kuluneina viikkoina kovemmassa käytössä kuin koskaan. Fanny oli heti sairaalasta päästyään tarttunut toimeen ja ryhtynyt ompelemaan perheelleen vaatteita, lakanoita ja kaikkea muuta, mitä tarvittiin. Kun välttämättömin oli koossa, tyttö oli samalla päättäväisyydellä käynyt Gracen matkapuvuston kimppuun.

Grace tunsi hiljaista syyllisyyttä siitä, että todellakin lähtisi matkalle kaiken tämän jälkeen. Mutta Gordon oli sanonut, että tietenkin hänen piti lähteä, eihän hän kuitenkaan alkaisi heille uutta taloa rakentaa. Ja Stuart oli sanonut, ettei Gracen kotiin jäänti parantaisi hänen käsiään, päinvastoin. Ja Archie oli sanonut, että hän menisi ja murtaisi toisenkin nilkkansa, ellei Grace tulisi järkiinsä ja lähtisi.

Niinpä Grace nyt istui lattialla sisartensa kanssa ja harsi, kunnes niskaa särki ja sormia pisteli. Mutta hänen poskensa punottivat, sillä hän tiesi, että tyylikkyydessä hänen matkapuvustonsa, Fannyn alusta loppuun suunnittelema, ei vähääkään häviäisi yhdellekään ranskalaiselle muotihuoneelle.

Oikaistessaan vähän selkäänsä ja pyöräyttäessään olkapäitään Grace katsoi Gordonia, joka istui sohvan käsinojalla ja silitteli hajamielisesti sohvannurkassa äidin selän takana nukkuvaa Emma Woodia. He olivat jo luulleet Emman hävinneen iäksi tulipaloyönä, sillä se oli ollut poissa kaksi kokonaista päivää. Mutta kun oli ensimmäisen kerran alkanut sataa, kissa oli luikkinut kotiin. Nyt se oli jo toipunut kokemuksistaan, vaikka tapasi yhä livahtaa tiehensä, kun Moira lähestyi sitä. Ilmeisesti tytön hyvää tarkoittava, mutta rajunpuoleinen evakuointi oli jättänyt Emma Wood paralle ikuiset arvet.

Gordon oli muuttunut kovin hiljaiseksi tuon heinäkuun lopun yön jälkeen. Joskus Grace mietti, oliko Stuart ollut oikeassa. Oliko Gordon todella turvannut niin vahvasti rahaan ja omaisuuteen, että nyt ei oikein tiennyt miten olla, kun ei omistanut mitään, alkuvaiheessa ei edes vaatteita päällään, ja kun suuresta ja komeasta talosta oli jäljellä vain pahalta haiseva raunio. Tietystikään tohtorilan väellä ei ollut hätää pankkitileineen, mutta oudolla tavalla talon ja tavaran menetys oli silti pudottanut heitä siltä korokkeelta, jolle monet kaupunkilaiset heidät mielessään asettivat.

Fanny sai taas yhden sauman ommeltua, nosti keskeneräistä puseroa ilmaan ja katsoi lattialla istuviin tyttöihin.

-Oi! huokasi Moira. -Sinä olet hienompi kuin kreivitär, Gracie, kun käytät noita vaatteita!

-Se on täysin Fannyn ansiota, Grace vastasi ja hymyili tälle.

-Sinulle on hauska suunnitella vaatteita, kun olet niin sievä, Fanny sanoi iloisesti.

Sievä! Grace tunsi punastuvansa. Fanny ei varmaankaan ollut tosissaan! Fanny oli vain ystävällinen. Mutta silti Grace huokasi onnellisena.

Sillä onnellinen hän oli, kaikesta huolimatta. Ajatella, että Stuart ja Fanny olivat vihdoin julkikihloissa! Tietysti kaikki olisi ollut paremmin, jos tulipaloa ei olisi tapahtunut, sillä silloin Stuart olisi tälläkin hetkellä harjoitellut soittoa tai ehkä jo lähtenyt jollekin kiertueelle tai konserttisarjaa pitämään. Häitä ei missään tapauksessa vietettäisi pariin vuoteen, ja jos Stuart olisi ollut terve, hänellä olisikin ollut hyvin aikaa ansaita varoja perheen perustamista varten.

Ja jos tulipaloa ei olisi ollut, Archie olisi tällä hetkellä palvellut kaupassa, eikä isä joutuisi jäämään sinne yksin, kun Donald parin päivän päästä lähtisi Glasgow’hun. Veli oli päässyt sisään teknilliseen korkeakouluun, hänestä tulisi todellakin insinööri! Grace mietti, mahtaisivatko Milly ja Don ikävöidä toisiaan kovin, kun he olisivat ulkomailla. Vaikka tietysti he kirjoittaisivat, ja Grace päätti, että koettaisi olla utelematta Millyltä kovin paljon, mistä.

Mutta jos tulipaloa ei olisi ollut, äiti ja Alice-täti eivät ehkä istuisi tuossa puhelemassa niin kotoisasti, aivan kuin heillä ei olisi koskaan ollut mitään riitaa tai eripuraa. Pastori Torran oli sanonut sunnuntaina saarnassaan, ettei maailmassa tapahtunut mitään niin pahaa, ettei siinä olisi samalla ollut jotakin hyvääkin. Tulipalo oli ollut kauhea asia, mutta — kuka tietää, ehkä sillä oli hyviäkin seurauksia.

Hän katsoi taas Fannyyn, jonka olemuksessa oli sellaisen ihmisen onnea, joka saa tehdä rakastamiaan asioita ja tietää olevansa samalla hyödyksi. Ihme oli sittenkin tapahtunut: Fanny sai päättää itse elämästään, ja Fanny oli saanut Stuartin.

Nyt Fanny laski keskentekoisen puseron syliinsä, eikä hänen kätensä levännyt ompelukoneen pyörällä. Hän katsoi Gracen pään yli, ja Gracekin käänsi vaistomaisesti päätään.

Stuart oli noussut lepotuolista hiukan kankeasti, sillä hänen kylkiluunsa eivät vielä olleet suinkaan täysin parantuneet, ja mennyt pianon luo. Hitaasti hän alkoi kääriä pois siteitä käsistään, kunnes punainen, ryppyinen iho oli näkyvissä. Hänen kosketusarat sormenpäänsä sivelivät varovasti soittimen kantta, sitten hän nosti sen ja istuutui.

Olohuoneessa oli äkkiä aivan hiljaista. Pikkupojat olivat lakanneet riitelemästä heittovuoroista, Moira oli vaiennut kesken lörpötyksensä, äiti ja Alice-täti istuivat vaiti. Äiti oli yhtäkkiä aivan kalpea, niin kuin hän olisi nähnyt haamun, ja Alice-täti puristi häntä käsivarresta.

Yhtäkkiä Fanny nousi, laski puserontekeleen ompelukoneen päälle ja käveli huoneen poikki. Hän meni Stuartin taakse ja laski kätensä tämän olkapäille, kuin olisi omista terveistä, vahvoista käsistään tahtonut antaa Stuartille voimia — kuin ensimmäisen kerran hän olisikin ollut se, joka tarjosi toiselle tukea ja suojaa.

Stuart sulki silmänsä ja asetti kätensä koskettimille.

Ja sitten olohuoneen täytti musiikki. Se oli heikkoa ja laahaavaa, mutta musiikkia se oli, Stuartin soittamaa, täynnä elämää. He tohtivat tuskin hengittää, Emma Woodkin oli nostanut päätään kuunnellakseen, ja välioven saranat narahtivat vähän, kun isä ja Donald kurkistivat sisään aivan kuin epäillen, etteivät kuulleet oikein.

Stuart äännähti kivusta ja nosti kätensä pois koskettimilta. Sitten hän kääntyi Fannyyn.

-Kankeat, hän sanoi. -Hirveän kankeat ja heikot. Eivät tahdo kestää kosketinten painoa.

-Eihän se ole ihme, sanoi Fanny lempeästi. -Sinä et ole soittanut melkein kuukauteen, ja palovammat ovat syvät. Mutta jänteet ja nivelet toimivat. Miten se meni?

Viimeinen kysymys oli osoitettu toisille, jotka olivat voineet kuulla musiikin.

-Se meni hyvin, sanoi Archie välittömästi, kun Fannyn katse pysähtyi häneen. -Tietysti huomasi, ettei hän ole kunnossa, mutta jos sama tahti jatkuu, niin viimeistään joulun jälkeen…

-Kas niin, sanoi Fanny, -siinäs kuulit. Sinun pitää aloittaa harjoittelu, senkin laiskimus. Minä en ehkä aio ruveta sinun elätiksesi, mutta älä kuvittele, että minä alan myöskään sinua elättää!

Stuart naurahti, tarttui Fannyn terveeseen, kauniiseen käteen ja suuteli sitä.

-Kun sinä olet siinä, hän sanoi, -minä pystyn mihin vain.

-Ällöttävää, mutisi Walter. -Kuka lähtee ulos? Tuota ei siedä katsella!

Kaikki alkoivat nauraa, Stuartkin, joka ei ollut paljon nauranut tulipaloyön jälkeen. Fanny otti sivupöydältä rasvapurkin, kyykistyi Stuartin eteen ja voiteli hellästi tämän kädet, ennen kuin alkoi kääriä takaisin siteitä, jotka tämä oli äsken purkanut pois.

Grace kurkkua kuristi onnesta. Kaikki oli hyvin, kaikki järjestyisi! Mutta samalla häntä kuristi myös haikeus. Millaista olisi olla koko talvi poissa kotoa, vieläpä kaikkien näiden tapahtumien jälkeen?

Pikkupojat korjasivat pois pelin ja katosivat omille teilleen, ja Archie otti kainalosauvansa ja sanoi menevänsä vähäksi aikaa pitkälleen, sillä iltapäivästä kipsi alkoi aina painaa. Veli nukkui nykyään äidin työhuoneen vuodesohvassa, jottei hänen tarvinnut kulkea portaita sauvojensa ja kipsinsä kanssa. Grace oli havainnut, että äitiä ei yhtään häirinnyt Archien läsnäolo samassa huoneessa silloin, kun hän istuutui alas kirjoittamaan puhtaaksi kertomuksiaan, aivan kuten ei Gracenkaan läsnäolo silloin kauan sitten, kun hän oli ollut monta viikkoa pois koulusta. Gracesta jopa tuntui, että äiti kirjoitti nyt useammin, kun Archie oli hänen seuranaan, ja monesti huoneesta kuului hiljaista puhetta.

-Mennään mekin vähän ulos, Stuart sanoi Fannylle, kun tämä sai siteet kiinnitetyksi. -Minun pitää… minun pitää vähän puhaltaa tämän jälkeen.

Pianon kansi jäi auki. Stuart oli aina soittimesta tavattoman tarkka, eikä koskaan jättänyt kantta auki pölyyntymisen vuoksi, ellei aikonut palata koskettimien ääreen pian. Grace ja Faith katsoivat toisiinsa ja hymyilivät.  

-Eikö enää tarvitse harsia? Moira kysyi toiveikkaasti. -Sitten minä juoksen apteekille! En ole nähnyt Ionaa kauhean pitkään aikaan, ainakaan eilisen jälkeen!

-Jaha, sanoi Alice-täti. -Sinne ne kaikki katoavat kuin akanat tuuleen. Itse asiassa minunkin pitää mennä, teeaikaan ei ole kovin pitkä ja Fergus tulee sairaalasta.

-Voisittehan te juoda teetä täälläkin, äiti ehdotti.

-Älä puhu hupsuja. Me olemme teidän riesananne muutenkin kylliksi. Alice-täti nousi. -Ja illallahan on naisyhdistyksen kokous pappilassa, minun pitää vähän valmistautua. Tuletko sinä jo… kotiin, Gordon?

Alice-täti parka, joka koetti opetella sanomaan autiotaloa kodiksi! Grace huokasi vähän kääriessään harsimatyötään kasaan. Hän oli Moiran kanssa ollut tulipalon jälkeen monena päivänä naapurissa auttamassa siivouksessa ja järjestelyissä. Smithien talosta oli kyllä kuuraamalla ja pihaa raivaamalla saatu jotensakin viihtyisä, mutta eihän taloa voinut verratakaan tohtorilaan, eikä suurimmallakaan ystävyydellä tuotuja laina- ja lahjatavaroita kaikkeen siihen, minkä tuli oli niellyt. Grace värähti ajatellessaan, että Koivuranta olisi voinut palaa samana yönä.

-Minä menen jalkapallokentälle, Gordon sanoi viivytellen ja vilkaisi Graceen. -En tule teelle.

-No hyvä, sanoi Alice-täti vähän levottomasti. Hän oli nykyään aina vähän levoton, jos joku lapsista poistui kotoa. -Älä telo itseäsi, koulun alkuun ei ole pitkä. Milloin Cora tulee tänne, Bet?

-Syyskuun ensimmäisenä, äiti vastasi. -Olen iloinen, että hän tulee. Minulla on pitkästä aikaa taas tilaustöitä, ja toisaalta voimme ehkä auttaa häntä elämässä.

-Minä olen niin iloinen, että sinä kirjoitat, Alice-täti sanoi yhtäkkiä. -Kaikki oli hullusti, kun sinä et kirjoittanut.

-Alice, äiti vastasi ankaralla äänellä, -ei se siitä johtunut.

-Johtui tai ei, siltä se tuntui. Minä menen nyt. Lähettäkää pojat ja Fanny kotiin, kun he ilmaantuvat. Älä ole liian myöhään, Gordon.

Alice-täti meni, ja Gordon nousi käsinojaltaan.

-Tuletko sinä katsomaan jalkapallo-ottelua? hän kysyi Gracelta.

Tämä puisti päätään.

-Minä menen nummille piirtämään pari kuvaa, hän sanoi. -Tahdon kokeilla tehdä lyijykynätyön juuri tällaisena päivänä, kun pilvet ovat alhaalla.

-Miksi ihmeessä sinä menet piirtämään rumia pilviä, kun näet kohta Italian auringon!

Grace katsoi poikaan hämmästyneenä.

-Eiväthän ne ole rumia, hän sanoi. -Harmaita, ja paksuja, mutta ei niissä ole mitään rumaa!

-Grace on eri hoopo, ilmoitti Moira. -Minä pidän enemmän auringosta.

-Ehkä Grace näkee sellaista, mitä me emme näe, Gordon sanoi puoleksi itsekseen. -Jos sinä lähdet nummille, kävelläänkö samaa matkaa kentälle asti?

-Minä haen vain piirustustarvikkeeni, Grace sanoi ja kipaisi portaat yläkertaan.

Vähän ajan kuluttua he kulkivat vastatuuleen kaupungin halki. Sillä tavalla he olivat kävelleet lukemattomia kertoja kouluun, seurakunnan kerhoihin, ystävien luo, luistinradalle. Mutta ensi talvena he eivät kävelisi yhdessä. Gordon menisi kouluun yksin, ja Grace olisi kaukana poissa.

-Kenenkähän kanssa sinä kävelet kouluun, kun se taas alkaa?

Grace parka! Hänen kielensä oli jälleen kerran toiminut järkeä nopeammin, ja hän olisi tahtonut hakata itseään päähän luonnoslehtiöllään.

Mutta Gordon kääntyi ja näytti melkein ilahtuneelta.

-Minäkö? hän sanoi. -Pikkupoikien tietysti, ja Evanin ja Moiran ja Walterin. Siinä onkin seuraa enemmän kuin kylliksi. Vai mitä sinä ajattelit?

He olivat pysähtyneet kulmaukseen, josta katu kääntyi kohti urheilukenttää. Gordon oli työntänyt kätensä housuntaskuihin, työntänyt lippalakkinsa takaraivolle ja katsoi Graceen mustilla silmillään niin, että tyttö hämmentyi.

-En minä ajatellut mitään, Grace mutisi, mikä olikin harvinaisen totta.

-Sopisi kai paremmin kysyä, kenen kanssa sinä kävelet ensi talvena, Gordon sanoi. -Kaikki ne ranskalaiset ja italialaiset…

-Älä nyt ole tyhmä. En minä mene sinne kuhertelemaan, vaan oppimaan asioita!

-Vai niin, sanoi Gordon. -Kirjoitatko sinä minulle?

-Tietysti minä kirjoitan!

-Ethän kirjoita muille?

-Gordon MacDonald, Grace tiuskaisi, -sellaista minä en mene lupaamaan, ja tiedät sen hyvin! Älä taas aloita.

Gordon punastui vähän.

-No, hän sanoi, -minun pitää mennä. Nähdäänkö huomenna?

-Jos sinä tulet meille, sanoi Grace. -Minä en ehdi mihinkään niin kauan kuin Fanny tarvitsee apua minun vaatteideni kanssa. Meidän lähtöömme ei ole enää pitkä.

-Kyllä minä tulen, Gordon sanoi. -En tiedä, miksi lupasin mennä peliin — ne pärjäisivät ilman minuakin. Voisin lähteä seuraksesi.

-Mene sinä vain pelaamaan, sanoi Grace, joka itse asiassa odotti pääsevänsä vähäksi aikaa piirtämään yksin ja rauhassa. -Nähdään huomenna!

Kun Gordon oli mennyt, Grace pyrähti juoksuun. Hän tahtoi vielä kerran juosta vapaana, ennen kuin kaikki uusi ja jännittävä alkaisi, ennen kuin hänestä tulisi nuori neiti, joka oli matkustellut ulkomailla.

Kaupungista päästyään hän kiihdytti vauhtiaan. Maantie tömisi hänen jalkojensa alla, sitten hän kääntyi siltä erkanevalle kapealle polulle. Tuuli työnsi häntä eteenpäin, kanervat aaltoilivat hänen ympärillään kuin meri, pilvet hulmusivat melkein kädenmitan päässä lämpimän harmaan kankaan tavoin.

Päästessään ryöväriluolalle Grace oli niin hengästynyt, että heittäytyi hetkeksi maahan, sulki silmänsä ja vain kuunteli tuulen kohinaa. Jossakin kaukana vihelsi juna, se juna, joka veisi jonkin päivän kuluttua hänet ja Rose-tädin ja Charlie-sedän ja Millyn kauas avaraan maailmaan. Mutta nyt hän oli tässä, kotona Ylämaalla, paikassa, jota hän ei koskaan unohtaisi, näkisi hän maailmalla mitä tahansa!

Vähitellen Gracen hengitys tasaantui. Hän tunsi suurta kiusausta nukahtaa, sillä paikka kallionseinämän juurella oli suojainen ja melkein lämmin. Mutta sitä ei saanut tapahtua, hänen piti ruveta töihin.

Hän avasi silmänsä ja kirkaisi pelästyneenä tajutessaan, että ihmishahmo seisoi aivan hänen yläpuolellaan.

-Pelästytinkö minä sinut? kysyi Axel Barclay nauraen. -Etkö huomannut, että seurasin sinua kaupungista?

-En, Grace sanoi moittivasti ja painoi kädellä sydäntään. -Miksi sinä hiippailet tuolla tavalla minun perässäni?

-Minulla on vapaa iltapäivä ja aioin lähteä hakemaan sinua ulos, mutta sitten Moira tuli Ionan luo ja kertoi sinun lähteneen nummille, Axel sanoi. -Arvasin, että tulet tänne, joten seurasin sinua. Luulin että huomasit minut, anteeksi.

Grace tuhahti, sieppasi luonnoslehtiönsä ja kynälaatikkonsa ja etsi puhtaan sivun.

-Minulla on tekemistä, hän sanoi vähän happamasti.

Axel ei vastannut, vaan istuutui hänen viereensä ja seurasi, kun hän piirsi. Se Axelissa olikin niin mukavaa, Grace ajatteli katsoessaan ylös taivaalle ja hakiessaan paperille oikeaa pilven muotoa. Tämä osasi olla hiljaa ja antaa hänen olla, kun hän sitä tarvitsi. Jostakin syystä Gracen mielestä ei ollut edelleenkään millään tavoin kiusallista piirtää Axelin nähden.

Puolen tunnin ajan Grace piirsi vaieten ja Axel istui hänen seurassaan yhtä vaiti. Piirroksesta tuli parempi kuin Grace oli uskaltanut edes toivoa, pilvien muoto ja harmaan eri sävyt toistuivat paperilla melkein yhtä aitoina kuin luonnossa, ja ryöväriluolan suuaukko näytti siltä, kuin sinne olisi voinut astua sisään. Tyytyväisenä huokaisten tyttö pakkasi kynät koteloon ja sulki lehtiön.

-No niin, hän sanoi ja kääntyi Axeliin päin, -mitä sinä olet vailla?

Poika nauroi.

-Sinun seuraasi, hän sanoi reippaasti. -Siihen ei kohta ole enää paljonkaan mahdollisuutta, sillä minä lähden maanantaina St Andrewsiin ja sinä ymmärtääkseni pian vielä kauemmaksi.

Grace nyökkäsi.

-Ajatella, hän sanoi haikeana, -kaikki muuttuu. Sinä lähdet St Andrewsiin ja minä Eurooppaan ja Cora tulee meille ja Jane kai menee keittokurssille ja Maisie… No, Maisie kai keskittyy olemaan Maisie. Mikään ei enää ole niin kuin ennen!

-Mutta eikö olisi kauheata, jos kaikki olisi aina kuten ennen, huomautti Axel. -Ajatellaan nyt vaikkapa sinun veljeäsi ja tohtorilan Fannya — jos kaikki olisikin jäänyt siten kuin se oli ennen!

-Äh, sanoi Grace, -sinä tiedät oikein hyvin, mitä minä tarkoitan!

-Tietysti tiedän, ja tietysti se on haikeaa. Mutta ajattelepa, mitä kaikkea meillä on edessä! Saanko minä kirjoittaa sinulle?

-Tietysti, Grace huudahti hämmästyneenä, -kuka sen kieltäisi?

-No, sanoi Axel, -onhan se kohteliasta kysyä, vai mitä?

Tyttö nauroi.

-Sinä ja sinun kohteliaisuutesi, hän sanoi ja hypähti pystyyn. Mutta jokin Axelin kysymyksessä miellytti häntä. Tämä ei vaatinut, ettei Grace kirjoittaisi kenellekään muulle.

Axelkin nousi, mutta pysähtyi katsomaan sisään ryöväriluolan mustasta suuaukosta.

-Oletko sinä käynyt tuolla koskaan? hän kysyi.

-Vain kerran, ja silloinkin jouduin kääntymään takaisin, kun päivänvaloa ei enää näkynyt, Grace sanoi. -Äiti ja isä ovat kieltäneet menemästä sinne enää. Luola on ilmeisesti sellainen sokkelo, että käytäviin voi eksyä.

-Eikö se ole vähän kuin tulevaisuus, Axel sanoi miettiväisesti. -Siinäkin voi edetä kerrallaan aina vain sen verran kuin näkee. Ei voi ajatella koko matkaa loppuun asti.

Grace nojautui kallioseinämään ja hymyili.

-Oletpas sinä tänään syvällisellä tuulella, hän sanoi. -Lukio-opintojenko lähestyminen sinusta on tehnyt noin runollisen?

-En tiedä syvällisyydestä, Axel vastasi. -Mutta kaipa sitä väkisinkin miettii kaikenlaista jonkin uuden edessä. Ja haluaa saattaa loppuun keskeneräisiä asioita, ymmärräthän.

Hän kääntyi ja astui lähemmäksi. Ja yhdessä silmänräpäyksessä Grace tajusi, mitä nuo Axelin ”keskeneräiset asiat” olivat. Hän hengähti terävästi, mutta ei sanonut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

Axel nojasi käsiään kallioon Gracen molemmin puolin. He katsoivat hetken toisiaan silmiin, sitten poika kumarsi päätään.

Eikö todellakaan kukaan keskeyttäisi heitä? Eikö mikään yllättävä eväsretkiseurue ilmestyisi luolalle? Eikö Evan tai Walter tulisi juosten hakemaan Gracea teelle? Eikö mitään tapahtuisi, mikä taas estäisi…

Mitään sellaista ei tapahtunut. Ja sillä hetkellä, kun Axel suuteli Gracea, tytöstä tuntui, kuin ikiaikainen kalliokin hänen takanaan olisi pehmentynyt, pilvet revenneet ja aurinko alkanut paistaa.

Sitäkään ei tietysti todellisuudessa tapahtunut. Kallio oli yhtä kylmä ja kova kuin ennenkin, ja pilvet lipuivat vain aiempaa nopeammin vuorien yli ennustaen sadetta illaksi. Mutta Grace nipisti silmiään kiinni, kuin jokin olisi häikäissyt häntä, ja puristi vihkoaan ja kynäkoteloaan kouristuksenomaisesti vapisevissa käsissään.

Nostaessaan taas päätään Axel näytti ujolta.

-Ethän sinä ole vihainen, hän kysyi hiljaa.

Grace puisti päätään, sillä hän ei kyennyt puhumaan.

-Minä… tekisin sen mieluusti joskus toistekin, Axel jatkoi.

Grace nyökkäsi, sillä hän ei kyennyt edelleenkään puhumaan.

-Nähdäänkö vielä, ennen kuin minä lähden? Axel ehdotti.

-Nähdään, Grace sopersi pienellä äänellä.

Sitten Axel irrotti kätensä kalliosta ja astui askeleen taaksepäin, aivan kuin olisi päästänyt villivarsan aitauksesta. Ja Grace käännähti kannoillaan ja juoksi taas, tällä kertaa kaupunkiin päin.

Tuuli puhalsi vasten hänen kasvojaan ja pöllytti hänen lyhyitä punaisia kiharoitaan, hakkasi hametta polvia vasten ja sai kyyneleet valumaan hänen silmistään. Hän juoksi kuin henkensä edestä nummen yli ja suoraan kotipihaan ja kiipesi samaa vauhtia koivuun kuin takaa-ajettu orava.

Päiväkirja. Hänen piti kirjoittaa tästä päiväkirjaansa. Hän ei saisi unohtaa, miltä se tuntui, kaikki tuo, mitä oli tapahtunut. Mutta ensiksi hänen piti rauhoittua. Sydän jyskytti haljetakseen, eikä pelkästään juoksusta, ja koko hänen olemuksensa oli kummallisen lämmin.

Hän näki, miten Stuart ja Fanny tulivat kävelyltä ja suutelivat naapuritalon portilla, ennen kuin Fanny pujahti sisään. Hän näki Moiran tulevan hypellen katua pitkin. Hän näki äidin ilmestyvän verannalle ja pyytävän, että Stuart menisi hakemaan pojat, jotka olivat varmaankin sataman lähellä kalassa. Hän näki isän tulevan ovessa äitiä vastaan ja pyyhkäisevän sormenpäällään tämän poskea, ennen kuin meni moottoripyöräkatokseen.

Kohta hän kiipeäisi alas ja istuutuisi teepöytään äidin ja isän ja sisarusten kanssa. Pitäisikö hänen kertoa äidille, mitä oli tapahtunut? Ei, Grace päätti. Tämä oli niitä asioita, joita ei kerrottu edes äidille. Ehkä hän kertoisi Millylle matkan aikana, sillä olihan Millyäkin suudeltu.

Ja silloin pilviverho todellakin repesi, ja auringonsäteet osuivat koivunlehtiin, joiden syvä vihreys oli jo alkanut taittua kohti kultaa. Kaikki Gracen ympärillä latvuksessa loisti ja säkenöi ja lupasi ihania asioita, kaikkien niiden unelmien täyttymystä, joita hän oli koskaan hellinyt. Aivan kuin elämä itse.

***
Gracen tarinan ensimmäinen osa päättyy tähän. Toivottavasti olet pitänyt siitä. Gracen tarinan jatko-osa Maailma kutsuu, Grace alkaa ilmestyä 14.2.2017 omassa blogissaan.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

88. Nykyaikainen nainen

Sairaalahuone oli hiljainen. Äänet kuuluivat kadulta etäisinä, aivan kuin välissä olisi ollut jotakin paksumpaa kuin vain kiviseinä ja ikkunalasi.

Ja tietysti siinä olikin, kokonainen maailma, kokonainen ihmiselämä. Kadun äänet kuuluivat terveiden, onnellisten ihmisten maailmaan, jossa ei ollut mitään huolia. Sen sijaan sairaalan käytävän äänet kuuluivat sairaiden ja onnettomien maailmaan, ja siksi ne olivat teräviä, metallimukit kirskahtelivat tarjoiluvaunussa ja osastonhoitajatar puhui kovaan ääneen jonkun verenpaineesta.

Betty istui vuoteen vieressä ja katseli Stuartia. Tällä tavalla hän oli katsellut Stuartia viimeksi, kun tämä oli lapsi, joka oli nukahtanut iltarukouksen ja sadun jälkeen turvallisesti äidin tai isän istuessa vuoteen vieressä.

Mutta kun Stuart oli ollut lapsi, kaikki olikin ollut hyvin tässä maailmoista parhaassa. Ainakin ensimmäisinä vuosina.

Huoahtaen Betty korjasi asentoaan, sillä hänen selkänsä tahtoi väsyä kovalla tuolilla. Ylihoitajatar ja Fergus ja tohtori Drummond olivat kaikki vuorotellen käyneet kehottamassa, että hän lähtisi kotiin lepäämään, he kyllä ilmoittaisivat — mutta miten hän saattaisi antaa Stuartin herätä täällä yksin! Sillä poika heräisi. Varmasti tämä heräisi!

Onneksi Duncan ymmärsi, eikä hoputtanut häntä kotiin. Grace oli luvannut huolehtia taloudesta ja olla kaikella tavalla avuksi myös naapuritalossa, Smithien tyhjillään olleessa talossa, jonne MacDonaldit olivat asettuneet. Tohtorilasta ei ollut jäljellä kuin rauniot, tuli oli levinnyt räjähdysmäisesti, eikä palokunta ollut kyennyt tekemään muuta kuin suojelemaan naapuritaloja. Ne olivat kaikki säästyneet, vaikka Duncanin moottoripyörän maali oli kupruillut pois siltä sivulta, joka oli tohtorilaan päin, ja makuuhuoneen ikkuna oli mennyt rikki kuumuudessa. Onneksi kanakoppia oli suojannut sen ja aidan välissä kasvava pensas, eivätkä kanat olleet kärsineet muusta kuin suuresta pelästyksestä.

Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja leikitteli harmaalla huovalla, jonka päällä Stuartin kädet lepäsivät. Niitä ei tosin olisi voinut käsiksi arvata, sillä ne olivat niin paksuissa siteissä, että muistuttivat ennemmin kahta nuijaa. Siteet kiersivät myös Stuartin päätä. Betty tiesi, että siteiden alla päänahassa oli palovammoja pudonneista kipinöistä.

Fergus oli sanonut, että jos Stuart ei olisi ollut niin järkevä, että oli siepannut ylleen eteisen naulakosta isänsä nahkaisen ajotakin juostessaan murtamaan naapurin ovea, ja jos tämä olisi viipynyt talossa hetkenkin pidempään, tuli olisi päässyt vaatekerrosten läpi, eikä mitään olisi ollut enää tehtävissä. 

Duncan puolestaan oli sanonut, että Fergus itse oli pelastanut Stuartin hengen, sillä tohtori oli ensimmäisenä ehtinyt tämän luo pojan pudottua ja heittäytynyt tämän päälle saadakseen vaatteet sammumaan. Koska tohtorilla itsellään oli ollut yllään vain pyjama ja aamutakki, hän kantaisi ihossaan ikuisia muistoja teostaan.

Tämän kaiken summana Stuartin iho ei ollut palanut niin pahasti kuin olisi voinut. Savua hän tosin oli hengittänyt, ja siksi hänen kasvojaan peitti happinaamari, josta johti letku suureen pulloon vuoteen vieressä.

Eikä Fergus voinut sanoa, miten Stuartin käsien oli käynyt, sillä ne olivat suojattomina palaneet pahiten hänen murtautuessaan Fannyn huoneeseen ja kantaessaan jo tajuttoman tytön ikkunaan. Bettyn ja Duncanin kysymyksiin käsien paranemisesta Fergus vastasi vältellen, ja tohtori Drummond vain reippaasti toisteli, miten ihmeellistä oli, että Stuart oli murtanut ainoastaan pari kylkiluuta pudotessaan. Sen jälkeen hän oli luetellut joukon sisäelimiä, jotka olisivat voineet vahingoittua, kunnes ylihoitajatar oli hienotunteisesti jonkin tekosyyn nojalla houkutellut nuoren lääkärin toisen potilaan kimppuun nähdessään Bettyn muuttuvan vihreäksi. Kylkiluiden lisäksi oli kärsinyt Stuartin toinen olka, joka oli ollut sijoiltaan, mutta sekin oli korjattu.

Samassa Stuart äännähti. Betty havahtui ja kumartui tämän yli. Pojan luomet värähtelivät, sitten harmaat silmät avautuivat. Katse harhaili hetken huoneen valkeudessa, ennen kuin se tarkentui Bettyyn.

-Äiti…

Helpotuksen kyyneleet tulvahtivat Bettyn omiin silmiin. Hän oli pelännyt, että kuumuus olisi vahingoittanut Stuartin näköä, eikä Ferguskaan ollut uskaltanut sanoa asiasta mitään niin kauan kuin poika ei ollut tajuissaan. Mutta nyt nuo silmät, Duncanin silmät, katsoivat häneen kirkkaina, joskin vähän hämmentyneinä.

-Mitä… Stuart käänteli päätään, ja Betty nosti hellästi happinaamarin pois tämän kasvoilta, vaikka tiesi, ettei olisi saanut tehdä sitä ilman lupaa.

-Sinä olet sairaalassa, Stu.

Stuart vavahti.

-Fanny… Hän koetti nousta istumaan, vaipui kivusta äännähtäen takaisin ja haukkoi henkeään.

-Fanny on kunnossa, Betty sanoi nopeasti. -Sinä pelastit hänet! Hän oli hengittänyt aika paljon savua, mutta Fergus sanoo, että ei liiaksi. Hänkin on sairaalassa, mutta toipuu.

Stuart nielaisi ja irvisti. Lääkärit olivat varoittaneet, että kuuman ilman hengittäminen oli polttanut hänen kurkkuaan.

-Mitä… kuinka…

-Ole aivan rauhassa, niin minä kerron, Betty sanoi hellästi, ja kuvasi tuon kohtalokkaan yön kulun. -Taloa ei voitu enää pelastaa. Mutta Fanny tokenee, ja sinä olet siinä, ja Archienkin jalka paranee kuulemma muutamassa viikossa.

-Archien jalka?

-Hän mursi nilkkansa, kun otti vastaan Fannyn sinun heittäessäsi. Mutta ellei hän olisi ollut siinä, Fanny olisi todennäköisesti taittanut niskansa.

Stuart päästi äännähdyksen, joka muistutti nyyhkäisyä.

-Minä en keksinyt muuta — käytävä oli jo liekeissä…

-Sinä teit kaiken oikein, poika kulta. Palomestari Coburn puhui jotakin hengenpelastusmitalista.

Uusi äännähdys muistutti naurahdusta, sitten Stuart irvisti.

-Koskee, hän mutisi.

-Sinä mursit kylkiluita pudotessasi, ja olkasi oli sijoiltaan. Ja sait muutenkin melkoisen täräyksen, kun putosit.

-Olka meni kai siinä, kun mursin oven — Fannyn ovi oli lukossa…

Betty vavahti ajatellessaan, miltä Stuartista oli täytynyt tuntua, kun tämä oli päässyt Fannyn huoneen luo ja tajunnut, että liekit seurasivat häntä käytävässä ja ovi hänen edessään oli teljetty. Miten epätoivoinen hänen oli täytynyt olla!

Stuart makasi hetken hiljaa silmät suljettuina ja hengitti vähän rahisten. Sitten hän taas avasi silmänsä ja käänsi katseensa alas peitolla lepääviin käsiin.

Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Kadun äänet, jopa käytävän puhe tuntuivat kaikkoavan kokonaan. Stuartin silmät laajentuivat, hänen huulensa raottuivat kuin äänettömään tuskanhuutoon, kun hän kohotti kömpelöiksi paketeiksi käärittyjä käsiään. Bettykin avasi suunsa sanoakseen mitään, mutta ei yhtäkkiä tiennyt, mitä sanoa. Mitä hän voisi sanoa!

-Miten pahasti? Stuart lopulta kuiskasi käheällä äänellä.

-Kukaan ei vielä tiedä, Betty kuiskasi vastaan. -Se riippuu siitä, miten jänteet ja kudokset…

Stuart sulki taas silmänsä, ja kyyneleet valuivat luomien lomasta.

-Miksi, äiti? hän sopersi. -Miksi minä tuhoan kaiken?

-Mitä sinä puhut!

-Minulla ei ole mitään muuta kuin soittotaitoni, ei mitään muuta kuin nämä, hän nosti paketoituja käsiään ja irvisti kivusta -ja jos minä menetän ne, jos minä en voi enää soittaa…

-Stuart, älä ajattele nyt sellaisia!

-Mitä minä sitten ajattelisin! Stuartin silmät rävähtivät taas auki. -Minä en osaa mitään muuta, minä en halua mitään muuta kuin soittaa! Mutta miten minä soitan, elleivät käteni toimi!

Hän haukkoi henkeään ja alkoi yskiä. Betty yritti laittaa happinaamarin takaisin nuorukaisen kasvoille, mutta tämä työnsi sen luotaan niin hurjasti, että se putosi lattialle.

-Stuart, Betty sanoi tiukasti, -minä kiellän sinua ajattelemasta sellaista nyt. Sinä olet elossa ja Fanny on elossa. Kaikki muu järjestyy. Fergus sanoi…

Samassa huoneen ovi avautui, ja Fergus MacDonald astui sisään.

-Kas vain, hän julisti sillä tekopirteällä tavalla, jota lääkärit käyttävät koettaessaan rohkaista potilasta, -täällä ollaan hereillä. Sinun piti soittaa kelloa, Bet.

-Minä en vielä ehtinyt, Betty mutisi.

Fergus tuli vuoteen viereen. Hänen kätensä olivat syvällä valkoisen takin taskuissa ja hänen solmionsa oli vinossa kaulassa roikkuvan kuulotorven alla. Itse asiassa koko hänen pukunsa oli vähän epäsopiva, sillä se oli yksi Duncanin puvuista. MacDonaldien omaisuus vaatteita myöten oli tuhoutunut talon mukana, ja kirkkaassa kesäauringon valossa Betty yhtäkkiä tajusi, että tohtorin aiemmin pikimustat kiharat olivat harmaantuneet. Olivatko ne olleet tuollaiset jo pitkään? Eikö hän ollut vain huomannut sitä? Vai tulipaloko…

-Miten Fanny voi? Stuart kysyi. Hän ei selvästikään uskonut täysin äitinsä vakuutteluja.

-Fanny on hyvin väsynyt ja hänen on vähän vaikea hengittää, mutta se menee ohi vähitellen. Hän saa vielä happea — ja niin pitäisi sinunkin saada. Tohtori poimi happinaamarin lattialta ja loi Bettyyn moittivan katseen, kun se ei ollut paikallaan.

-Paloiko hän? Stuart kysyi tuskaisasti ja huitaisi kömpelöllä sidotulla kädellään tohtorin käden kauemmaksi, kun tämä koetti vuorostaan asettaa happinaamarin hänen kasvoilleen.

-Hänellä on joitakin palovammoja jaloissa, ne tulivat, kun heitit hänet ikkunalta. Siihen asti hän oli suojassa liekeiltä suljetun oven takana, vaikka savu pääsikin sisään, ja sinä… toimit tarpeeksi nopeasti.

Stuart nyökkäsi ja jäi tuijottamaan eteensä. Betty arvasi, ettei poika tahtonut kysyä mitään käsistään. Tämä pelkäsi, että saisi kuulla tuomion, eikä halunnut osoittaa heikkoutta Fergusin edessä.

Tohtori puolestaan sulki happipullon, ripusti naamarin sille varattuun koukkuun, laittoi stetoskoopin korviinsa ja kuunteli Stuartin keuhkoja. Sitten hän valotti pienellä taskulampulla tämän silmiä ja kurkkua edelleen mitään sanomatta.

Fergus ei yleensä ollut noin vähäsanainen potilasta tutkiessaan. Ja Betty tajusi yhtäkkiä, että tohtori oli hämillään, ei, häpeissään.

-Ei mitään vammaa, mistä sinä et toipuisi, Fergus lopulta sanoi ja sujautti lampun taskuunsa. Sitten hän nojasi käsillään vuoteen päätyyn ja tuntui hakevan sanoja. -Stuart, minä… me, Alice ja minä, me… haluamme kiittää sinua. Ellei sinua olisi ollut…

Hän vaikeni, aivan kuin ei olisi tahtonut päättää lausetta. Stuart ei vastannut, vaan katseli Fergusta miettiväisesti.

-Viimeisen vuoden kuluessa me… emme ole varmaan olleet aivan oikeudenmukaisia sinua kohtaan. Tohtori puhui sängyn päädyssä olevalle kolhulle, jossa rauta pilkisti maalipinnan alta. -Ei sillä, ettetkö olisi ollut mahdoton nuorempana — me tahdoimme vain suojella Fannya — mutta ehkä meidän olisi pitänyt… antaa sinulle mahdollisuus.

Stuart naurahti käheästi, ja tohtori hätkähti vähän. Ilmeisesti hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.

-Vai niin, nuorukainen sanoi. -No, ainakin tässä on se hyvä puoli, ettei kukaan taida voida kutsua minua enää kapakkapianistiksi.

Hän kohotti möhkäleiksi sidottuja käsiään, ja Fergus vavahti kuin lyötynä.

-Stuart, Jumalan tähden, minä vannon että teen kaikkeni…

-Mitäpä tässä olisi tehtävissä, Stuart keskeytti. -Katumus on aina hyvästä, mutta joskus se vain tulee liian myöhään.

-Stuart! Betty huudahti moittivasti. -Sinä voisit suhtautua vähän…

-Minä keskityn nyt suhtautumaan siihen, että olen kädetön. Kädetön pianisti! Stuartin ääni oli sanoinkuvaamaton. -Minä tahdon olla rauhassa. Menkää pois. Sinä myös, äiti.

-Stu, rakkaani, älä… Betty aloitti, mutta Stuart sanoi tiukemmin:

-Menkää tiehenne ja jättäkää minut rauhaan.

Betty nousi tuolilta, vaikka hänestä tuntui, kuin hän olisi astumassa mustaan kuiluun. Yhtäkkiä, välähdyksenomaisesti, hän muisti sen talviaamun vuosikymmeniä sitten, jolloin hän oli herännyt tässä samassa sairaalassa tajuttomuudesta ja saanut kuulla, että vauva…

Entä jos Stuart joutuisi samaan pimeyteen kuin hän silloin? Mitä hän osaisi tehdä? Miten hän voisi tätä auttaa? Pystyisikö Rosekaan siihen, kuten aikoinaan hänen kohdallaan?

-Minä lähetän hoitajattaren tuomaan ruiskeen, Fergus sanoi. -Sinulla on kipuja.

-Entä sitten, vaikka onkin! Antakaa minun olla.

-Stuart, Betty koetti rauhoitella ja laski kätensä pojan terveelle olkapäälle. Mutta tämä riuhtaisi itsensä irti niin rajusti, että parahti kivusta.

-Tule, Betty, Fergus sanoi hiljaa. -Sisar Campbell tuo hänelle kipupiikin ja jotakin rauhoittavaa.

Samassa huoneen oven ulkopuolelta kuului kiivasta puhetta. Se ei ollut tällä kerralla osastonhoitajatar sättimässä apusisarta, sillä ovi työnnettiin rajusti auki ja joku sanoi vihaisesti:

-Laske irti, äiti! Anna minun mennä!

-Sinä et saa — sinä et saa olla jalkeillakaan vielä, ja…

-Sinä et enää sano minulle, mitä minä saan tehdä ja mitä en!

Tulija oli Fanny, sairaalan yöpuvussa ja aamutakissa, musta tukka hajallaan pitkin selkää, kasvot vielä punertavina hapenpuutteesta ja sidelappuja aamutossuihin sujautettujen jalkojensa palovammakohdissa. Hän käveli epävarmasti ja hengitti vaikeasti, ja kaikesta näki, ettei hänen todellakaan olisi pitänyt olla vielä jalkeilla.

Mutta siinä hän oli, vähääkään välittämättä Alicesta, joka koetti pidätellä häntä, ja työntäen rajusti sivuun isänsä, joka aikoi tarttua häneen.

-Fanny!

Stuart oli noussut kivuistaan huolimatta vuoteessa terveemmän kyynärpäänsä varaan ja vaistomaisesti ojensi kättään. Fanny putosi istumaan tuolille, jolta Betty oli juuri noussut, ja kietoi kätensä Stuartin ympäri.

-Oletko sinä kunnossa? hän sopersi. -Miten sinä voit? Minä pelkäsin… minä en uskonut, kun äiti sanoi, että sinä olet elossa! Voi Stuart, oletko sinä kovin kipeä? Äiti sanoi, että sinä paloit!

-Ei minulla ole hätää, Stuart vakuutti. -Mutta sinun ei olisi pitänyt lähteä vielä liikkeelle. Miksi sinä tulit?

-Miksikö? Minä tahdoin nähdä sinut, hupsu. Fanny hymyili vapisevin huulin, ja hänen mustat silmänsä olivat kyynelissä, kun hän silitti toisella kädellään Stuartin sidottua päätä ja puristi toisella hellästi tämän käsivartta, kun ei voinut koskea sidottuihin käsiin.

-Ei minussa ole paljon näkemistä, Stuart sanoi niin, että sitä tuskin kuuli — eikä sanoja tietysti ollutkaan tarkoitettu kenenkään kuultaviksi, sillä Fanny ymmärsi häntä ilman ääntä. -Minun tulevaisuuteni — meidän tulevaisuutemme — se oli näiden sormien varassa, ja nyt…

-Shh, sanoi Fanny lempeästi. -Isä hoitaa ne kuntoon.

Tuo yhtäkkinen lapsekas luottamus isään sai Bettyn nostamaan käden suulleen ja Alicen painamaan kasvonsa Fergusin rintaa vasten.

-Entä ellei hoida? Stuart kysyi. -Millä minä sitten elätän…

-Luuletko sinä, Stuart Fleming, että minä heittäytyisin sinun elätettäväksesi, vaikka olisit kuinka lupaava nuori pianisti! Fanny puisti päätään niin, että musta tukka hulmusi. -Minä en tahdo olla enää kenenkään elätti! Minä olen nykyaikainen nainen ja teen elämälläni mitä tahdon.

Ilmoitus oli niin tomera, että Bettyn oli taas peitettävä suunsa, jotta hysteerinen tirskahdus ei kuuluisi. Tämä ei todellakaan ollut oikea aika eikä paikka nauraa.

-No, sanoi Stuart, ja hänen harmaat silmänsä tuikahtivat äkkiä, -mitä sinä sitten aiot tehdä elämälläsi?

-Ensiksi me hoidamme itsemme kuntoon, Fanny sanoi vakavasti, lähtemättä mukaan leikkiin. -Minä autan sinua käsien kanssa, minä uskon, että ne paranevat — ja vaikka eivät, me selviämme siitäkin. Me keksimme jotakin. Ja sitten me menemme naimisiin.

-Oho, sanoi Stuart vilkaisten tohtoriin ja Aliceen, ja hänen ilmeensä oli vain hiukan vahingoniloinen. -Niinkö sinä sen ajattelit?

-Niin minä sen ajattelin. Fanny nyökkäsi päätään. -Eikä kukaan voi meitä enää estää. Eihän?

Nyt hänkin katsoi vanhempiinsa, ja tohtori näytti äkkiä siltä, kuin olisi tahtonut työntää sormensa kauluksen sisään sitä löyhdyttääkseen. Alice oli valahtanut kalpeaksi, eikä Betty ollut aivan varma, miksi.

-Fanny, Fergus aloitti avuttomasti.

-Eihän? Fanny toisti niin merkitsevästi, että oli aivan ihmeellistä, miten hän kuurona saattoi pystyä niin puhuvaan äänensävyyn.

Betty ajatteli, että jos tämä olisi elokuva tai kertomus, Alicen ja Fergusin kuuluisi nyt jos ei sentään aivan heittäytyä syleilemään nuoria, niin ainakin mutista jotakin myöntävää. Mutta he vain katsoivat ensin Fannyyn ja sitten toisiinsa.

Ja lopulta Alice veti syvään henkeä, aivan kuin ei enää olisi kestänyt Fannyn vaativaa katsetta, ja todellakin kuiskasi:

-Ei, lapsi kulta. Ei kukaan voi sitä estää. Mutta minä vain toivon, ettet…

-Etten minä kadu, niinkö? Fanny tiedusteli. -Etten joudu turmioon?

-Fanny!

-Ei hän joudu katumaan eikä turmioon, jos se minusta riippuu, Stuart sanoi äkkiä lujalla äänellä. -Vaikka minä en koskaan tulisi entiselleni, vaikka en milloinkaan enää soittaisi sointuakaan, minä pidän hänestä huolta. Jotakin täytyy voida tehdä ilman käsiäkin.

Ja sitten, aivan kuin tätä todistaakseen, Prinssi ojensi toisen sidotun kätensä ja veti sillä kömpelösti Fannyn lähemmäksi, kunnes ylsi suutelemaan tätä kuumuuden polttamilla huulillaan.

Betty rykäisi vähän.

-Eiköhän meidän ole nyt aika poistua, hän sanoi ystävällisesti, aivan kuin ei olisi tuntenut vähääkään voitonriemua Alicea ja Fergusia kohtaan. -Nuoret tahtovat varmaankin olla kahden vähän aikaa, ennen kuin Fannyn on aika palata lepäämään.

Samassa hoitajatar tuli hakemaan tohtoria toisen potilaan luo, eikä Fergus kyennyt täysin peittämään helpotustaan päästessään vetäytymään kunniallisesti tästä kiusallisesta tilanteesta. Alice puolestaan antoi Bettyn työntää itsensä käytävään ja jäi seisomaan käsivarret ympärilleen kiedottuina suljetun oven taakse.

Äkkiä Bettyn tuli Alicea sääli. Tohtorinna, joka oli aina ollut niin tarmokas ja päättäväinen ja kaunis, näytti yhtäkkiä surkealta ja avuttomalta. Ja avutonhan hän olikin. Hänellä oli yllään yksi Bettyn leningeistä, rouva Carsonin järkevät rumat kävelykengät ja Anne Barclayn villatakki. Alusvaatteet ja sukat olivat nekin Bettyn. Alice oli suuren yhtiön omistaja ja kaupungin tärkeimpiä henkilöitä, mutta vakuutusrahojen tuloon asti hän ja koko perhe olivat säästöjen ja kaupunkilaisten armeliaisuuden varassa. Koko heidän omaisuutensa oli haihtunut kirjaimellisesti savuna ilmaan, eikä alusta aloittaminen käynyt käden käänteessä.

-Tule, Betty sanoi lempeästi ja kietoi kätensä Alicen ympäri. -Istutaan hetkeksi. Sitten on parasta, että menemme kotiin syömään ja lepäämään, kun pahin vaara kerran on ohi.

Puhuessaan hän tajusi, ettei Alicella ollut kotia, mihin mennä. Ei muuta kuin se talo, joka oli ollut tyhjillään jo niin kauan ja johon Alice oli aikanaan pelännyt saatavan jollakin tavalla epäsopivia vuokralaisia. Hänellä ei ollut omaa vuodetta, johon käydä pitkälleen, ei omaa lautasta ja kattilaa — keittäjätär ja sisäkkö ja hovimestari kyllä, mutta nämä koettivat saada järjestystä vieraassa paikassa laina-astioiden turvin.

Ja kaikki vain siksi, että liedestä otettu tuhka oli ollut liian kuumaa, kuten palomestari oli arvellut.

Alice antoi taluttaa itsensä penkille käytävän varrella kuin tahdoton nukke.

-Minä jo luulin, Alice sopersi. -Minä jo luulin, että sinä olet oikeassa. Että minullekin on sallittua olla onnellinen, että minullakin voi olla kaikki hyvin…

-Alice, Betty sanoi lempeästi ja silitti tämän tukkaa.

-Ja nyt tämä! Kaikki meni — kaikki…

-Alice, ei kaikki mennyt. Vain talo ja tavara. Te pääsitte turvaan. Fanny toipuu. Smithien talo oli aivan kuin vain odottamassa teitä. Kaikki tahtovat auttaa teitä. Ja kun vakuutusrahat tulevat, te voitte rakentaa uuden talon.

-Mutta se ei ole Andrew’n talo!

-Ei, Betty sanoi tiukasti, -ei sen pidäkään olla Andrew’n talo. Se on sinun ja Fergusin talo. Eikö se merkitse sinulle mitään?

Alice huokasi ja hieroi kasvojaan kuin lapsi.

-Miten se yksi Raamatun kohta menikään, Betty jatkoi puoleksi itsekseen. -Vertaus rikkaasta miehestä, joka sai hyvän sadon, muistatko? Hän repi maahan aittansa ja rakensi uuden varaston ja päätti heittäytyä nauttimaan varakkuudestaan. Mutta Jumala vaatikin hänen sielunsa sinä yönä, eikä raha auttanut häntä siinä vähääkään. Ehkä on Jumalan armoa, että sinä menetit toissa yönä vain maallisen hyväsi, Alice MacDonald. Ehkä sinä olit aivan hiukkasen liian vahvasti omaisuuteen ja kunniaan kiintynyt, jos sallit minun puhua näin suoraan.

Alice istui hetken jäykkänä, sitten hän huokasi niin syvään, että meni melkein veltoksi ja Bettyn oli tuettava häntä.

-Että minä sitten olen kaivannut sinun saarnojasi, Beatrice Fleming, hän mutisi. -Nämä viime vuodet… Betty, minun on ollut niin ikävä sinua!

-Niin minunkin sinua, Betty kuiskasi.

He syleilivät hetken toisiaan, sitten Alice suoristautui, nykäisi hiukan liian lyhyen villatakin helmaa alemmaksi ja nosti päätään. Hän oli taas tohtorinna, tarmokas ja päättäväinen ja kaunis.

-No niin, hän sanoi. -Jos minä oikein ymmärsin, meistä tulee ilmeisesti jossakin vaiheessa sukulaisia. Minä toivon, että Stuart osoittautuu sinun kaikkien puolustuspuheittesi arvoiseksi.

-Minä toivon, että Fanny osoittautuu Stuartin sinnikkyyden arvoiseksi, Betty näpäytti.

He katsoivat hetken toisiaan käytävässä, jonne tulvi auringonvaloa päätyikkunasta. Desinfiointiaine tuoksui, hoitajattarien korot kopisivat, jossakin kirskahti vuoteen pyörä. Sitten Alice alkoi nauraa.

-Sinä olet toivoton, hän sanoi. -Minä en pärjää sinulle. Mutta täytyy tunnustaa, että olen helpottunut. Olin onneton Fannyn puolesta, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Minä ja Fergus, me… me emme uskaltaneet luottaa Stuartiin. Me pelkäsimme, että Fanny joutuu kärsimään hänen kanssaan.

-Ja niin te mieluummin laitoitte hänet kärsimään itse, Betty sanoi viattomasti. -Mutta en minä kanna kaunaa. Kaikki tämä odotus ja taistelu on tehnyt Prinssille hyvää. Kunhan nyt vain hänen kätensä…

Hän puri huultaan ja painoi päänsä. Mutta Alice puristi lujasti hänen kättään omalla kädellään.

-Fergus tekee kaikkensa. Hän tekee kaikkensa. Minä löysin hänet aamuyöstä kirjojen äärestä, hän oli tuonut niitä täältä mukanaan — hänen oman käsikirjastonsa tuho oli harmillista — ja hän luki palovammoista ja käsivammoista. Ja hän puhui jostakin opiskelutoveristaan, joka on Harley Streetillä hermokirurgina, ja että vakuutusrahoilla…

-Alice, Betty keskeytti, -ole hiljaa. Kyllä minä jo uskon. Uskon, että Fergus tekee parhaansa, ja uskon, että niin käy kuin Jumala hyväksi näkee. Jos Stuartin pianistinura on ohi, meidän on siitäkin vain selvittävä. Pääasia on, että hän ja Fanny saavat olla yhdessä.

Samassa Stuartin huoneen ovi raottui ja Fanny pujahti käytävään.

-Stu nukkuu nyt, hän sanoi. -Minäkin menen lepäämään. Mene sinäkin, äiti. Näytät väsyneeltä.

Hänen olemuksessaan oli aivan uudenlaista levollisuutta ja vahvuutta, vaikka hän seisoi siinä hentona ja hauraana rumissa sairaalavaatteissaan. Alice katsoi tytärtään, ja äkkiä Betty tajusi, että ensimmäisen kerran tämä näki Fannyn sellaisena, kuin he muut olivat nähneet jo kauan: rohkeana ja reippaana siitä huolimatta, että hän oli erilainen kuin muut.

-Hyvä on, Alice sanoi ja nousi. -Minä taidan tosiaan tarvita vähän unta. Käveletkö kanssani kotiin, Betty?

tiistai 8. joulukuuta 2015

87. Taivaanrannassa jyrisee

Kun he olivat taas Koivurannan olohuoneessa, äiti laski painavan ompelukoneen pöydälle, putosi istumaan lepotuoliin ja peitti kasvonsa.

-Vai niin, sanoi Stuart, joka oli nostanut kätensä pianon koskettimilta kuullessaan oven käyvän. -Vai noin huonosti siinä kävi.

-Mikä heitä oikein vaivaa! Grace parahti. -Miksi he eivät käsitä!

Stuart nousi, työnsi kädet taskuihinsa ja meni ikkunaan.

-Minun syytäni kaikki, hän sanoi hiljaa. -Jos olisin ollut ihmisiksi, ennen kuin aloin kosiskella Fannya…

-Älä nyt sinä ala syyttää itseäsi, äiti mutisi ja laski kädet syliinsä. Grace näki, että tämän posket olivat aivan märät. -Ei tämä ole sinun syytäsi. Tämä on heidän typerän ylpeytensä syytä. Ja kuka minun käski puhua sillä tavalla. Voi taivas, mitä teidän isänne sanoo!

-Ja mistä niin? kuului ovelta. Isä oli ilmestynyt myymälän puolelta.

Äiti kaivoi esiin nenäliinan ja niisti.

-Alice katkaisi välit meidän kanssamme, hän mutisi.

-Vai niin, sanoi isä, -taasko.

-Mitä kävi taas? huudahti Moira porraskaiteen yli. Hän roikkui siellä Evanin ja Walterin kanssa kuuntelemassa.

-Moira ja pojat, sanoi isä, -ulko-ovi on entisessä paikassaan. Olkaa hyvä ja sulkekaa se, ulkopuolelta. Älkääkä tulko takaisin ennen lounasta.

-Niin mutta…

-Mikä minun käskyssäni oli epäselvää?

Evan tuuppasi Moiraa, ja lapset livahtivat ovesta ulos.

Kun he olivat menneet, äiti kertoi, mitä tohtorilassa oli tapahtunut. Archiekin tuli myymälästä kuuntelemaan ovensuuhun. Stuart seisoi koko ajan ikkunassa eikä kääntynyt huoneeseen päin, mutta hänen hartiansa olivat jäykät.

-Voi sentään, isä sanoi, kun äiti lopulta sai koko surullisen tarinan loppuun. -Sappho, sinä olet kovin kiivas. Ei, älä nyt ala puolustella itseäsi. Olisit voinut esittää asian toisinkin.

-Äiti yritti! Grace huudahti. -Hän puhui hirveän hienosti Fannyn taidoista ja kaikesta! Mutta Alice-täti heittäytyi mahdottomaksi!

-Ole vaiti, Gracie, isä sanoi ja rypisti kulmiaan.

Stuart kääntyi.

-Minä lähden, hän sanoi tukahtuneesti. -Minä hyväksyn sen tarjouksen konserttisarjasta Gallowayssä. Se on paras tähänastisista. Kaikki järjestyy, kun minä olen poissa.

-Älä puhu typeriä, Archie tiuskaisi yhtäkkiä. -Sinä et lähde yhtään mihinkään. Et kai sinä ole sellainen pelkuri, että annat heidän ajaa sinut pois!

-En tietenkään! Mutta enhän minä voi jäädä tänne katselemaan, miten välit lähimpiin naapureihin menevät poikki minun takiani!

-Itserakas niin kuin aina, Archie tuhahti. -Sinun takiasi muka! Aivan kuin he nyt jaksaisivat sinusta välittää. He välittävät vain itsestään ja omasta erinomaisuudestaan.

Kesti vähän aikaa, ennen kuin kukaan ymmärsi, että itse asiassa Archie oli lähestulkoon puolustanut Stuartia. Sitten Prinssi hymyili, tosin vain toisella suupielellään.

-Kiitos rohkaisusta, veli hyvä, hän sanoi, -mutta yleensä minä olen onnistunut aina pilaamaan kaiken. Niin nytkin. Ellen olisi ollut niin typerän jääräpäinen Fannyn asiassa, he olisivat sekä häntä että teitä muita kohtaan suopeampia. Jos minä lähden, tilanne rauhoittuu.

-Helppohan se on lähteä ja jättää kaikki! irvisti Archie. -Oikea mies jäisi ja koettaisi tehdä jotakin. Sillä emmehän me jätä sinua yksin tässä asiassa!

Jos Gracen pää oli tohtorilassa kääntyillyt kuin tennisottelussa, se teki sen taas, ja samoin kääntyilivät äidin ja isän päät näiden katsoessa vuoroin kumpaankin veljekseen. Stuart seisoi ikkunan edessä niin, että valo tuli hänen takaansa, eivätkä he nähneet tarkasti hänen kasvojaan. Mutta hänen äänensä värähti vähän, kun hän sanoi:

-Archibald Fleming, on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut taittaa niskasi omin käsin. Mutta sitten on näitä hetkiä, jolloin olen iloinen, etten sittenkään tehnyt sitä.

Archie alkoi yhtäkkiä nauraa. He eivät olleet kuulleet hänen nauravan sillä tavalla, niin vapautuneesti, aikoihin.

-Prinssini, viisauteni on kokonaan käytettävissänne, hän sanoi ja teki liioitellun hovikumarruksen. -Mutta nyt minä kuulen myymälän kellon kilahtavan. Koettakaa saada äiti rauhoittumaan!

Ja niine hyvineen hän katosi takaovesta kaupan puolelle.

-No, sanoi isä, -eiköhän Archie ole oikeassa. Sitä mieltä minäkin olen, että se Gallowayn tarjous on paras, mutta sinun tilallasi en säntäisi aivan vielä asemalle, Stuart. Ainakin voisit tuoda äidillesi lasin vettä ennen sitä.

Stuart totteli, mutta palasi mukanaan kaksi lasia, joista toisen ojensi Gracelle. Vasta ottaessaan sitä vastaan tyttö tajusi, miten hänen kätensä vapisivat. Käynti tohtorilassa oli ollut järkyttävämpi kuin hän oli oikein itsekään tajunnut.

-Ja nyt on parasta, että me kaikki rauhoitumme, isä jatkoi. -Asioilla on tapana selvitä, kun niille antaa aikaa.

-Minä pelkään, äiti sopersi ja hypisteli tyhjentämäänsä lasia, -ettei tämä selviä. En ole koskaan nähnyt Alicea sellaisena.

-Höpsis, sanoi isä. -Ei hän heitä vuosikymmenten ystävyyttä hukkaan yhden ompelukoneen takia.

-Duncan, ei kyse ole vain ompelukoneesta!

-Usko tai älä, mutta minä ymmärsin sen. Isä taputti äitiä olkapäähän ja nousi. -Pidä huolta äidistäsi, Grace. Laita hänet kirjoittamaan tästä kertomus tai jotakin muuta sellaista. Minun pitää mennä.

Päivä oli pitkä. Stuart harjoitteli, kuten aina, mutta hänen soitossaan oli jotakin apeaa ja hengetöntä. Äiti istui lepotuolissa märkä pyyhe otsallaan valittaen päänsärkyä, mutta kieltäytyen menemästä yläkertaan pitkälleen. Grace olisi halunnut juosta ulos, ryöväriluolalle, minne tahansa, mutta ei voinut kiivetä edes pihakoivuun, koska ei halunnut jättää äitiä.

Sen sijaan hän laittoi lounaan parhaan kykynsä mukaan ja koetti hillitä kotiin palanneita nuorempia sisaruksia, jotka kihisivät uteliaisuutta.

-Nyt ei Torq saanut tulla meidän kanssamme ulos, kun minä pyysin, Walter selitti silmät suunnattomina ruokapöydässä. -Antoiko äiti sittenkin Alice-tädille köniin?

-Minä kerron sitten, kun sinä olet kyllin vanha, Grace näpäytti. -Syö ruokasi.

-Niin mutta kun, sanoi Walter, -Don kuitenkin kysyy, kun minä vien hänelle lounasta, ja minun pitää voida kertoa!

-Don kuulee siitä kylliksi illalla.

-Niin mutta kun…

-Walter Mackenzie Fleming, sanoi isä äänellä, jota he harvoin kuulivat. Se tehosi jopa Walteriin, joka vaikeni, vaikka potkikin vihoissaan pöydänjalkaa.

Päivä oli kuuma ja ilta painostavan tukahduttava. Nukkumaan mentäessä Grace ja Moira avasivat tyttöjen huoneen ikkunan selälleen, vaikka ilma ei juuri liikkunut. Vastapäisessä talossa Carsoneilla oli useampi ikkuna auki. Vuorten takana kumisi ukkonen.

-Rouva Wallace sanoi, että jos ukkonen tulee vuorten yli, se on hirveä, Moira ilmoitti kurkotellessaan ikkunasta. -Niin kävi kuulemma joskus silloin, kun Stuart oli pieni.

-Älä putoa kadulle, Grace vastasi hajamielisesti. Hän oli vetänyt päiväkirjansa esiin kirjoittaakseen kuvauksen tästä kauheasta päivästä.

Sillä kauhea se oli, ja hänestä tuntui, että sen seuraukset olisivat vielä kauheammat. Entä jos äiti oli oikeassa? Ellei Alice-täti koskaan leppyisi? Jos hän ei saisi koskaan enää tavata Gordonia? Millaista olisi olla vihoissa lähimpien naapureiden kanssa koko loppuelämänsä? Miten Fannyn ja Stuartin kävisi?

Moira nukkui jo kultaiset kiharat levällään tyynyllä, kun Grace vihdoin sujautti päiväkirjan arkkuun ja väänsi avaimesta. Hänen sydäntään kirpaisi, kun hän ajatteli herra Wallacea ja rouva Wallacea ja sitä onnellista syntymäpäivää, jonka muistoja tuo arkku oli. Miksi elämä ei voinut olla aina sellaista!

Grace oli ollut aivan varma siitä, ettei nukkuisi silmällistäkään koko yönä. Mutta niin käsittämätöntä kuin se olikin, tyttö kaikista päivän kokemuksista uupuneena nukahti saman tien painettuaan päänsä tyynyyn. 

Hän oli syvässä unessa, kun sen läpi alkoi kuulua outoja ääniä. Huutoa, paukahtelua, juoksuaskeleita.

-Gracie! Herää!

Äiti seisoi hänen vuoteensa vieressä täysissä pukeissa. Oliko hän nukkunut liian pitkään ja oli jo aamu? Mutta miksi oli vielä aivan hämärää?

-Grace, herää nyt. Nouse ja pue päällesi.

-M-mitä… Grace sopersi ja hieroi silmiään.

-Moira, herää. Äiti oli kääntynyt ravistelemaan pikkusiskoa. -Meidän on mentävä ulos.

-Mutta on yö! valitti Moira ja haukotteli makeasti. -Miksi meidän pitää mennä ulos!

Äiti huohotti kuin olisi juossut pitkän matkan.

-Tohtorila palaa, hän sopersi. -Tuli saattaa levitä tännekin. Pukekaa päällenne ja ottakaa varmuudeksi mukaan tärkeimmät tavaranne. Pojat ovat jo ulkona.

Oli käsittämätöntä, miten nopeasti ihminen saattoi pukeutua tällaisessa tilanteessa. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin Grace juoksi portaita alas käsi kädessä Moiran kanssa. Hän itse puristi kainalossaan luonnoslehtiötään ja päiväkirjaansa, Moira puolestaan Emma Woodia, joka sätki ja naukui epätoivoisesti.

Ulkona oli kirkasta, hirvittävän kirkasta. Tohtorila näytti samalta kuin jouluna, kun kaikissa huoneissa paloi valo, mutta tämä valo oli julmaa ja tappavaa. Ruokasalin ikkunaruudut paukahtivat halki juuri, kun Grace ja Moira juoksivat pihan halki.

-Stuart valvoi verannalla ja havaitsi sen ensimmäisenä, äiti sanoi vetäessään heidät helmoihinsa kuin kanaemo lähellä puutarhan porttia. Grace vapisi ajatellessaan, että heidän pitäisi ehkä paeta siitä portista, jos tuli tosiaan leviäisi Koivurantaankin. -Mutta se on alkanut keittiön puolelta ja oli liian pitkällä. Isä on soittanut palokunnan, mutta en tiedä, onko mitään tehtävissä.

Isä ja Archie ja Donald tulivat rannasta juosten täysien vesisankojen kanssa. Yhä kirkkaammaksi muuttuvassa kesäyössä Grace näki, miten Evan ja Walter täyttivät rannassa uusia sankoja valmiiksi. Oliko Evankin noin urhea!

-Missä — missä Alice-täti ja… Moira nyyhkytti ja rutisti Emma Woodia niin, että se rimpuili itsensä mouruten vapaaksi ja syöksyi rantatielle.

-Stuart meni murtamaan ovea ja herättämään heitä, äiti sanoi ja puristi puolestaan Gracen olkapäätä niin, että siihen koski. -Tuli on levinnyt räjähdysmäisesti, he eivät välttämättä ehdi edes tajuta …

Samassa tohtorilan ulko-ovi avautui ja joukko tummia hahmoja purkautui siitä ulos. Hovimestari Seaforth, joka yleensä oli niin kovin jäykkä univormussaan, näytti melkein vielä pelottavammalta yllään pyjama ja aamutakki. Fergus-setä tuki keittäjätärtä, joka ilmeisesti voi huonosti, Gordon taas äitiään, ja sisäkkö tuuppi edellään Gusia ja Torquilia.

-Alice! huusi äiti.

Ja jos sinä aamuna oli tohtorilan arkihuoneessa sanottu asioita, joiden olisi luullut rikkoneen välejä ikuisiksi ajoiksi, niitä ei enää muistettu, kun Alice-täti purskahti itkuun ja kietoi kätensä äidin kaulaan.

-Missä Stuart on? Grace yhtäkkiä parkaisi.

Alice-täti melkein hypähti.

-Fanny! Missä Fanny on? Stuart sanoi hakevansa Fannyn! Eikö hän tullutkaan?

He seisoivat kaikki yhtäkkiä aivan vaiti. Yötä halkoivat liekkien räiskähdykset, rikkoutuvan lasin helinä ja pienet, avuttomat sihahdukset, kun isä ja veljet koettivat heittää vettä liekkeihin. Naapurustoa alkoi kerääntyä kadulle, vesiketjuja järjestettiin, mutta se oli vain lilliputin rimpuilua jättiläisen edessä. Ukkosen murina vuorten takana oli kääntynyt koilliseen, se ei tulisi vuorten yli eikä kaivattu sade sen mukana.

Fanny oli kuuro. Hän ei ollut kuullut herätyshuutoja, eikä hän kuulisi liekkien rätinää, ei ikkunoiden halkeamista. Jos hän oli unessa, ensin savu ja sitten liekit saavuttaisivat hänet, ennen kuin hän edes tajuaisi minkään olevan hullusti, ellei Stuart ehtisi hänen luokseen ajoissa ja saisi häntä ulos.

-Hyvä Jumala! parkaisi Alice-täti ja olisi pudonnut polvilleen rantatielle yöpaidassaan, elleivät äiti ja Gordon olisi pidelleet hänestä kiinni. -Hän lukitsi ovensa!

-Mitä? sanoi äiti terävästi.

-Fanny lukitsi ovensa! Sen… sen aamullisen jälkeen meillä oli… Voi Betty, me riitelimme, hän sulkeutui huoneeseensa ja lukitsi oven, eikä ole tullut esiin koko päivänä.

-Missä Stuart on? äiti kuiskasi, mutta vaikka hän olisi huutanut suoraa huutoa, se ei olisi voinut kuulostaa järkyttävämmältä.

-Minä menen takaisin, sanoi Gordon ja aikoi juosta tiehensä, mutta Fergus-setä tarttui hänen pyjamanhihaansa.

-Sinä et mene yhtään mihinkään! Kukaan ei mene. Kukaan ei voi mennä — tuonne…

Tohtorilan yläkerrassa Gordonin huoneen ikkuna helähti säpäleiksi, ja liekit löivät ulos. Fannyn huone oli siinä vieressä, vain yhden seinän takana. Huone, jossa Fanny nukkui. Huone, jonka ovi oli lukossa. Huone, jonne Stuart ei pääsisi. Stuart ei pääsisi enää mihinkään. Yläkerran käytävänkin täytyi olla jo liekkimerenä, sillä ullakon ikkunoista alkoi nousta savukiemuroita.

Äiti ojensi käsiään, aivan kuin olisi yrittänyt vetää Stuartin pois, turvaan. Hän avasi suunsa, aivan kuin olisi kutsunut lastaan. Moira parkui kasvot haudattuina Gracen rintaa vasten, Torquil ja Gus nyyhkyttivät äitinsä helmoissa, Fergus-setä koetti saada vaimonsa hengittämään rauhallisesti, vaikka oli itse aivan harmaa kasvoiltaan.

-Archie!

Huuto kuului jostakin kauempaa, kaiken paukkeen ja kohinan keskeltä. Sen täytyi olla harha-aistimus, Grace ajatteli. Se ei voinut olla…

Mutta hän kohotti päätään ja näki, miten liekkien valaisemassa yläkerran ikkunassa seisoi joku. Ja hän näki, miten Archie heitti sangot käsistään, juoksi niin lähelle palavaa taloa kuin saattoi ja ojensi kätensä aivan samoin kuin äiti äsken.

Valkoiseen yöpaitaan pukeutunut mustakiharainen olento putosi velttona kuin räsynukke savun halki suoraan Archien käsivarsille. Archie kaatui Fannyn painosta kyljelleen, ja yhden kauhistavan silmänräpäyksen näytti siltä, ettei hän nousisi, että hän jäisi makaamaan aivan liian lähelle liekkimerta. Mutta hän kohottautui juuri samalla hetkellä, kun isä ja Fergus-setä ja Donald ja Gordon juoksivat polttavan kuuman, savun peittämän puutarhan halki häntä auttamaan.

Samalla hetkellä, kun lähestyvästä paloautosta kertova kellonkilkatus muuttui yhä äänekkäämmäksi, putosi alas yksi Fannyn huoneen palavista kattoparruista. Se heilahti kuin kellon punnus ja iski Stuartia, ennen kuin tämä ehti hypätä. Yhtenä palavana myttynä Stuart lensi ilman halki ja mäjähti maahan alhaalla kuumuuden ruskottamassa kukkapenkissä.

maanantai 7. joulukuuta 2015

86. Tohtorilassa

Seuraavana aamuna äiti istui aamiaispöydässä yllään kirkkoleninkinsä ja kaulassaan helminauha, jonka hän oli saanut isältä, ja hän tuoksui kielolta.

Mutta toisin kuin tavallisina aamuina, jolloin hänellä oli aina sievä, yksinkertainen ruudullinen leninki ja esiliina, eikä mitään muita koruja kuin vihkisormus, eikä muita tuoksuja kuin kevyt, miellyttävä saippuan häivähdys, äiti ei ollut iloinen ja levollinen. Sen sijaan hänen kätensä vapisivat, kun hän annosteli heille puuroa, eikä hän puhunut paljon.

-Tiedättekö, hän sitten yhtäkkiä sanoi kesken muiden keskustelun, aivan kuin ei olisi sitä kuullutkaan, -minua pelottaa yhtä paljon kuin silloin, kun lähdin pyytämään rouva Wallacea meille työhön.

-No mutta äiti, sanoi Archie, -sehän on vain Alice-täti!

-Sinä et tiedäkään, miten teräväkielinen Alice-täti osaa olla, jos tahtoo!

-Krhm, isä yskähti merkitsevästi. -Tähän asti sinä olet aina pärjännyt hänelle. Ja tohtorillekin, ei sen puoleen.

-Se oli ennen se, äiti sanoi pahaenteisesti.

-Annatko sinä Alice-tädille köniin? Walter kysyi ihastuneena.

-Walter! Moira puuskahti. -Ei äiti anna kenellekään köniin!

-Miksei? Walter tiedusteli. -Minusta se olisi eri jännää, ja Alice-tädille oikein!

-Ole hiljaa, nuhteli Evan. -Äitiä jännittää kylliksi ilmankin!

-Käyttäytykää ihmisiksi, isä nuhteli. -Ette saa puhua Alice-tädistä tuolla tavalla. Äidinkään ei pitäisi, hän jatkoi merkitsevästi.

-Saanko minä tulla mukaan, äiti? Grace kuuli äkkiä kysyvänsä.

Hän ei ollut aikonut kysyä mitään sellaista, eikä hänen mieleensäkään ollut tullut pyrkiä äidin mukaan, sillä mikään tavallinen vierailu ei totisesti ollut kyseessä. Mutta hän oli pyörinyt puolen yötä valveilla miettien, mitä tohtorilassa tapahtuisi, ja oliko se oikein, mitä he aikoivat.

Entä, jos Alice-täti ja Fergus-setä eivät todellakaan ymmärtäisi Fannyn lahjoja? Entä, jos heidän tekonsa tekisi Fannyn olon aina vain ahdistetummaksi ja huonontaisi Stuartin mahdollisuuksia?

-Älä hupsi, äiti sanoi epävarmasti.

-Ota hänet mukaan, äiti, sanoi Donald, joka hotki aamiaistaan ehtiäkseen ajoissa postiin. -Alice-täti tuskin viitsii heittäytyä kovin hankalaksi lasten kuullen.

Grace avasi suunsa huomauttaakseen, ettei hän ollut enää mikään lapsi, mutta sulki sen taas. Donald oli oikeassa. Jos äidillä olisi seuraa, Alice-tädin ja Fergus-sedän olisi pakko ainakin kuunnella hänen asiansa.

Ja niin kävi, että äiti käski hänen vaihtaa ylleen jotakin siistimpää ja valmistautua lähtöön. Mitään muuta asua edes harkitsematta Grace pukeutui siihen vihreään pukuun, jota niin moni oli ihaillut. Ellei se vakuuttaisi Fannyn vanhempia, ei sitten mikään.

Äiti kantoi ompelukonetta ja Grace avasi veräjät heidän kävellessään naapuriin. Jos hovimestari hämmästyikin nähdessään heidät ovella sellaisen tuliaisen kanssa, hän ei ilmaissut sitä millään tavoin, vaan ainoastaan pyysi saada ottaa painavan kantamuksen ja kertoi, että rouva oli arkihuoneessa.

Alice-tädin lisäksi siellä olivat myös Fanny ja Fergus-setä, minkä he toki olivat tienneetkin, sillä tohtorin auto seisoi kadunvarressa. Poikia ei näkynyt, mutta jostakin talon uumenista kuului Gusin ja Torquilin riitelyä ja Gordonin ääni tämän koettaessa komentaa veljiään rauhoittumaan.

-He ovat aina tuollaisia kesälomalla aamiaisen jälkeen, kun eivät osaa päättää, mitä tekisivät, Alice-täti sanoi anteeksipyytäen. -Täytyy tunnustaa, että minä odotan koulun alkua ja elämän rauhoittumista! Mutta minkä ihmeen kuorman kanssa sinä tulet, Bet?

Äiti veti syvään henkeä, ja Grace näki, että tämä puristi käsiään tiukasti ristiin istuessaan tuolin reunalla kuin puhutteluun määrätty koululainen. Äiti todellakin pelkäsi! Hänen äitinsä, joka ei koskaan pelännyt mitään!

Mutta sitten äiti alkoi selittää. Eikä Grace voinut kuin ihailla sitä selkeyttä ja järjestelmällisyyttä, millä äiti osasi selittää asioita.

Äkkiä hän tajusi, että jos hän itse oli valvonut yöllä, niin oli äitikin. Mutta siinä, missä hän oli vain murehtinut, äiti oli miettinyt sanasta sanaan tuon kaiken, niin hienosti hän kuvaili Fannyn lahjoja ja rouva Wallacen viimeisiä hetkiä ja sitä, miten mielellään he antaisivat ompelukoneen Fannylle, jotta tämä voisi kehittyä yhä paremmaksi vaatesuunnittelussa.

Mitä pidemmälle äiti puhui, sitä ällistyneemmiksi Alice-täti ja Fergus-setä muuttuivat. Fanny puolestaan valahti ensin kalmankalpeaksi, sitten hänen poskensa alkoivat punertaa. Hän ei näyttänyt Gracen helpotukseksi vähääkään vihaiselta, vaan pikemminkin helpottuneelta, aivan kuten Stuart oli antanut ymmärtää, ja hän nyökytteli seuratessaan silmillään äidin puhetta.

Sitten äiti vaikeni. Hän oli selittänyt kaiken niin rehellisesti kuin mahdollista ja niin hienosti kuin vain osasi, ja arkihuoneessa oli hetken aivan hiljaista. Vain kello naksutti seinällä, ja pikkupojat riitelivät edelleen yläkerrassa.

-Mitä sinä oikein höpiset, Bet? Fergus-setä lopulta sanoi melkein tylysti. -Eihän Fanny ompele muuta kuin mitä kurssilla opetettiin!

Fanny, joka oli katsonut vanhempiinsa näiden vastausta odottaen, nousi äkkiä seisomaan.

-Betty-täti puhuu totta, hän sanoi niin selkeästi, että se oli aivan hämmästyttävää. -Minä haluaisin suunnitella ja ommella vaatteita, ja minä osaan tehdä sen. Vai mitä, Grace?

Gracekin nousi kuin vuoronsa hyvin muistava näyttelijä. Hän ei puhunut mitään, seisoi vain siinä aamuisen kesäauringon paisteessa tavattoman viehättävässä vihreässä leningissään.

Ja hän näki, miten Alice-täti ja Fergus-setä katsoivat häneen, hänen pukuunsa, ja sitten toisiinsa, ja sitten Fannyyn. Mutta he eivät näyttäneet ollenkaan ilahtuneilta.

-Miten… miten sinä… Fergus-setä tiuskaisi.

Fanny nykäisi niskaansa niin, että painava musta palmikko hypähti.

-Mitä pienemmäksi te koetatte minun elämänpiirini kuristaa, sitä enemmän salakäytäviä minä löydän, hän ilmoitti.

-Fanny! huudahti Alice-täti. -Miten sinä oikein puhut isällesi!

-Ei ole tarpeen rakentaa riitaa, äiti keskeytti nopeasti. -Fanny teki väärin, kun ei kertonut teille, mutta nyt näette, että hän todella osaa asiansa. Koko kaupunki on ihaillut Gracen pukua, ja sinä kysyit itse, Alice…

Alice-täti käännähti äitiä kohti, ja yhtäkkiä hänen silmänsä säkenöivät raivosta.

-Että sinä kehtaat! hän sähähti. -Että sinä ilkeät juonitella minun tyttäreni kanssa selkäni takana ja sitten kulkea ympäriinsä muka mistään tietämättä! Minä kysyin sinulta puvun tekijää, etkä sanonut! Se oli kai mielestäsi hyväkin vitsi! Ja epäilemättä kohta me saamme lukea lehdestä sinun tarinasi, johon olet saanut juonen siitä, että laitat minun tyttäreni ompelemaan vaatteita sinun tyttärellesi kuin mikäkin Tuhkimo!

-Alice, äiti sanoi terävästi, -lakkaa olemasta idiootti. Mitä halveksittavaa siinä on, jos Fanny osaa suunnitella pukuja, joita luullaan pariisilaisasuiksi! Olen pahoillani siitä, etten kertonut, mutta Fanny itse pyysi meitä vaikenemaan. Ehkä sinun pitäisi päätellä jotakin siitä!

-Minun tyttäreni ei tarvitse ruveta ompelijattareksi!

-Ehkä sinunkin tyttäresi tarvitsisi elämäänsä jotakin sisältöä!

-Laittaisitko sinä hänet sitten kuuraamaan lattioita, kuten omat lapsesi!

-Kuka on puhunut mitään lattioiden kuuraamisesta!

-Sinulla oli muistaakseni tapana kiusata rouva Wallacea vaalien aikana väittämällä äänestäneesi työväenpuoluetta, Alice-täti sanoi purevasti. -Ehkä sinä tosissasi…

-Alice, kuuntele nyt itseäsi! Mitä pahaa on siinä, että tekee työtä elääkseen!

-Kohta kai kaupungilla sanotaan minun menneen konkurssiin ja lasteni joutuvan ansiotyöhön!

-Ehkä olisi ollutkin parempi, että olisit mennyt konkurssiin, äiti tiuskaisi. -Me emme ole rikkaita, eikä meistä koskaan sellaisia tule — Jumalan kiitos, jos seuraus on tuo — mutta meidän lastemme ei ainakaan tarvitse toteuttaa unelmiaan vanhempiensa selän takana!

-Rauhoittukaa, sanoi Fergus-setä lujasti.

Grace, jonka pää oli pyörinyt kuin tennisottelussa äidistä Alice-tätiin ja Alice-tädistä äitiin, melkein hypähti. Hän vilkaisi Fannyyn, joka kohotti katseensa ylös kattolamppuun. Fanny ei selvästikään ollut enää aikoihin pysynyt selvillä siitä, mitä kukin sanoi, mutta oli sitä mieltä, että kaikki aikuiset olivat hulluja.

-Rauhoittukaa, toisti Fergus-setä. -Ei ole tarpeen rakentaa riitaa, kuten Betty totesi. Mutta kai sinä käsität puolestasi, Bet, ettei Fannyn tosiaankaan tarvitse koskaan ansaita elantoaan omalla työllään. Jos hän haluaa harrastaa muotia, tilatkoon jonkin kuvalehden tai lähteköön Alicen kanssa Glasgow’hun ostoksille. 

Äiti sulki silmänsä hetkeksi, aivan kuin olisi rukoillut voimaa.

-Ei kukaan väitäkään, että Fannyn pitäisi ansaita elantonsa omalla työllään, mitä te molemmat tunnutte pitävän niin hirvittävänä kohtalona, hän sanoi sitten pehmeästi. Grace oli kuullut hänen puhuvan sillä tavalla joskus rouva Saundersille, ja alkoi vapista. -Minä vain yritän saada teidät käsittämään, että teidän tyttärellänne on harvinainen lahja, jota ei saa heittää hukkaan, ja elämä, joka ehkä kaipaisi muutakin sisältöä kuin vanhempien paimennettavana olemisen!

Alice-täti siristi silmiään.

-Vai niin, hän sanoi. -Nyt minä ymmärrän. Sinä kuvittelet, että me vielä jonakin päivänä annamme periksi ja suostumme sinun poikasi kosintaan, ja olisihan kovin sopivaa, jos Fanny silloin voisi tuoda leipää pöytään, sillä kapakkapianistin palkalla tuskin kovin leveästi eletään!

Äiti punastui ja puristi kätensä nyrkkiin. Grace ei ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Mutta äidin ääni oli edelleen vaarallisen pehmeä, kun hän jatkoi:

-Onko sinun todella niin vaikeata käsittää, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ajattele koko ajan vain itseään, vaan joskus muidenkin onnea? Te ehkä kuvittelette Fannyn olevan tyytyväinen elämäänsä tyhjänpäiväisenä ansarikukkana, mutta…

-Entä jos joku kysyisi Fannylta itseltään!

Grace ei ollut aikonut keskeyttää äitiä, hän ei ollut aikonut sanoa mitään noin nenäkästä, mutta yhtäkkiä hän kuuli oman äänensä ja melkein hypähti itsekin säikähdyksestä.

Fergus-setä katsoi häneen mustilla silmillään, jotka olivat niin samanlaiset kuin Gordonin. Mutta yhtäkkiä Grace ei pelännyt. Hän ei pelännyt enää mitään. Eihän Fergus-sedällä ollut häneen minkäänlaista valtaa, kuten ei Gordonillakaan.

-Kuulehan, nuori nainen, Fergus-setä sanoi, -onko joku kysynyt sinulta jotakin?

-Ei, sanoi Grace reippaasti. -Monet asiat maailmassa olisivatkin paremmin, jos lapsilta kysyttäisiin enemmän.

Äidin suunnasta kuului epämääräinen tyrskähdys, ja Fergus-sedän pää kääntyi kuin ärsytetyn koiran, jota ilkeät ihmiset heittelevät kivillä eri suunnista.

-Minä alan ymmärtää, miksi teidän lapsenne ovat sellaisia kuin ovat, hän tiuskaisi. -Jos sinä kasvatat heidät tällä tavalla…

-Meidät on kasvatettu oikein hyvin! Grace pisti väliin. -Nimittäin välittämään muista ihmisistä!

-Grace, ole vaiti. Äiti oli yhtäkkiä aivan totinen. -Olen pahoillani hänen puolestaan. Mutta siinä hän on oikeassa, että tämä keskustelu koskee Fannya, ja Fannyn pitäisi olla siinä osallisena.

-Fanny on käyttäytynyt nyt sillä tavalla, ettei hänen mielipidettään todellakaan tarvita tässä asiassa eikä oikeastaan missään muussakaan, Alice-täti ilmoitti. 

-Alice, äiti sanoi, -me haluaisimme vain antaa hänelle rouva Wallacen vanhan ompelukoneen. Emme auttaa häntä karkaamaan kotoa.

-Älä viisastele! sähähti Alice-täti. 

-Kuule nyt, Betty, Fergus-setä sanoi. -Minä tiedän, että sinulla on tapana sotkeutua toisten ihmisten asioihin, ja minä tiedän, että sinä olet onnistunut auttamaan Ruthia ja kälyäsi Miriamia elämässä eteenpäin. Mutta Fannylla ei ole mitään hätää, eikä hän totisesti tarvitse sinun kyökkipsykologiaasi!

Äiti heitti päätään taaksepäin kuin villi hevonen. Hän vilkaisi ompelukoneeseen, jonka hovimestari oli laskenut pöydälle, ja yhden kauhean hetken Grace oli aivan varma, että äiti nostaisi sen ja heittäisi suoraan lasioviseen kaappiin, jossa oli kristallisia ja hopeisia kukkamaljakoita.

Mutta sitten äiti taas puristi kätensä yhteen, kuin hilliten itseään.

-Ehkä, äiti sanoi hiukan vavahtavalla äänellä, -ehkä olisikin ollut parempi, etten minä olisi sekaantunut muiden asioihin silloinkaan, kun tein kaikkeni, jotta Alice suostuisi vaimoksesi? Ehkä olisitkin tyytyväisempi elämääsi poikamiehenä? 

-Betty, tohtori puuskahti ja vilkaisi Graceen, jonka silmät pyöristyivät. Mistä ihmeestä äiti nyt puhui?
 
-Tai ehkä minun olisi pitänyt olla sekaantumatta muiden asioihin silloin, kun sinä ja Gordon sairastitte espanjankuumetta? 

-Betty, tohtori toisti tiukasti. 
 
-Tai kun Duncan järjesti niin, ettei Gordon-yhtiö joutunut keinottelijan haltuun? Tai…

Nyt Alice-täti hypähti seisomaan.

-Ole hyvä ja poistu, Beatrice Stewart Fleming, hän tiuskaisi. -Äläkä toiste tule tänne neuvomaan meitä siinä, miten me omien lastemme elämän järjestämme. Parempi on, ellet tule ollenkaan, eikä kukaan teidän talostanne! Kenestäkään teistä ei ole mitään muuta kuin harmia! Ja vie tuo rakkine mennessäsi!

Arkihuoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Grace näki Fannyn tuijottavan äitiään ja tajusi tämän lukeneen huulilta kaiken, mitä Alice-täti oli sanonut. Fanny oli aivan kalpea, ja nyt hänen kätensä puristuivat hitaasti nyrkkiin. 

-Äiti, hän sanoi tiukasti, niin tiukasti, ettei Grace ollut koskaan kuullut häntä sellaisena.

-Vaiti! Alice-tädin ääni oli yhtä terävä kuin Gordonin pääsiäisenä, kun tämä oli koettanut pysäyttää Gracen. -Sinun kanssasi minä keskustelen myöhemmin.

Fergus-setä puolestaan nousi hänkin ja kietoi kätensä Alice-tädin ympärille kuin siten osoittaakseen olevansa tämän kanssa samaa mieltä.

-Sinä kuulit, mitä Alice sanoi, Bet, hän ilmoitti. -On paras, että menette nyt Gracen kanssa. Ja ehkä todellakin meidän ei kannata olla vähään aikaan missään tekemisissä.

Äitikin nousi, hitaasti, kuin olisi ollut hyvin vanha ja kankea. Hän ei sanonut enää mitään, vaan nosti ompelukoneen kainaloonsa ja meni, edes vilkaisematta, seurasiko Grace häntä.

Tietysti Grace seurasi. Mitä hän olisi tehnyt tässä talossa, jossa oli lapsuutensa aikana viettänyt niin monia riemukkaita ja ylellisiä hetkiä, mutta joka oli äkkiä muuttunut kylmäksi ja vihamieliseksi!

Kiiruhtaessaan äidin perässä eteishallin halki hän näki silmäkulmastaan Gordonin tulevan yläkerrasta, mutta Grace ei pysähtynyt edes silmänräpäykseksi.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

85. Ompelukone

***
Olettehan muistaneet käydä tämän linkin takana lukemassa, mitä Bettyllä on teille varattuna jouluksi!

*** 

Perjantain aamujuna oli puuskuttanut Fort Williamin asemalta mukanaan Dugald Farlane ja kaikesta tyyneydestään huolimatta tulevien appivanhempiensa tapaamista melkoisesti jännittävä Faith. Koivurannassa oli oudon hiljaista, vaikka olohuoneesta kuului tuttuun tapaan Stuartin soittoa.

-Hyvä tavaton, sanoi äiti ylimääräisen teekupillisen ääressä, -meidän pitäisi kiireellä sopia neiti Coburnin kanssa sinulle tilattavista vaatteista, mutta tässä minä vain istun!

-Ei kai niillä ole niin hoppu, Grace sanoi. Itse asiassa häntä vähän pelotti ajatella koko tuota juhlallista ”matkapuvustoa”. Miten paljon ja millaisia vaatteita ihminen tarvitsi, jos aikoi olla kotoa pois kolme neljännesvuotta ja matkustaa etelään? Ei hänellä ollut siitä minkäänlaista käsitystä, vaikka hän olikin matkauutisen jälkeen ahminut jo lukuisia matkakirjoja.

-Tietysti niillä on kiire, äiti huokasi. -Kaikella on kiire. Minä kaipaan niitä aikoja, jolloin te olitte vielä pieniä eikä kenelläkään ollut mihinkään kiire.

-Tarkoittaako tuo, etten minäkään ole enää pieni? Moira kysyi toiveikkaasti.

Äiti alkoi nauraa.

-Ei, hän sanoi, -tyydy sinä vain olemaan vielä pikkutyttö! Minne Evan meni? Hän saisi juosta Armstrongille pyytämään lainaksi muutamien pukukankaiden mallikirjoja.

-Evan lähti Niallin kanssa jalkapallokentälle, tiesi Moira. -Ja Walter istuu puussa ja lukee. Torquil olisi halunnut hänen kanssaan järvelle, mutta Walter sanoi, että hän voisi painua hiiteen.

-Moira, puuskahti äiti. -Katso, etten pese suutasi saippualla — ja Walterin suuta myös!

-Niin mutta, Moira huusi närkästyneenä, -Walter tahtoo vain olla lojaali! Hän sanoi, että jos Fergus-setä ei kerran hyväksy Stuartia…

-Voivoi, sanoi äiti ja lisäsi teehensä vielä lusikallisen sokeria. -Mitähän teistäkin tulee. Tällainen sekasotku ei tee hyvää kasvaville lapsille.

-Äiti, Moira jatkoi miettiväisesti, -eikö Fergus-setä teekin virheen, kun hän ei anna Fannyn tavata Prinssiä?

-Niin, no, tavallaan kyllä, äiti muotoili.

-Mutta Fergus-setä on lääkäri, ei hänen saisi tehdä virheitä, eikö niin?

-Tyttö kulta, jokainen meistä tekee virheitä. Jopa kuningas.

-Se ei ole totta!

-Kyllä se on, äiti ilmoitti. -Otapa tästä teekuppi ja vie se Stuartille. Hän väsyttää itsensä tuolla harjoittelulla.

Kun Moira oli harhautettu vaaralliselta polulta, jonka lopputulemana todennäköisesti tohtori MacDonaldin lääkärinlupa olisi asetettu kyseenalaiseksi, Grace sanoi:

-Minä voisin juosta Armstrongille hakemaan mallikirjat. Maisie on ollut aivan ihmisiksi sen jälkeen, kun kuuli, että minä matkustan pois. 

-Mene sitten, äiti lupasi, -mutta älä jää viivyttelemään pitkäksi aikaa. Minä pyydän Archielta muutamia kuvalehtiä nähtäväksi. Olen seurannut luvattoman huonosti nykypukeutumista, varsinkaan sinun ikäisillesi sopivien vaatteiden osalta.

Se päivä oli loppujen lopuksi hyvin hauska. He istuivat keittiön pöydän ääressä selaamassa vuoroin kuvalehtiä, vuoroin kangasmalleja. Äiti oli ilahduttavan avarakatseisella tuulella eikä juurikaan tarttunut Gracen mallivalintoihin.

-Sinä täytät kuusitoista matkan aikana, hän sanoi. -En minä voi pukea sinua enää kuin pikkutyttöä, vaikka ehkä tahtoisinkin. Valitse vain itse, sinulla on silmää.

Gracesta oli jännittävää huomata, että työ muistutti jollakin tavalla piirtämistä. Piti osata valita oikeanlainen malli ja valita siihen oikean tyylinen kangas ja vielä niin, että vaatteita olisi helppo yhdistellä, eikä hän joutuisi kuljettamaan mukanaan ”kokonaista vaatekauppaa”, kuten Archie härnäsi lounaalla.

-Harmi, ettei Faith ole kotona, Grace sanoi välittämättä veljensä kiusanteosta, sillä Archieksi se oli hyvin lempeää. -Hän tietää niin paljon vaatteista.

-Mitenköhän hänellä menee, Stuart sanoi. -Dugald on reilu kaveri, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, hänen vanhempansa ovat aika tiukkoja.

-Kyllä Faye pärjää, isä sanoi. -Hän on reipas tyttö.

-Kunhan ei vain liian reipas Farlaneiden mielestä! Stuart tokaisi, eikä Grace voinut olla miettimättä, ajatteliko veli itseään.

-Älkää nyt enää puhuko Faithista, tai minä alan taas murehtia häntä, äiti pyysi. -Olin juuri pääsemässä siitä. Walter, joko sinä olet syönyt? Minä pakkaan Donin lounaan. Juokse nopeasti, ettei se ehdi jäähtyä, ennen kuin pääset postiin.

-Voi mikä vahinko, ettei Fanny voi ommella Gracien vaatteita, sanoi Moira. -Kaikki ihailevat sitä pukua, jonka hän teki, enkä minä tahdo millään malttaa olla sanomatta…

-Maltapa sinä vain, nuori nainen, isä keskeytti. -Et kai halua aiheuttaa Fannylle harmia kerkeällä kielelläsi?

-Gracelle kelpaa kyllä Annabelinkin kädenjälki — neiti Coburnin siis, äiti sanoi. -Hän oli Ruthin koulutoveri.

Grace ei oikein ymmärtänyt, miten tämä seikka puolsi neiti Coburnin ompelutaitoa. Hän tiesi, että tämä teki ”siistiä jälkeä” ja valmisti ”sopivan huokealla” pukuja, jotka olivat ”asiallisia”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kaikki hänen tekemänsä leningit olivat jokseenkin samanmallisia. Jos asiakkaalla oli toisenlaiseen asuun valmis kaava oikeassa koossa, tiedettiin neiti Coburnin kyllä ompelevan sen mukaan, joskin vastentahtoisesti. Mutta oli aivan turhaa mennä ompelimoon pelkän mallilehden kuvan kanssa ja toivoa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa vaatetta, sillä sitä ei varmasti saanut.

-Neiti Coburnilla ei ole yhtään kunnianhimoa, oli Maisie Armstrong ilmoittanut. -Hän ei tahdo nähdä yhtään ylimääräistä vaivaa!

Grace huokasi itsekseen. Hän tiesi, että Maisien äiti osasi piirtää kaavoja, ja sitä varten Maisien puvut olivat aina sievempiä kuin niiden tyttöjen, jotka joutuivat tyytymään neiti Coburnin tusinamalleihin. Mutta Gracen äiti ei osannut piirtää kaavoja edes mallista, ja jos Grace siis joutuisi neiti Coburnin armoille, ei hän voisi edes haaveilla sellaisesta puvustosta, jonka näki silmissään.

-Eikö rouva Wallace ompelisi sinulle, jos kauniisti pyydät? ehdotti Moira.

-Älä ole tyhmä, sanoi Archie. -Eihän rouva Wallace ole täällä.

-Niin, mutta Eliza-tädilläkin on ompelija Glasgow’ssa!

-Se on eri asia. Eliza-täti ei kasva enää, minusta pitäisi ottaa mitat, Grace sanoi. -Sitä paitsi rouva Wallace ei ole terve eikä jaksaisi ommella, vaikka asuisi täällä.

-Mitähän Wallaceille muuten kuuluu, äiti sanoi puoleksi itsekseen. -Emme ole saaneet pitkään aikaan mitään viestiä. Emme sen jälkeen, kun Moiralle tuli syntymäpäiväkortti keväällä. Rouva Wallace ei olisi ikinä unohtanut Walterin ja Faithin syntymäpäiviä, jos…

Äiti nielaisi äkkiä lauseen lopun, ja he kaikki värähtivät, aivan kuin jonkin pelottavan ajatuksen säikyttäminä. Sitten Stuart alkoi nopeasti puhua konserttipyynnöistä, joita oli saanut viime aikoina, ja Archie tiedusteli kovaan ääneen isältä tämän mielipidettä hänen täyttämästään tilauslistasta, ja Evan kysyi, oliko Grace nähnyt elokuvailmoitukset lehdessä, ja äiti käski Moiraa auttamaan pöydän korjaamisessa. He aivan kuin koettivat kaikki yhteen ääneen puhumalla torjua jotakin, joka oli vääjäämättömästi tulossa.

Mutta kun Donald tuli illalla kotiin postitoimistosta kantaen painavaa puulaatikkoa, joka oli tullut sinä päivänä ja osoitettu äidille, he aivan kuin aavistivat, minkä viestin se sisälsi. Ja kun isä haki vasaran ja purki laatikon ja nosti pehmusteiden keskeltä keittiön pöydälle kiiltävän mustan ompelukoneen, sen siron, käsin veivattavan koneen, jolla rouva Wallace oli ommellut lukemattomia ja taas lukemattomia vaatteita Koivurannan väelle, he jo tiesivät. Ja kun äiti otti pakettiin liitetyn kirjeen ja luki sen ja alkoi itkeä, hekin jo itkivät, ennen kuin tämä ehti sanallakaan mainita, mitä rouva Duff äidistään kirjoitti.

Rouva Wallacen sydän oli käynyt yhä heikommaksi sitä mukaa kuin kevät ja elämä olivat luonnossa käyneet yhä väkevämmiksi. Lääkkeet ja lepo eivät enää olleet auttaneet, ja vihdoin väsynyt sydän oli vain lakannut lyömästä.

-Hänet on jo haudattu, äiti nyyhkytti. -Miksei Regina ilmoittanut aiemmin! Minä olisin ilman muuta mennyt hautajaisiin.

-Ehkä hän ei siksi ilmoittanutkaan, isä sanoi hiljaa ja hieroi lempeästi äidin hartioita.

-Voi Duncan!

-Tiedäthän sinä, miten rakas olit rouva Wallacelle, ja sinun takiasi me kaikki. Joskus minä ajattelin, että hän rakasti sinua kuin omaa tytärtään — tai enemmänkin. En minä ihmettele, jos rouva Duff…

-Duncan, älä! Sinä saat minut tuntemaan itseni vielä syylliseksikin kaiken tämän keskellä, äiti nyyhkytti.

-Miten rouva Wallace voi kuolla? Walter parahti.

-Kaikki kuolevat joskus, huomautti Donald. -Hän oli jo vanha.

-Niin mutta hän on aina ollut!

-Ei aina, sanoi isä. -Kun me muutimme tähän taloon äidin kanssa, me emme edes tienneet, että hän on olemassa. Sitten rouva Morrison kertoi äidille, että tämä voisi pyytää rouva Wallacea kotiapulaiseksi, vaikka ei ollut yhtään varmaa tulisiko tämä. Rouva Wallace ei palvellut koskaan kauan paikassaan ja valitsi tarkkaan minne meni, sillä hän oli niin hyvä, että hänellä oli varaa valita.

Yhtäkkiä äiti alkoi nauraa nyyhkytyksensä keskellä.

-Voi hyvä tavaton! Minä pukeuduin parhaimpiini — odotin silloin Stuartia — ja menin tapaamaan häntä. Jännitin pahemmin kuin ensimmäistä koulupäivää tai ensimmäistä päivääni opettajana! Ja voi, miten hän otti siitä kaiken ilon irti. Hän ei auttanut minua sanallakaan, vaan oli yrmeä ja suorastaan ilkeä.

-Rouva Wallaceko? Grace sanoi järkyttyneenä.

-Rouva Wallace juuri! Ja lopulta minä suutuin häneen, ja silloin hän alkoi nauraa ja muuttui aivan toisenlaiseksi. Hän oli katsokaas tahtonut testata minua, sillä hän ei sietänyt pelkureita. Ja niin hän tuli meille, ja ilman häntä ei meidän elämästämme olisi tullut yhtään mitään.

-Muistatko, kun hän hamstrasi kellariin puoli siirtomaatavarakauppaa silloin, kun sota alkoi, isä sanoi tuikkivin silmin.

-Minäkin muistan! huudahti Stuart. -Oliko se ensimmäisenä sotakesänä? Keittiö oli aivan täynnä tavaraa, ja me koetimme Archien kanssa olla avuksi ja raahasimme jauhosäkkiä eteenpäin.

-Sinä olit neljän ja puolen vuoden ja Archie kahden, äiti sanoi hellästi. -Voi, ja sitten sodan aikana hän tahtoi kuokkia pihan toisen puolen kasvimaaksi, ja viisas temppu se olikin, sillä mistä me olisimme muuten saaneet särvintä, kun ruuasta alkoi olla pula…

-Ja miten te juonittelitte hänen kanssaan, etteivät Ruthin tekoset tulisi julki, isä jatkoi ja katsoi äitiin.

-Miten te juonittelitte? Moira tahtoi heti tietää.

Äiti naurahti ja rypisti isälle kulmiaan.

-Se ei kuulu sinuun, Moira, hän sanoi. -Mutta sitten eräänä aamuna herra Wallace tuli kuvioihin.

-Mitä? sanoi Grace. -Missä hän oli ollut, sodassako?

-Ei, sanoi äiti lempeästi. -Hän oli ollut… muualla. Heillä oli ollut huonot välit. Mutta ne tulivat kuntoon, ja he vuokrasivat naapuritalon. Aselepo oli jo voimassa, mutta isä vielä armeijassa, kun me vietimme siellä joulua heidän kanssaan, ja Evan oppi siellä kävelemään.

-Niinkö? Evan huudahti ihastuneena, aivan kuin olisi ollut erityinen ylpeyden aihe oppia kävelemään nimenomaan Wallaceilla.

Äiti ei vastannut enää mitään, vaan painoi kasvot käsiinsä ja alkoi taas itkeä, ja isä silitteli hänen selkäänsä, ja lapset istuivat aivan hiljaa. Grace ei ollut koskaan nähnyt äidin itkevän sillä tavalla, niin hiljaa ja samalla niin lohduttomasti.

-Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla, siteerasi Stuart äkkiä. -Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

He kaikki katsoivat Prinssiin hämmästyneinä. Kukaan ei olisi arvannut, että tämä osasi raamatunjakeita ulkoa, sillä pyhäkouluajoista oli vuosia.

-Joskus sitä pelästyy tajutessaan, miten lyhyt ihmiselämä on, Stuart jatkoi. -Minä olen nyt kahdenkolmatta, Arch kahdenkymmenen ja niin edelleen — mutta silmänräpäys vain, ja me olemme harmaapäisiä vanhuksia.

-Älä, sanoi Evan ja vavahti.

-Ei ajan kulua tarvitse pelätä, Evan, Stuart sanoi lempeästi. -Mutta haaskata aikaa ei saa, sillä toisin kuin rahaa, aikaa ei voi ansaita lisää. Minä en ainakaan tahtoisi kuolinvuoteellani katua asioita, joiden eteen en ole yrittänyt parastani!

Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus, aivan kuin kaikki olisivat ällistyneet sitä, miten syvällisesti Prinssi saattoi puhua — ja niin he olivatkin. Grace ajatteli itsekseen, että Stuart tarkoitti varmaankin Fannya, ja häntä hiukan vavisutti. Hän näki, miten äiti vilkaisi isään, ja isä otti äitiä kädestä. Jopa Moira oli vaiti hämmästyksestä ja istui pöydän ääressä punaiset huulet hiukan raollaan kuin nukella.

-Kiitos, Stuart, äiti lopulta sanoi. -Sillä me kaikki tiedämme rouva Wallacen tehneen parhaansa koko elämänsä ajan. Hänellä ei ollut mitään katumista. Ja nyt minä menen kirjoittamaan osanottoviestin rouva Duffille ja lähetän terveisiä herra Wallacelle.

-Entä tuo? kysyi Donald, joka ensimmäisenä jaksoi kiinnittää huomionsa ompelukoneeseen — olihan siinä tekniikkaa. -Kenelle se on?

-Meille, äiti sanoi ja vilkaisi kirjettä. -Rouva Duff toivoo, että siitä on meillä iloa. Sitä en kyllä tiedä. Faith ehkä pitäisi siitä, mutta ei hän ompele niin paljon, että tarvitsisi konetta.

Grace henkäisi terävästi ja katsoi suoraan Stuartin harmaisiin silmiin.

-Äiti, hän sopersi, -voisimmeko… me antaa sen pois?

Äiti ja isä vilkaisivat taas toisiinsa.

-Gracie, isä sanoi, -me emme voi antaa sitä Fannylle hänen vanhempiensa tietämättä.

-Mutta on eri hoopoa, etteivät he tiedä! huusi Moira, joka oli helpottunut, kun surullisista ja syvällisistä asioista oli siirrytty johonkin niin käytännönläheiseen kuin ompelukoneeseen.

-Minun luvallani, sanoi Stuart äkkiä. -Sen vähän pohjalta, mitä olen onnistunut Fannya tänä kesänä tapaamaan, minä tiedän, että hän tahtoisi kertoa, hän tahtoisi pyrkiä eteenpäin sillä tiellä, mutta häntä pelottaa liiaksi.

-Pelottaa? sanoi Walter. -Ketä hän pelkää?

-Ilmeisesti hänen vanhempansa olivat viime syksynä aika ankaria, Stuart sanoi ympäripyöreästi, -eikä hän jaksaisi toista samanlaista talvea.

-No mutta sehän on naurettavaa, puuskahti Grace. -Että heillä voisi olla jotakin Fannyn lahjaa vastaan! Eliza-tätikin puhui muotisuunnittelijoista ja aikakauslehtien kansikuvista! Se on aivan eri asia kuin olla joku neiti Coburn, joka ompelee kaikille samanlaisia pukuja!

-Jos rouva Wallace olisi täällä, isä sanoi miettiväisesti, -hän sanoisi, että tohtorinnalle tekee hyvää huomata, jotta joku muukin ymmärtää jostakin jotakin.

-Duncan! äiti huudahti moittien ja vilkaisi lapsiin.

-Juuri niin hän sanoisi, ilmoitti Grace. -Mennäänkö heti viemään konetta?

-Ei, sanoi äiti lujasti. -Ei todellakaan. Ja oletko sinä edes varma, Stu, että…

-No, sanoi Prinssi ja kohautti olkapäitään, -minä muistan kuulleeni, ettei äitini ole aiemmin pelännyt puhua asioista niiden oikeilla nimillä, ja että yleensä sillä on ollut hyvät seuraukset.

-Mitä? huusi Moira. -Minä haluan tietää!

-Sinun ei tarvitse tietää yhtään mitään, sanoi Archie ja puristi Moiraa niskasta, niin että tämä kirkui ja kikatti. -Minä olen samaa mieltä kuin Stu. Fanny on taistellut kyllin kauan yksin. On jo aika, että ystävät asettuvat hänen tuekseen.

Jos he kaikki olivat äsken tuijottaneet Prinssiä tämän puhuessa syvällisemmin kuin koskaan, nyt he tuijottivat Archieta. Mihin oli kadonnut se ennemmin piikikäs ja vähän ivallinen veli, ja kuka oli tämä nuori mies, joka seisoi Moiran tuolin takana posket tavallista punaisempina ja siniset silmät tavallista kirkkaampina, aivan kuin olisi itsekin ällistynyt puheitaan kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut!

Stuart avasi suunsa, sitten hän sulki sen ja nielaisi. Archie katsoi vanhempaan veljeensä, ja vaikka mitään ei sanottu ääneen, jokin muuri murtui niin, että he saattoivat melkein kuulla sen.

-Herra siunatkoon rouva Wallacea, mutisi isä. -Hän on vielä kuoltuaankin meidän puolellamme.

Äidin poskia pitkin valuivat kyyneleet, mutta hän hymyili sopertaessaan:

-Minä menen kirjoittamaan kirjeen. Jos sitten aamulla kävisin naapurissa.